”On ihmisiä, joilla ei ole ketään” – palvelutalon lähihoitaja Eeva kertoo, miltä tuntuu katsoa, kun kukaan ei käy

Joskus omaiset jättävät tulematta, koska eivät osaa kohdata muistisairasta. Kuvituskuva.

Muistisairaiden palvelutalossa työskentelevä Eeva tekee joulun myös heille, joiden luona ei käy joulunakaan ketään. Sitä on raskasta katsoa, mutta Eeva ymmärtää myös omaisten puolen.Lue koko juttu

Kommentit (3)

mustikkamummo

Tuttu asia minäkin lähihoitaja näin läheltä saman asian. Pahin puhelu oli kun mies joka ei ollut vuoteen soittanut tai käynyt kysyi "vieläkö se ukko on hengissä" jäi mieleen varmaan ainiaaksi. Nyt olen eläkkeellä ja toivon että omat lapseni muistavat minua paremmin kuin tämä mies.

Vierailija

Aihe koskettaa itseäni, sillä en ole ikääntyvän äitini kanssa tekemisissä. Taustalla on vaikeita asioita, vallankäyttöä, mitätöintiä ja mustamaalaamista. Kun olen avautunut näistä kokemuksistani, niin yllättävän moni on samassa tilanteessa, vaikka välit olisivat olemassa niin suhde omaan vanhempaan koetaan huonoksi. Nyt ikääntynyt polvi on syntynyt sodan runtelemaan maahan, ja se on monilla jättänyt jälkensä tunne-elämään. Omia lapsia ei olla osattu kohdata lämpimästi, vaan kasvatus on tähdännyt enemmän lapsen karaistamiseen. Omia tunteita ei olla osattu näyttää, eikä lapsen tunteita olla osattu ottaa vastaan.
Oman vanhemman kohtaaminen avaa monella menneisyyden haavoja.
Yksinäisyys on suurta kärsimystä aiheuttava asia, ja on valtava tabu sysätä vastuu siitä kärsijälle itselleen. Ajattelemme automaattisesti että läheiset ihmissuhteet kuuluvat jokaiselle, ne ovat elämisen arvoisen elämän edellytys. Ne ovat myös aina kahden kauppa, ja jotkut viettävät vanhuuden päivänsä yksin, koska eivät ole osanneet kohdata muita ihmisiä kunnioittavasti vielä terveinä ollessaan.
Jokainen yksinäinen vanhus on ehtinyt elää pitkän elämän, emmekä koskaan voi tietää millaisia muistoja läheisillä heistä on. Välillä yksin jääminen on luonnollinen seuraus ihmisen omista teoista. Tilanteen surullisuutta se ei poista, mutta läheisille soisin kyllä synninpäästön, ja toivon että he suovat sen myös itselleen.

Arja - Kodin Kuvalehti
Seuraa 
Liittynyt12.8.2014

Vierailija kirjoitti:
Aihe koskettaa itseäni, sillä en ole ikääntyvän äitini kanssa tekemisissä. Taustalla on vaikeita asioita, vallankäyttöä, mitätöintiä ja mustamaalaamista. Kun olen avautunut näistä kokemuksistani, niin yllättävän moni on samassa tilanteessa, vaikka välit olisivat olemassa niin suhde omaan vanhempaan koetaan huonoksi. Nyt ikääntynyt polvi on syntynyt sodan runtelemaan maahan, ja se on monilla jättänyt jälkensä tunne-elämään. Omia lapsia ei olla osattu kohdata lämpimästi, vaan kasvatus on tähdännyt enemmän lapsen karaistamiseen. Omia tunteita ei olla osattu näyttää, eikä lapsen tunteita olla osattu ottaa vastaan.
Oman vanhemman kohtaaminen avaa monella menneisyyden haavoja.
Yksinäisyys on suurta kärsimystä aiheuttava asia, ja on valtava tabu sysätä vastuu siitä kärsijälle itselleen. Ajattelemme automaattisesti että läheiset ihmissuhteet kuuluvat jokaiselle, ne ovat elämisen arvoisen elämän edellytys. Ne ovat myös aina kahden kauppa, ja jotkut viettävät vanhuuden päivänsä yksin, koska eivät ole osanneet kohdata muita ihmisiä kunnioittavasti vielä terveinä ollessaan.
Jokainen yksinäinen vanhus on ehtinyt elää pitkän elämän, emmekä koskaan voi tietää millaisia muistoja läheisillä heistä on. Välillä yksin jääminen on luonnollinen seuraus ihmisen omista teoista. Tilanteen surullisuutta se ei poista, mutta läheisille soisin kyllä synninpäästön, ja toivon että he suovat sen myös itselleen.

Kiitos, Vierailija, että kirjoitit. Toit esiin tärkeän näkökulman. Toivokaamme, että osaisimme elää kaikki niin, että kohtaisimme toisemme kunnioittaen, niin perheenjäsenet kuin muutkin ihmiset.

Suosituimmat

Uusimmat

Uusimmat

Suosituimmat