Katja, 30: ”Olen yksinäinen, vaikka minulla on perhe – koira on ainoa ystäväni”
klo 15:02 | 10.3.2018
Katja Laihonen toivoo, että hänellä olisi edes yksi ystävä, jolle voisi soittaa mistä tahansa. ”Onneksi on Minni. Minni ei arvostele eikä tuomitse”, Katja sanoo rakkaasta koirastaan.Lue koko juttu
Sivut
Minulla on hyvin samankaltainen tilanne. On vain työkavereita. On mies ja (aikuinen) lapsi, rakkaita kumpikin, mutta ei ystäviä. Minulla ei ole ystävää, kenelle voisin soittaa, että "hei, lähdetkö kahville?". Olen ajan mittaan karistanut sellaiset ihmiset pois, joita pidin ystävinäni, mutta joista pidemmän päälle paljastui sellainen puoli, että he haluavat vain hyötyä minusta. Mitä minä sellaisilla "ystävillä" teen? En mitään. Minulla ei ole edes lemmikkejä allergian takia.
Olisi joskus ihanaa, jos olisi joku, jonka kanssa voisi jakaa asioita. Mies on olemassa, mutta hän ei ole sellainen tyttökaveri, jota kaipaan. Ystävän puute tuli erittäin selväksi viime syksynä, kun tajusin, että mulla ei oikeasti ole ketään (tapahtui isoja asioita, eikä ollut ketään, kenelle kertoa). Kun työkaverin puhelin soi ja hänen ystävänsä pyysi lounaalle, tajusin, että itse en keksi, kenelle voisin edes soittaa.
Tsemppiä, et ole yksin.
Missä kohtaa ne ystävät ovat jääneet?
Miten me löydettäis toisemme? Sekä Katja että yksinäinen kommentoija vaikuttavat huippu tyypeiltä!
Onko niitä koskaan ollutkaan? Itselläni ainakin tilanne että olen koulukiusattu ja sitä kautta ei lapsuuden ystäviä ole ja jotain yrityksiä on ollut mutta olen kokenut että se olen aina minä kuka soittaa, kyläilee pyytää kahville... Ja menneisyys tekee varoviseksi keneen luottaa.
Voi/niin tuttu tunne aiemmalta ajalta!!Koira minutkin pelasti???Täällä olis yksi ystävä/vaikka olenkin jo vanhempi kuin sinä??Missäpäin hän asustelee!!
Missä Katja asustelee? Olen myös melko samankaltaisen tilanteen kanssa (paitsi ei vielä lasta), 29-vuotias nainen. Olisi mukava vaihtaa ajatuksia, et ole yksin.
Sähköpostiosoitteeni on betula ät hotmail piste com
Tutulta kuulostaa. Monesti ajatellut,olisipa joku,jolle kertoa,kun tapahtuu jotain.
Onneksi on lapset,joita kukaan ei halunnut nähdä ja eläimet.
Olen vanhempi,mutta en pidä sitä pahana.
Seurakunta on yksi paikka, mistä voi löytää ystäviä.
Minusta on yksinäistä nyt, kun monilla on puoliso ja lapset ja vielä lapsenlapset.
Olen yksin elävä kohta 65-vuotias.
Ystäviä on löytynyt yksinäisenä, mutta tämä on ihan tietynlaista ulkopuolisuutta. Perheet tekee monenlaisia asioita, joihin yksinäisellä ei vaan ole varaa. Joskus se tekee tosi surulliseeksi, koska minusta lainsäädännällä voisi oikeast yksinäisten elämään vaikuttaa.
Korjaan, betula ät hotmail piste fi
Korjaan, betula ät hotmail piste fi
Seurakunnasta ei löydy ystävää. Kävin lasten kanssa perhekerhoissa. Ei sieltä ystävää saanut. Ohjaajat tulivat juttelee. Muilla äideillä oli omat sisäpiirit,joihin ei viitsinyt tunkea.
Ymmärrän kyllä Katjaa, sillä olen ollut itsekin samanlaisessa tilanteessa . ☹️ Mieskään ei yhtään ymmärtänyt, ilmoitti vaan, että minulla on synnytyksen jälkeistä masennusta . Passitti vaan lääkäriin hakemaan pilleriä. No enpä hakenut niitäkään pilleriä. Ystävää ja olkapäätä olisin kaivannut, enkä pilleriä .
tiedän niiiin mistä puhut :(
Omat ihmiseni ovat löytyneet harrastustoiminnan ja koulutuksen kautta - livenä tai sosiaalisen median kautta. Ystävistäni iso osa on miehiä.
Itse kärsin yksinäisyydestä, jonka koen olevan seurausta siitä, ettei ole sitä tärkeintä omaa ihmistä ja arjessa läsnä olevaa ystävää, eli puolisoa, eikä lapsia joita olisin toivonut saavani. Sosiaalisesti merkityksellistä ja tyydyttävää arkea on vaikea rakentaa perheettömänä perhekeskeisessä yhteiskunnassa, varsinkin paljon läheisyyttä tarvitsevana ihmisenä. Yhtä lailla ja minusta samoista syistä on vaikea myös solmia ei perheeseen liittyviä suhteita perheellisenä, eli samassa veneessä ollaan, monella lailla. Tärkeää on, että ettemme syystä tai toisesta tunne syyllisyyttä tunteistamme ja tarpeistamme ja koetamme kaikesta huolimatta tehdä itselle mieluisia asioita ja elää.
Harrastusten kautta voi löytää samanhenkisiä ihmisiä, joiden kanssa voi alkaa synkata harrastuksen ulkopuolellakin.
Vapaaehtoistyö voisi myös olla avain pois yksinäisyydestä. Ainakin SPR järjestää ystävätoimintaa, johon voit ilmoittaa kaipaavasi ystävää tai ilmoittautua itse koulutukseen vapaaehtoiseksi ystäväksi. Itse olen aikanaan tehnyt tällaista vapaaehtoistyötä ja se oli antoisaa itsellekin.
Sitä ajatteli, kun lapsen sai, että pääsee mammakerhoihin, joissa tutustuu samassa tilanteessa oleviin ihmisiin ja viimein löytäisi samalla taajuudella olevia ystäviä. Höpöhöpö. Vauva syntyi keväällä ja kun olisi jaksanut kerhoihin lähteä, tuli kesä ja kaikki meni kiinni. Mies oli töissä ja minä imetin ja itkin yksinäisyyttäni kotona. Kesän kohokohtia oli kun joku jehovan todistaja eksyi ovellemme ja vaikken juttuja allekirjoittanutkaan, oli mahtavaa kun oli ihan oikea ihminen, jonka kanssa sai keskustella puolisen tuntia. En tiedä tietävätkö he kuinka paljon paremman tekivät mun päivästä.
Kun perhekerhot ym. syksyllä alkoivat, olin toiveikas, mutta yksinäinen. Olin kasvattanut muurit ympärilleni. Kerhoihin mennessä huomasin olevani hyvin jännittynyt ja peloissani, mitä jos nämä eivät otakaan porukkaan? No en sitten päässytkään porukoihin, en uskaltanut mennä juttelemaan ellei joku kysynyt jotain. Ei niin saa ystäviä. Ei auttanut yhtään, että miehellä on ystäviä ja harrastuksia, joita hän näki, mutta minun aikuiskontaktit rajoittuivat mieheeni ja äitiini, joka kävi kun kerkesi.
Äitini on minun paras kaveri, jolle kerron kaiken yleensä ensimmäisenä, jos kerron kellekään. Äidille ei nyt ihan kaikkea voi kertoa ja joidenkin asioiden kanssa jää yksin. Olisi mahtavaa, jos olisi ystävä, jolle voisi soittaa ihan mistä vaan ja toisin päin. Mutta se että uskaltaisi laskea puolustusmuurejaan on jo vaikeaa, eikä helpotu ajan kanssa.
Palasin takaisin opintojeni pariin kun lapseni oli 8kk ja mieheni jäi kotiin. Koulussa minulla on joitain kavereita ja paluu sinne oli kuin olisin herännyt eloon. Jaksoin olla parempi äiti lapsellenikin. Nyt olen aloittanut äitiysloman uuden vauvan syntymää odotellessa. Esikoinen jatkaa hoitopaikassa, mistä koen syyllisyyttä. Haluaisin olla parempi äiti hänelle, hän on vielä niin pienikin, mutta tiedän, etten kykene tarjoamaan hänelle puoliakaan siitä mitä varhaiskasvatus voi, jos omaa päätä vaivaa yksinäisyys. Ei minulta opi sosiaalisia taitoja, kun en voi tarjota mallitilanteita. Hermokin on yksinäisenä kireämmällä. Äitiysloman lähestyessä ja nyt koittaessa olen kasvavassa määrin miettinyt, millainen hullu olen, kun olen laittanut itseni tähän uudestaan, vielä kesää vasten.
Oi, niin tuttua. Tai vaikka onkin muutamia ystäviä, he asuvat kauempana, eikä kellään nykyään ole aikaa puhelimessakaan kuunnella toisen murheita. Ei ole ketään, jonka kanssa esimerkiksi voisi puhua jos elämässä on isoja murheita, saati pieniä. Vuorotyön vilskeesssä puolisokin on etääntynyt lapsenlikaksi. Asuinpaikkakunnalllani ei ole oikein ketään, jonka kanssa kahvittelisi ja juttelisi päivän ajatuksia. Onneksi työpaikalla näkee aikuisia, mutta työkin on muuttunut niin hektiseksi, ettei siellä voi kuin pikaisia kuulumisia vaihtaa. Harrastustoimintaan ei jää aikaa kahden vuorotyöläisen ja lasten arjessa. On tämä vähän kumma maailma, ihmetellään, kun en facessa levittele kuulumisiani. "Eihän susta kuule enää mitään, kun et oo facea päivittänyt". No tule kysymään tai soita, en ole virtuaali ihminen!
Minullakin vähän sama tilanne. Olen joko kotona tai töissä (ei työkavereita). En oikein jaksa/ei huvita tehdä mitään muuta tai nähdä ketään. Harrastukset on lukeminen ja koiran kanssa lenkkeily. Mies on, mutta paljon poissa. Yksi kaveri, mutta nähdään vaan pari kertaa vuodessa ja muutama viesti vaihdetaan silloin tällöin. Välillä tunnen olevani yksinäinen, mutta toisaalta olen mieluummin yksin kuin väärien ihmisten seurassa. Somessa tulee välillä kirjoiteltua ja sieltä saan tukea, tsemppiä ja neuvoja niin halutessani. En koe olevani masentunut, sillä pidän elämästäni ja arjestani todella paljon. Ehkä olen sitten kuitenkin vähän erakkoluonne. Huonoja kokemuksia ihmisistä kyllä on (mm. kiusaamistaustaa) enkä helposti kelpuuta ketään elämääni.
Ajokortti kannattaa kyllä hankkia! Itse sen hankin yli kolmekymppisenä ja elämä helpotti heti.
Mihin jäivät ystävät vanhalla paikkakunnalla vai eikö niitä alun perin ollutkaan? Joskus ihminen huomaamattaan jättää itse ystävänsä ja myöhemmin havahtuu,että missä ne ystävät nyt ovat.
Lähipiiriini on kuulunut monia sellaisia, jotka miehen löydettyään unohtavat ystävänsä kokonaan. Joskus muutaman vuoden päästä kun suhde on arkipäiväistynyt yritetään taas kaveerata ja ihmetellään, miten se ystävä nyt ei siellä odotellutkaan vaan oli hankkinut uusia ystäviä koska vanhalla ei enää kiinnostusta ja aikaa riittänyt muuhun kuin parisuhteeseensa.
Hei!
Jos joku ystävää vailla niin minulle saa laittaa s.postia ystäviä kun ei koskaan ole liikaa. Olisi kiva soitella ja jutella ihan päivän kuulumisia ym. Olen 36v nainen varsinais-suomesta. Laita rohkeesti viestiä niin tutustutaan. :)
hirva@jippii.fi
Sivut