Sari, 44, kohtasi kiusaajansa luokkakokouksessa: ”He eivät muistaneet, että mitään ikävää olisi koskaan tapahtunut”

Sari, 44, kohtasi kiusaajansa luokkakokouksessa: ”He eivät muistaneet, että mitään ikävää olisi koskaan tapahtunut”

Yläasteella kukaan ei halunnut istua Sarin viereen. Hän sai kuulla olevansa haiseva lehmä. Tunneilla Sarista laulettiin ivalauluja. "Ei kai kukaan sinua erityisemmin kiusannut", pahin kiusaajista sanoi vuosia myöhemmin.

Luokkakokouksessa Sari sanoi: Minulla kesti tosi monta vuotta toipua yläasteajasta. Kiusaaja vastasi: Ai miten niin muka? ”Olisipa edes yksi ihminen pyytänyt anteeksi”, Sari sanoo.Lue koko juttu

Sivut

Kommentit (54)

Vierailija

Tuttua. Juuri tänä vuonna itsekki ollut luokkakokouksessa ajattelin ihan samoin että kun joku edes pyytäisi anteeksi kiusaamista (minulla se oli nimettelyä,yksin jättämistä ja viimeisenä olemista ja pakosti otettiin joukkueeseen) kamalinta aikaa ja silloin ajattelin että olisi ystäviä.. Mutta ei.
Kukaan ei pyytänyt anteeksi.mutta juuri tämä porukka olikin edelleen yhdessä ja muka muiden yläpuolella. Niiden elämä on varmasti mahtavaa.mutta niin on minunkin.
Muutama vuosi sitten..olin labrassa odotin vuoroani siellä istuen..ohitseni meni nainen,katsoi minua ja istui vähän kauemmas..tuijotti minua.ihmettekin että onko minussa jotain ja katsoin ympärilleni että tuijottaako jotain muuta..ku minua..hetken päästä tuli luokseni ja kysyi anteeksi oletko sinä se...? Sanoin että kyllä. Sydän tykytti..luulin että olen tehnyt jotain..pyysi että menemme käymään ulkona..No lähdin siitä tuntematta kyseistä naista..ulkona sittrn hön kertoi kuka on ja sitten tajusin vanha luokkakaveri. Kertoi että häntä on harmittanut monet vuodet se että on kiusannut minua (vaikka hän ei kyllä pahimmasta päästä ollutkaan) ja hän halusi pyytää anteeksi minulta!? Minä sitten ihan häkellyin ja sanoin että voi että hän saa anteeksi ja miltä se minusta tuntui..ihanalta.että joku on asiaa miettinyt vuodet. Halattiin ja pyydettiin anteeksi. Se jos joku oli rohkea ja hieno teko siltä naiselta.arvostan. Kiitos. Elämä jatkuu.

Tumppi

Itsekään en uskaltanut ensimmäiseen luokkakokoukseen osallistua. Oltiin ysärillä sovittu että kymmenen vuoden päästä on eka. Toiseen pitkin hampain kehtasin lähteä. Saavuin "tahdikkaasti" myöhässä paikalle ja ainoa paikka vapaana koko illallisseurueessa oli pahimman kiusaajan vieressä. Pari tuntia ja muutama olut myöhemmin oli kiusaaja pyytänyt anteeksi ja päästiin pykälä eteenpäin elämässä. Eihän se tietenkään kaikkea kuitannut mutta hyvä mieli jäi siitä että myönsi virheet.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija

Mitäs jos Sarin lapsuudenkodissa oikeasti haisi kissanpissa ja se oli tarttunut niin pahasti vaatteisiin, etteivät kaikki vain pystyneet istua hänen vieressään ja keksivät sen vuoksi hätävalheita, että paikat olivat varattuja. Jos ihminen on asunut koko elämänsä kissanpissan hajuisessa kodissa, sitä hajuahan ei itse enää haista. Ketä silloin pitää syyttää ikävistä koulumuistoista? Omia vanhempia vai luokkatovereita? Ihan vaan mietiskelen.

70 luvun koululainen

70 luvulla kävin kouluni. Meillä ei edes ole ollut luokkakokouksia. En tiedä edes menisikö, jos olisi. Vieläkin tuntuu pahalta muistella tiettyjä ihmisiä eli niitä kiusaajia.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Mitäs jos Sarin lapsuudenkodissa oikeasti haisi kissanpissa ja se oli tarttunut niin pahasti vaatteisiin, etteivät kaikki vain pystyneet istua hänen vieressään ja keksivät sen vuoksi hätävalheita, että paikat olivat varattuja. Jos ihminen on asunut koko elämänsä kissanpissan hajuisessa kodissa, sitä hajuahan ei itse enää haista. Ketä silloin pitää syyttää ikävistä koulumuistoista? Omia vanhempia vai luokkatovereita? Ihan vaan mietiskelen.

Ja sekö oikeuttaa kolmen vuoden pilkkalaulelot jne., mistä tuossa kirjoitettiin? Käytös oli huonoa ja väärin, olipa tuoksu sitten oikea tai kuviteltu.

Vierailija

Ehkä he eivät tosiaan muistaneet. Joillakin ihmisillä on käsittämättömän huono muisti. Ihmettelin, kun kaverini sanoi, että hän ei muista juuri mitään siitä pojasta, johon olin rakastunut yläasteella. Aikaa on kyllä kulunut yli 20 vuotta, mutta olimme sentään parhaita kavereita ja se poika esitti niin keskeistä roolia elämässäni. Itse muistan hyvin ne pojat, joista kaverini olivat kiinnostuneita.

Vierailija

Ei mitään kiinnostusta lähteä luokkakokouksiin. Olisi ollut mielenterveyden ja minäkuvan kannalta ollut parempi vaikka jättää ne pari yläastevuotta väliin.

Sanna 40

Kuulostaa ikään kuin minun tarinalta. Minuakin yläasteella nimiteltiin juuri lehmäksi, poikien taholta ja tervehdittiin kovaäänisesti "ammuuuuu lehemä"-huudoilla. En silloin ollut vielä edes lihavakaan, vaan lähes sopusuhtainen mutta kiltti, arka ja hiljainen hiirulainen oli varmasti hyvä pilkan kohde. Olin yksinäinen susi, jolla ei ollut sitä ainuttakaan kaveria. Ryhmätöissä, jouduin siihen ryhmään johon opettaja käski, kun kukaan ei vapaaehtoisesti valinnut.

Yksi tai kaksi vaikutusvaltaista tyyppiä aloittaa kiusaamisen, niin piireihin pääsyä ja hyväksyntää hakevat, helposti johdateltavissa olevat opetuslapset seuraavat perässä, hyvänä säestyskuorona ja joo joo -miehinä. Heillä ei ehkä taidot riitä ajattelemaan ja muodostamaan mielipiteitään itse.

Tähän astiseen siihen yhteen ja ainoaan, luokkakokouksen en itsekään osallistunut muistelemaan, "kultaisia nuoruusaikoja" ja luokkaretkeä, johon myöskään en osallistunut aikoinaan. En ole edelleenkään vanhojen koulukavereiden suosiossa. Osa kulkee jopa nokka pystyssä ohitseni, vaikka luulisi aikuisten ihmisten osaavan jo käytöstavat, mutta onneksi se on murheista pienin.

Niin ikäviä nimittelyjä ja syrjimistä, kuin koinkin niin olen kääntänyt ne lopulta vahvuudekseni. Tiedän millainen en ainakaan itse halua olla ja minulla tulee aina olemaan omat vahvat mielipiteeni. Ei suinkaan kavereilta lainattuja.

Tänä päivänä ihmettelen itsekin, kuinka sillä entisellä koulukiusatulla hylkiöllä, voikin tänä päivänä olla kavereita enemmän kuin laki sallii. Ja kuinka viimeisimmässä opiskelupaikassa minua oltiin kahteenkin ryhmään valitsemassa, ryhmätöissä, että ihan harmitti kun en voinut mennä molempiin.

Olen tullut vuosien työstämisellä positiivisemmaksi ja sosiaalisemmaksi joka saa kavereita helposti. Toki äkäisempiä kovis/pahiksia se ärsyttää, mutta en anna sen häiritä, enkä kaipaa heidänlaistensa seuraan. Ja erityisherkkänä kyllä vaistoan kiusallisen tietoisesti muiden ihmisten tunnetiloja, ajatuksia ja luonteen laadunkin niin hyvin että tiedän, millaisista aiheista kannattaa puhua tietyille ihmisille.

Jos joskus loistin eturivin tuppisuunörttinä, niin tänään loistan takarivin "häirikkönä", joka on ensimmäisenä ottamassa rakentavasti kantaa koulun tai työpaikan keskustelun aiheisiin.

Kiusaajat antoivat minulle vahingossa hyvän lahjan, kun opettivat minulle ainakin vahvan empatiakyvyn. En itse ikinä haluaisi olla tahallaan ilkeä, enkä syrjiä ketään. Yritän aina tasapuolisesti huomioida jokaista paikalla olevaa, tietyissä tilaisuuksissakin. Ja myös sen tulin oppineeksi, kuinka hölmön rumalta kuulostaakaan opetuslasten säestämä taustakuoro, jollaiseen en myöskään aio liittyä.

Sarille ja kaikille muillekin kiusaamista kokeneille toivotan tsemppiä ja uskoa huomiseen ja itseensä. Älkää kiusallakaan, kenenkään antako nujertaa tai negatiivisesti määritellä itseänne. Paremmat ajat odottavat jo nurkan takana.

Kiusaajille sanoisin, että tulkaapa nyt haukkumaan lehemäksi. Nyt ylpeydellä joka kilonsa kantavana, sadan kilon keijukaisena se Lehemäkin olisi osuva nimitys. Hymyilisin kauniisti ja iskisin silmää ja sanoisin että "Voi kun söpöä". ☺ Vielä parempi jos jokainen haukkuja näyttäisi todellisen cooliutensa ja uskaltaisi ihan yksin, ilman taustakuoron turvaa tulla nimittelemään, eikä sieltä kaverin kyljestä huudella. Ja kunhan se on ihan oma ajatus ja mielipide. " Matkijanärhistä" ne lehemätkin näkee punaista.

Vierailija

Olin yläasteikäinen murkku 1970-luvulla ja tutulta kuulostavat kiusaamiskokemukset. Ihmettelen, että vaikka maailma ja ihmisten tietoisuus muuttuvat niin kiusaaminen aina vain jatkuu. Minua alettiin kiusata jo ala-asteen viidennellä, ja meno jatkui kasi- ja ysiluokilla. En ymmärrä miten selvisin kaikesta tästä selväjärkisenä kun samaan aikaan vanhemmat erosivat, ja ero oli tosi rankka kokemus myös meille lapsille. Vanhemmille en uskaltanut kertoa mitään siitä mitä koulussa tapahtui. Tukkaani hierottiin purukumia ja minut tönäistiin ulkona päin roskista niin että nenän alle tuli iso haava. Nimiteltiin, tönittiin ja huoriteltiin. Kiusaaminen loppui kun menin lukioon, ja voin sanoa että vasta silloin aloin viihtymään koulussa, sain kavereita ja tunsin olevani osa porukkaa. Tapasin vuosien jälkeen yhden pahimmista kiusaajistani kaupassa ja hän ei mitenkään osoittanut muistavansa tapahtumia, vaan jutteli niitä näitä. Luokkakokouksiin en ole halunnut mennä, koska en halua muistella elämäni vaikeinta aikaa enää. Kiusaaminen varmasti osaltaan antoi minulle sysäyksen työskennellä erityistä huolenpitoa tarvitsevien ihmisten parissa. Kaikille kiusatuille ei vaan käy aivan näin hyvin.

Vierailija

Yksi upeimmista taidoista, minkä ihminen voi oppia tässä elämässä on se, että menee aina eteenpäin ja jättää ne vanhat, kipeätkin asiat taakseen. Juu, on oma aikansa surra, mutta täytyy päättää mennä eteenpäin. Kaikki me kohdataan vastoinkäymisiä tavalla tai toisella, mutta niihin ei kannata jäädä junnaamaan, koska ei ne muiden pahat teot ja sanomiset määritä meitä ihmisinä. Keskitytään siis siihen, että etsitään omia vahvuuksia ja tehdään omalta osaltamme tästä maailmasta parempi paikka.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Yksi upeimmista taidoista, minkä ihminen voi oppia tässä elämässä on se, että menee aina eteenpäin ja jättää ne vanhat, kipeätkin asiat taakseen. Juu, on oma aikansa surra, mutta täytyy päättää mennä eteenpäin. Kaikki me kohdataan vastoinkäymisiä tavalla tai toisella, mutta niihin ei kannata jäädä junnaamaan, koska ei ne muiden pahat teot ja sanomiset määritä meitä ihmisinä. Keskitytään siis siihen, että etsitään omia vahvuuksia ja tehdään omalta osaltamme tästä maailmasta parempi paikka.

Kaunat voi toki jättää, mutta kiusaamisen vaikutukset itsetuntoon eivät niin vaan lähdekään. Pystyn itse nykyään ymmärtämään, että omilla kiusaajillani oli isoja ongelmia kotona. Vaikutukset itsetuntoon eivät ymmärtämisestä huolimatta ole kadonneet. Ihmiset ovat yksilöitä ja reagoivat kiusaamiseen eri tavalla. Toiset voivat sisuuntua kokemuksistaan, toiset taas jopa vammautuvat psyykkisesti.

Vierailija

Itse kävin kouluni 70-80-luvuilla ja kiusattu olin minäkin. Kukaan ei ollut vapaaehtoisesti kanssani, viimeisenä valittiin joukkueisiin ja ryhmätöihin, nämä klassiset nimittelyt ja huutelut tulivat myös tutuiksi. Vieläkin, aikuisena, kun tulen uuteen ihmisryhmän tilanteeseen, niin on "skannattava" sitä tilannetta ja ihmisiä aikansa. Itsetunto vieläkin vuosien jälkeen hakusessa, valitettavasti.

Meeni

Koko peruskoulun ajan sain kuulla ivahuutoja ja nimittelyä, haukuttiin minua tai isääni. Yritin kertoa asiasta vanhemmilleni, äidin ohje oli "naura sinä vaan niille" ja isän mielestä olin tehnyt jotain, joka oikeutti kiusaamisen. Se katkeruus mikä siitä syntyi jätti jälkensä, enkä vieläkään oikein osaa luottaa, että joku voisi oikeasti pitää minusta.
Olen kerännyt sirpaleeni, ja jatkanut matkaani, heistä huolimatta olen saanut elää onnellisena yli 30 vuotta. Edesmennyt mieheni osasi löytää minusta jotain rakastettavaa, ja sai minut uskomaan itseeni.

Vierailija

Kuulostaa oudolta, ettei muka muistaisi. Valehtelevat vain, luulen.

Olen itse ollut jonkinlainen kiusaaja yläasteella ja muistan erittäin hyvin ne pari tyttöä, joita olen kohdellut huonosti. Kiusaaminen näitä kohtaan oli siis halveksuvaa käytöstä, huutelua ja naurunalaiseksi saattamista, ulkopuolelle jättämistä sekä kaverin esittämistä, mutta sitten selkään puukottamista esim. kertomalla joku salaisuus eteenpäin. Aktiivinen kiusaaminen ei ollut päivittäistä koska välillä oma huomioni oli siinä että toiset tytöt puolestani kiusasivat minua, ja tällöin meni kaikki energia siihen että yritin puolustaa itseäni. Viikottain oli kuitenkin jotain pientä ivaamista vähintään, kun pönkitin omaa itsetuntoani lyttäämällä näitä paria muuta tyttöä.

En ole kehdannut ottaa yhteyttä näihin kiusaamiini henkilöihin, enkä edes tiedä miten he kokivat tuon ajan. Heillä oli kuitenkin molemmilla pari ystävää koulussa silloin, eivät olleet aivan yksinäisiä. Mutta eivät todellakaan suosittujakaan. Vaikea arvioida, kuinka vakavasti minun ja parin kaverini käytös on heihin vaikuttanut, vai onko mitenkään. Itse olen katunut noita juttuja aina siitä asti, kun pääsin pahimman murkkuiän yli yläasteen lopulla.

Se jota olin pahiten puukottanut selkään yläasteella pyysi minua aikuisena Facebook-kaveriksikin, olin vähän yllättynyt. Ehkä hän ei ottanut kiusaamista vakavasti tai pääsi siitä nopeasti ohi kaveriensa avulla? Kun näin somesta että hän valmistui korkeakoulusta ja sai hyvän työpaikan, laitoin hänelle yksityisviestinä että onneksi olkoon ja olen suorastaan kateellinen hänen kaltaisilleen ihmisille jotka ovat hyvin menestyneitä noin nuorena, kun itse olen hukassa. Hän kiitti ja vastaili ystävällisesti. Ei ilmeisesti ollut katkera, onneksi.

En ymmärrä ihmisiä, jotka eivät myönnä kiusanneensa eivätkä kadu. Nämä ihmiset ovat sisältä mätiä.

Vierailija

Hmm, näköjään jotkut ns. kerjäävät turpaansa vielä aikuisenakin. Ja menevät ilomielin jälleen kerran johonkin turhaakin turhempaan luokkakokoukseen uudelleen lytättäväksi. Ei ne traumat (kun ovat kestäneet yli 20 vuotta) siellä luokkakokouksessa parane. Ja mitä sitten, jos siellä joku ymmärtäisikin pyytää anteeksi vähättelyn sijaan? "Joo, saat anteeksi, nyt kaikki on hyvin." 

Minä en vapaaehtoisesti ketään entisistä kiusaajista lähtisi tapaamaan. Ja jos joku nyt jossain sattuisi tulemaan juttelemaan (tuskin) ja pyytäisi anteeksi, niin vastaukseni olisi todennäköisesti nyrkinisku mahaan. Pahoinpitelytuomio olisi todellakin sen arvoista. :D Harmi, etten nuorempana uskaltanut. Mutta tiivistettynä: en todellakaan antaisi anteeksi, ja vielä vähemmän yrittäisin jotain merkityksetöntä anteeksipyyntöä kerjätä.

Tellemariia

Lukiessani Sarin tarinaa tulee oma yläastevaihe elämässäni taasen mieleeni, jossa pahin kiusaajani oli tyttö. Häneen törmäsin myöhemmässä vaiheessa työelämässä, kun hän tuli taloon siivoojaksi. Tuskin hän luonteensa mukaisesti koe ketään kiusanneensakaan, joten vanhojen asioiden esiinnostaminen olisi siten turhaan. Anteeksi en pysty antamaan, mutta pystyn elämään asian kanssa, mutta missään tekemisissä en halua hänen kanssaan olla. Pirullinen ja juonitteleva luonne tuli riittävän tutuksi koulussa, enkä usko ihmisen muuksi muuttuneen. Ja mitä minä missään luokkakokouksessa tekisin, koska ei sieltä ketään ystävää elämääni jäänyt, ei muuta kuin ikävät muistot. Tämän vuoksi edelleen huomaan, että kouluissa ei puututa kiusaajien toimintaan sillä vakavuudella kuin mitä ne traumat voivat saada aikaan. Kyllä opettajat voivat tehdä paljon kiusaamisen estämiseksi ja sen vuoksi omien lasten kohdalla olen kuunnellut tarkkaan mikäli olemus tai puheet voivat jotenkin viitata kiusaamiseen. Sen vuoksi oli hieno huomata, että oma poika totesi, että he menivät puolustamaan oman luokkansa kaveria, kun toisen luokan pojat ilkkuivat kaverin pitkistä hiuksista. Itse en ole omista kouluajoista mitään lapsilleni puhunut muuta kuin että toivonut, että
olkaa reiluja kavereita kaikille kouluissa ja puolustetaan heikompia. Ja kyllä lapset näkee myös miten opettajat suhtautuvat oppilaisiin osin taustojen tai historian perusteella, koska olivat oikein testanneet poikien käsityötunnilla, että jos hyvin menestyvä oppilas pyytää apua, tullaan opastamaan. Ehkä ei niin hyvin menestyvien kohdalla käsketään kysymään kaverilta. Tässä vaiheessa monella on hyvin vanha tunne oikeudenmukaisuudesta, ja jos se ei toteudu, luodaan aivan väärä pohja kohti tulevaisuutta. Siis paljon voi vaikuttaa kotona minkälaisen lapsen kasvattaa.

Mama

MIKÄÄN ei oikeuta nöyryyttämiseen tai kiusaamiseen - ei haju, erilaisuus, uskonto, poliittinen kanta eikä mikään muukaan. Ihminen on peto toiselle, osa pienestä pitäen ja tällainen ihminen ansaitsee itse kokea saman jotta ymmärtää mitä on tehnyt, silloin voi odottaa anteeksipyyntöä. Omaa poikaani kiusattiin eka luokalla koska hän oli iso ja hyvin kiltti, kohtelias ja kasvatettu huomioimaan muut - se ei sopinut kavereille ja hän surkeana kerran koulusta tultuaan kysyi että saako hän lyödä tai edes vähän pöläyttää yhtä pienikokoista mutta erittäin häijyä ja häntä kiusaavaa kaveria, hetken omaa moraaliani piti tutkia mutta kehotin sen tekemään niin ettei vahkngoita toista eikä opettaja näe. Hän oli pyörittänyt kaveria hangessa ja omien sanojen mukaan vähän läimässyt - siihen loppui kiusaaminen, sai käydä koulun rauhassa ja sai hyviä kavereita ja tänäkin päivänä 30 vuotta myöhemmin nämä aikuiset miehet muistelevat sitä naurussa suin - näinkin se voi mennä mutta aina ei käy näin. Opettajat ja välituntivalvojat ovat suuressa vastuussa ja voisivat ottaa kiusatun oppilaan "suojeluun" joksikin aikaa niin se saattaa mennä sillä ohi koska kiusaaja keksii jo muuta, toivottavasti ei uutta uhria.

Miisukka

Pystyn samaistumaan täysin kiusattuun..tosin minua kiusattiin ala-asteen 6lla luokalla...
Olin uusi oppilas uudessa koulussa..
Aluksi kiusaajia oli yksi,mutta pienessä ajassa tämä sai koko luokan minua vastaan..kiusaaminen oli henkistä ja fyysistä..
Luokkakokous kutsuja on tullut,mutten yhteenkään ole uskaltanut vielä mennä vaikka tapahtumista on kohta 30vuotta..
Olen nähnyt näitä samalla luokalla olleita tahtomattaan kiusaajien rooliin joutuneita keväällä pääsin erään ystäväni radioanavalle kertomaan koulukiusaamisesta ja omista kokemuksista sekä tuntemuksista tuosta asiasta..
Seuraavana päivänä sain viestin jossa kysyttiin..oliko kertomana juuri siitä kyseisestä luokasta..
Tämä henkilö sanoi,että kertomana oli rankkaa kuultavaa..ja että sivusta seuranneena asua ei ollut näyttänyt niin rajulta kuin mitä se on todellisuudessa ollut...
Henkilö pyyti anteeksi ja lupautui olemaan tukenani seuraavassa luokka tapaamisessa kun sellainen joskus vielä tulee..
Ja sata varmasti tuon tapahtuneen asian kaikkien tietoon,että heistä se on voinut olla leikkiä..mutta minulle ei..
Sen on asia jonka seuraukset vaikuttavat vielä tänäkin päivänä..

Vierailija

Ai että omassa päässä heittää ...! Typerää kommentointia.

Haluan kertoa oman tarinani. Olin lapsena ja nuorena ujo, arka ja herkkä tyttö enkä uskaltanut puolustautua, ja osaksi varmaankin sen vuoksi minua kiusattiin koko peruskoulun ajan, vielä lukiossakin kartettiin. Pääasiassa kiusaaminen oli henkistä: keksittiin pilkkanimiä, koska minua pidettiin hyvin rumana ja tyhmänä, ja se kerrottiin minulle suoraan. Muutaman kerran kiusaaminen oli fyysistä (potkaisuja ym.). Kukaan opettaja ei tehnyt mitään, koska ei huomannut mitään - tai ei halunnut huomata. Minunko syytä kaikki, niinkö? Lapsi ja nuori vasta rakentaa itsetuntoa, siksi en usko, että rankka kiusaaminen voisi olla jättämättä jälkiä psyykeen.

Olen nyt 44-vuotias ja edelleen asiat kummittelevat välillä mielessäni enkä luota aina ihmisiin. Ulkopuolisen on niin helppo vähätellä asiaa, sellaisen, jota ei ole koskaan kiusattu. Haluanko mennä luokkakokouksiin? En todellakaan! Ovatko kiusaajani muuttuneet? Vaikea sanoa, yhtään anteeksipyyntöä en tähän ikääni asti ole saanut, enkä odotakaan. Yksi pahimmista kiusaajista käyttäytyi narsistisesti vielä nuorena aikuisena, mielenkiintoista olisi tietää, vieläkö sama meno jatkuu esim. työelämässä ....

Tunnen suurta myötätuntoa kaikkia kiusattuja kohtaan, ja toisinaan sapettaa, kun kiusaajia yritetään ymmärtää paremmin kuin kiusattuja. Voimia ja halauksia kaikille kiusatuille!

Tyrmistynyt

Ja tämän on 100 %:n varmuudella kirjoittanut häpeämätön koulukiusaaja. Se, että joku väittä, ettei muista jotaon tapahtuneen, tarkoittaisi, että jotain ei olisi tapanmut vain ja ainoastaan, jos kaikki aina puhuisivat totta. Se joka menee kiusaajien puolelle tällä tapaa, on kiusaaja ja raukkis itsekin.

Sivut

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat