Lukijan kirje: En surkuttele menneitä ystäviä

Lukijan kirje: En surkuttele menneitä ystäviä

Jos ystävän aika ei riitä enää yhteisiin lenkkeihin tai puheluihin, se on ymmärrettävää. Jatkan eloa entiseen malliin mutta ilman heitä.Lue koko juttu

Kommentit (2)

Kyllästynty

Olen asunut ulkomailla ja menettänyt kaksi ystäväksi luulemaani. Molemmat pitkäaikaisia. Kumpikaan ei ole pitänyt juuri lainkaan yhteyttä niiden vuosien aikana ja nyt toinen ei ole ilmoittanut itsestään yli vuoteen ja toinen melkein vuoteen. Eivät ole reagoineet sähköpostiviesteihin tai kortteihin.
Kun ystäväksi luulemani ei pidä yhteyttä, en itsekään enää vaivaudu. Onneksi on muita, jotka jaksavat vaihtelevasti olla yhteydessä. Keskityn heihin.
Jos joku ei halua/välitä/viitsi/pidä tärkeänä hoitaa ystävyyssuhdetta, sen aika on ohi. Valitettavasti. Toisaalta he ehkä omassa tapauksessa kokevat, että hyötysuhdetta ei enää ole.

Minä ja muut

Ajattelen, että me ihmiset olemme kuin janoja avaruudessa. Joidenkin kanssa janat risteytyvät vain hetkeksi, ehkä peräti vain kerran. Toisten kanssa voidaan kulkea rinnakkain pitkään. Ja sitten on niitä, jotka ovat tunteneet minut pienestä pitäen ja joiden kanssa edelleen olen kanssakulkija. Nämä viimeksi mainitut vähenevät sitä mukaa kun sukulaisia alkaa vanhemmasta päästä kuolla. Voin kuvitella jo nyt, miltä se tuntuu, jos elän pitkään ja suunnilleen kaikki omanikäiset ja vanhemmat sukulaiset ja ystävät ovat edesmenneet. Varmaan olo on yksinäinen, ei ole enää ketään kenen kanssa muistella menneitä. Edesmenneet on hyvä sana, vaikka sitä käytetään vähemmän nykyisin, se sisältää jälleen näkemisen toivon. He ovat menneet edeltä ja kun minun vuoroni tulee, he ovat minua vastassa siellä taivaan portilla. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat