Lukijan kirje: ”Miten elämäni ei tuntuisi jatkuvalta kamppailulta?”
klo 14:26 | 21.7.2020
”Vaikka olisi kuinka ihana kesä ja monia upeita asioita elämässä, ei niistä voi nauttia, kun mieliala on maassa ja itkettää”, lukijamme kirjoittaa.Lue koko juttu
Suosittelen mielialalääkitystä, joka tasaa mieltä. Itse olen saanut siitä pohjaa rakentaa elämää uudestaan. Myös hyvän psykoterapeutin löytäminen on tärkeää.
Tsemppiä Sinulle!
Näissä asioissa on vaikea neuvoa. Varmaan viisainta vain sanoa, että ammattiapua ja arjen apukeinoja kannattaa aktiivisesti etsiä. Mielenterveyden ammattilaisten kanssa kannattaa yrittää selvittää, mitkä ovat suurimmat syyt mielen mustuuden taustalla. Edessä voi olla pitkä tie, mutta uskoa ei saa menettää. Kaikenlaisten asioiden ja tunteiden kanssa voi oppia elämään. Pahaa oloakin pitää joskus vain sietää ja tsempata itseään, ettei elämän kuulukaan tuntua aika hyvältä. Pienin askelin valoa kohti. Voimia.
Tässä vaiheessa kun elämä oli yhtä henkistä kidutusta, ainoa asia oli että jaksoin ajatella oli että selviän tästä. En ollut valmis antamaan periksi. Armollisuus. Ole hyvä itsellesi, älä kiusaa tai ruoski itseäsi, paras tapa parantua on puhua itselleen kauniisti. Ainoa mihin pitää riittää aina voimia on ottaa apua vastaan, pyytää sitä ja parhaansa mukaan mennä mukana. Muista että olet arvokas, jonain päivänä katselet itseäsi ylpeänä ja saat takaisin elämän parempana. Luota siihen että olet selvinnyt tähän asti selviät tästäkin! Voimia!
Jos olet fyysisesti terve, niin sen parempaa lahjaa ei elämältä voi saada! Mietipä siellä itsesäälin syövereissä niitä ihmisiä, joilla on parantumaton sairaus johtamassa vääjäämättömään loppuun, kenties jo ennen kuin elämä ehti kunnolla alkaa. Kuten tapahtui 21-vuotiaana kuolleelle sukulaistytölleni, juuri ammattiin valmistuneelle.
Aina on joku, jolla on asiat vielä huonommin. Itsekin olen kokenut kovia, pitkän pitkän työttömyyden ja sitä kautta arvottomuuden tässä yhteiskunnassa ja seurauksena kituuttaminen surkealla eläkkeellä hamaan tappiin. Mutta kun muistan lapsuutta, jonka elin kaiken menettäneessä evakkoperheessä, olen kiitollinen, että minulla on katto pään päällä ja vielä kituuttamalla ja välttämättömästäkin tinkimällä säästetty pieni pesämuna pahan päivän varalle.
Kummasti auttaa huonoina hetkinä, kun muistelee, että vanhemmat nousivat kaksi kertaa kotinsa menetettyään tyhjästä. Meillä jokaisella on joku esimerkki, mistä voi ammentaa voimia. Kun vain haluaa etsiä.
Ihan totta moni valittaa turhasta. Kuka mitenkin mittaa mikä sitten on turhuutta ja kenelle? Jokaisella on oma elämä elettävänä. Toisen vaikeudet ei välttämättä ole itselle vaikeita. Kun on oikein uupunut ja mieli mustana vaikeuksista vaikeuksien perään, niin ei välttämättä lohduta että jollakin etenkin tuntemattomalla jossain on asiat huonommin. Ärsyttää ehkä enemmän, kun tarvitsisi toisen aitoa kuuntelemista tai läsnäoloa ym lohdutusta.
Ammattiapua kannattaa hakea vaikka olisikin läheisiä joiden kanssa omaa mieltään jakaa. Joskus lääkehoito voi olla ihan paikoillaan. Apua voi olla vaikea jaksaa hakea ja masentuneena etenkin sopivan terapeutin etsiminen.
Ole hyvä itsellesi! Lempeyttä tarvitaan, mutta myös virheet on myönnettävä. Muuten ne tuovat taakan arkeen.