"Ikävän tilalla on nyt naurua"

Istuin elämäni ensimmäistä kertaa lentokoneessa. Tuntui, että olin unessa, odotin koko ajan herääväni.

Lensin Etiopiasta Helsinkiin 17. elokuuta 2010. En nukkunut koko yölennon aikana silmäystäkään. Mielessäni pyöri miljoona ajatusta uudesta elämästäni. Helsingissä odottaisi aviomieheni, jonka kanssa olin mennyt naimisiin pari kuukautta aiemmin, vain muutaman viikon tutustumisen jälkeen.

Mietin Addis Abeban lentokentälle itkemään jäänyttä perhettäni. Olin heistä erossa ensimmäistä kertaa enkä tiennyt, miten pärjäisin. Olin lähtenyt pois ainoasta tuntemastani kulttuurista ja matkalla täysin vieraiden ihmisten ja tapojen pariin.

Äiti synnytti minut kotona Etiopian pääkaupungissa Addis Abebassa vuonna 1980. Olin nelilapsisen perheen esikoinen. Asuimme pienessä talossa, jonka vanhempani olivat itse rakentaneet.

Syntymäni jälkeen äitini oli kotona kolmen kuukauden äitiysloman. Sitten hän palasi töihin paperitehtaaseen. Se oli keskiluokkaisissa perheissä tavallista. Isä korjasi puhelinlinjoja valtion yrityksessä. Kotonamme oli myös maaseudulta palkattu nainen, joka auttoi kotitöissä ja hoiti meitä lapsia.

Talossamme oli iso piha, kaksi makuuhuonetta ja keittiö. Pienessä keittiössä ei ollut uunia ja jääkaappia, mutta siellä oli tilaa tehdä ruokaa.

Tuolta ajalta muistan parhaiten savun ja mausteisen ruuan tuoksun, joka leijaili taloista ja pihoilta. Etenkin juhlapyhinä tuoksu oli huumaava. Pihoilla padoissa paistettiin tuntikausia seosta, jossa oli chilipohjaista berberi-maustetta, sipulia ja öljyä. Ilman täytti myös perinteisen juhlaleivän, difodabon tuoksu. Sitä ikävöin edelleen usein.

Pahimman kaipuun yllättäessä teen perinteistä etiopialaista ruokaa myös Suomessa. Etiopiassa käyvät ystäväni tuovat minulle tullessaan mausteita, joita en ole vielä löytänyt täältä. Perinteiseen injera-lättyyn tarvittavaa teffjauhoa saan Prismasta.

Aloitin koulun seitsemänvuotiaana. Vihasin sitä heti. Osa opettajista kohteli lapsia raa’asti. He huusivat, ja kepillä sormille lyöminen oli tuohon aikaan kouluissa yleistä. Nykyisin myös etiopialaisopettajat ovat lempeämpiä, etenkin kaupungeissa.

Itse en hyväksy lasten ruumiillista kurittamista. Onneksi oma lapsemme saa elää väkivallattomassa ­ympäristössä.

Koulupäiväni kestivät aamukahdeksasta neljään. Yritin aina löytää syyn jäädä kotiin. Valitin vatsakipua ja huonoa oloa, jotta äiti ei pakottaisi minua kouluun.

Meseret syntyi vanhempiensa esikoiseksi vuonna 1980  Addis Abebassa. Tuolloin naiset synnyttivät lähes aina kotona.

Äiti oli lempeä, rakastava nainen. Hänen kaksois­sisarensa oli toista maata. Tädillä oli kanssani saman ikäinen esikoinen, ja hän asui lähellä. Hän huusi meille ja piti todella kovaa kuria. Emme saaneet juosta, ­meluta tai olla aikuisten tiellä. Hän myös komensi ­äitiäni, jolla oli tapana antaa meille helposti periksi.

Isänikin piti lapsista, mutta etiopialaisten miesten tapaan hän ei osoittanut rakkauttaan. Hän ei viettänyt kanssamme aikaa kotona, mutta vei meidät viikon­loppuisin retkille. Pukeuduimme parhaisiimme ja lähdimme vaikka eläintarhaan. Odotin noita retkiä kuin kuuta nousevaa.

Äiti menehtyi maksatulehdukseen, kun olin 12. Kukaan ei kertonut meille lapsille äidin kuolemasta suoraan. Olimme hämmentyneitä. Ikävöin äitiäni ja odotin hänen palaavan, vaikka vanhimpana lapsena ymmärsinkin hänen kuolleen.

Kodista huolehtimaan palkattiin meille ihan vieras nainen. Hän muutti kotiimme ja jouduimme hyväksymään hänet. Hän oli onneksi kiltti ja piti meistä hyvää huolta.

Noin vuosi äitini kuoleman jälkeen isä meni hänen kanssaan naimisiin. Silloin kaikki muuttui.

Äitini sukulaiset eivät hyväksyneet uutta tilan­netta. He riitelivät isän kanssa. Siksi isä ja hänen uusi vaimonsa myivät kotimme ja muuttivat uuteen taloon eri puolelle kaupunkia. Sinne ei äitini sukulaisilla ollut asiaa, joten välimme katkesivat kokonaan.

Jäin ikävöimään erityisesti äitini kaksoissisarta ja samanikäistä serkkuani. Olimme viettäneet paljon ­aikaa yhdessä.

Samalla muuttui isän uuden vaimon suhtautuminen meihin lapsiin. Hänestä tuli kova ja ilkeä, varsinkin minulle.

Olin alkanut käydä serk­kuni innoittamana protestanttien raamattukoulussa. Äidin eläessä en saanut siihen lupaa, koska vanhempani olivat ortodokseja.

Myöskään isän uusi vaimo ei hyväksynyt asiaa. ­Sanoin, että hän saa vaikka tappaa minut, mutta aion käydä raamattukoulussa. Siellä puhuttiin Jumalasta ja Raamatusta uudella ja lempeällä tavalla. Janosin lisää.

Tuo oli raskasta aikaa minulle ja isälle. Kotona ei ­ollut hetken rauhaa. Riitojen aikana isän uusi vaimo heitteli minua esineillä ja löi. Tilanne meni niin pahaksi, että jouduin asumaan hetken enoni luona.

Myös koulunkäyntini kärsi. En pystynyt keskittymään opiskeluun. Aloin olla teini-iässä, eikä minulla ­ollut ketään kehen tukeutua.

Ikävöin äitiäni valtavasti. Hänen hellät kasvonsa ­eivät olleet enää vastassa, kun tulin kotiin, enkä saanut lohdutusta hänen viisaista sanoistaan. Minun täytyi ­aikuistua hetkessä.

Jouduin käymään kaksi luokkaa uudestaan huonojen arvosanojen vuoksi ja pääsin koulusta vasta 19-vuotiaana. Samoihin aikoihin isäni ja hänen vaimonsa erosivat.

Huonon todistuksen takia en päässyt opiskelemaan valtion omistamiin korkeakouluihin, eikä isällä ollut varaa kustantaa opintojani. Jouduin menemään töihin.

Lopulta pääsin opiskelemaan naistutkimusta paikallisen kirkon oppilaitokseen. Etiopian Mekane Yesus on yksi nopeimmin kasvavia luterilaisia kirkkoja maailmassa. Vuoden mittaisen seminaarin maksoi ruotsalainen yhteisö, joka tukee etiopialaisten naisten kouluttautumista.

Naistutkimus oli tuolloin melko uutta Etiopiassa. Opiskellessa haaveilin tekeväni töitä naisten aseman parantamiseksi esimerkiksi maaseudulla. Tuo haave elää edelleen.

Asuntolassa majoittauduin samaan huoneeseen kolmen muun naisen kanssa. Huoneen valkoiset seinät olivat paljaat. Jokaiselle oli sänky ja hyllytilaa. Suihkut ja vessat olivat yhteisiä.

Vuoden kuluttua valmistuin huippuarvosanoin. Oli upeaa huomata, että aiemmat huonot numeroni eivät johtuneet tyhmyydestäni. Tunsin ensimmäistä kertaa olevani tasa-arvoinen muiden kanssa. Sain ruotsalai­silta stipendin myös lisäopintoihin. Kolme vuotta opiskelin hallintoa ja johtajuutta.

Hieman ennen valmistumistani tapasin tulevan aviomieheni. Hän oli kaikkea muuta kuin mitä olin ajatellut.

Yhtenä päivänä etsin koulumme ravintolassa istumapaikkaa, ja ystäväni Bereket pyysi minua pöytäänsä. Hänen seurassaan oli suomalainen Markku, joka työskenteli Bereketin tavoin seminaarissa opettajana. Jännitin tilannetta kovasti huonon englannin kieleni vuoksi.

Miehet alkoivat puhua ystävästään Jarista, joka oli tulossa Etiopiaan lomalle Markun luokse. He kehuivat Jaria vuolaasti. Istuin pöydässä ujona ja hiljaa.

Muutaman päivän kuluttua Bereket pyysi puhelin­numeroani ja kysyi, tapailinko ketään. Olin hämmentynyt ja aloin jo epäillä hänen pyytävän minua ulos. Hän alkoi kuitenkin puhua Jarista, joka oli juuri saapunut. Bereketin mukaan Jari oli kristitty ja erittäin mukava.

Etiopiassa häitä juhlitaan suurin menoin. – Päivämme oli täynnä jännitystä ja suurta onnea.

Bereket ehdotti, että lähtisin hänen ja Markun kanssa ravintolaan tapaamaan Jaria. Epäröin, mutta lupasin ajatella asiaa. Bereket vakuutti, että kävisimme vain illal­lisella ilman minkäänlaisia paineita.

Markku selitti saman Jarille, joka myöntyi, vaikka oli vähän hämmentynyt. Hän ei ollut tullut Etiopiaan etsimään tyttöystävää.

En ollut koskaan ajatellut tapailevani valkoihoista. Jokaisella on mielessään kuva tulevasta aviomiehestään, ja minä olin kuvitellut naivani etiopialaisen.

Sovimme tapaavamme perinteisessä etiopialais­ravintolassa. Olin kauhuissani ja yritin perua tapaamisen edellisenä iltana. En kertonut asiasta kenellekään, en edes parhaille ystävilleni.

19. helmikuuta 2010 kävelin ravintolaan, jossa oli  kovaääninen bändi ja ihmisiä syömässä käsin injera-lättyjä ja wot-kastikkeita. Jari istui jo pöydässä ja nousi ylös saavuttuani.

Ajattelin, että hän on valtavan pitkä.

Ensitreffit olivat kiusalliset. Yritimme keskustella, mutta lujaa soinut musiikki teki puhumisesta hankalaa. Jarin oli vaikea ymmärtää minun etiopialaisittain ääntämääni englantiani ja minun hänen suomalaista aksenttiaan.

Jarille on jäänyt tapaamisesta erityisen nolona mieleen se, että hän kysyi minulta vanhemmistani. Ensin hän kysyi, mitä isäni tekee, ja sitten äidistäni. Sanoin äitini olevan kuollut, mutta Jari ei kuullut vastaustani. Hän joutui kysymään asiaa monta kertaa uudestaan, ennen kuin sai selvää. Hän häpesi tapausta kovasti.

Minä ajattelin, että Jari on kiltti. Mitään rakkautta ensisilmäyksellä en kokenut. Kotiin mentyäni kyllä mietin, mahtaako hän ajatella minua. Hetken kuluttua sain häneltä tekstiviestin. Hän halusi nähdä uudestaan ja tutustua paremmin.

Näimme lähes joka päivä Jarin kymmenen päivän reissun aikana. Etiopiassa ei ole sopivaa, että nainen ja mies viettävät aikaa kahdestaan, joten meillä oli aina esiliina mukana. Varsinkin valkoihoisen miehen ja paikallisen naisen tapailua olisi katsottu pahasti.

Päivien aikana sain kuulla, että Jari asuu yksin Suomen pääkaupungin kupeessa ja työskentelee musiikinopettajana. Hän oli kotoisin Soinin kunnasta, ja ­hänen vanhempansa asuivat siellä yhä.

Jossain vaiheessa tajusimme, että haluaisimme jatkaa seurustelua sen jälkeen, kun Jari palaisi Suomeen. ­Ymmärsin, että Jari on ehkä tarkoitettu minulle. Hän oli niin suloinen ja kiltti, täysin erilainen kuin muut tuntemani miehet.

Kun Jari sitten matkusti takaisin kotiinsa, ikävöin häntä kovasti. Soittelimme joka päivä, puhuimme tuntikausia.

Muutaman viikon soittelun jälkeen päätimme mennä kihloihin ja naimisiin. Jari palasi Addis Abebaan puolentoista kuukauden kuluttua. Menimme kihloihin aprillipäivänä. Isä oli onnellinen, koska olin löytänyt miehen, joka arvosti ja kunnioitti minua.

Muutaman päivän päästä Jari palasi jälleen Suomeen ja minä aloin järjestellä häitä.

Hääpäivänämme 26. kesäkuuta 2010 heräsin hermostuneena jo kuudelta. En ollut saanut nukutuksi juuri lainkaan. Sydämeni hakkasi ja koko kehoni tuntui voimattomalta. En saanut syödyksi. Kädet hikoillen odotin myöhässä ollutta kampaajaa, jonka oli tarkoitus hiusteni lisäksi hoitaa myös meikkini.

Puin päälleni valkoisen hääpuvun ja tunsin oloni kauniiksi. Kirkossa Jari näytti uskomattoman komealta. Tunsin suurta iloa päästessäni hänen vaimokseen.

Kirkkovihkimisen jälkeen siirryimme juhlapai­kalle, jossa ystäväni ja sukulaiseni ottivat meidät vastaan ­taputtaen ja laulaen.

Jari tunsi juhlien 250 vieraasta vain kolme, mutta koko päivä oli täynnä naurua, iloa ja musiikkia.

Jari palasi Suomeen, ja aloimme järjestää minun muuttoani. Olisin halunnut jäädä Etiopiaan, mutta Jari ei saanut sieltä töitä. Muuttoprosessi oli hankala, mutta kesti yllätykseksemme vain puolitoista kuukautta. Aika tuntui kuitenkin hurjan pitkältä: ikävöimme toisiamme valtavasti.

Kun 17. elokuuta 2010 vihdoin saavuin Helsinki-Vantaan lentokentälle, Jari oli vastassa ruusukimpun kanssa.

Oli kuin taakka olisi viety harteiltani. Olin tur­vassa pelottavan lentomatkan jälkeen.

Odotin saapuvani keskelle vilkasta eurooppalaista pääkaupunkia, jossa vanhat rakennukset reunustai­sivat kapeita katuja. Saamani Suomi-kirja lupasi myös vihreitä maisemia ja järviä.

Ajomatka lentokentältä Jarin asunnolle Espooseen oli jotain aivan muuta. Kehä III:n varrella oli vain ­neliön muotoisia harmaita autokauppoja ja outoja maisemia. Se, mitä olin odottanut, ja se, mitä näin, ­olivat täysin eri maailmoista. Hämmentyneenä en osannut sanoa mitään.

Pari päivää tuloni jälkeen menimme Helsingin keskustaan. Ihmettelin ihmisten vähyyttä ja kysyin Jarilta, missä kaikki ovat. Jari nauroi. Oli pahin ruuhka-aika. ­Jari sanoi, ettei Suomessa ole koskaan enempää ihmisiä liikkeellä.

Järkytyin nuorista tytöistä, jotka kulkivat kaduilla tupakkaa polttaen. Olin sokissa. Kaikki oli erilaista kuin mihin olin tottunut.

Muutaman päivän aikana tutustuin valtavaan määrään uusia ihmisiä, ja Jari kertoi minulle jatkuvasti tietoa uudesta kotimaastani. Hän kertoi ihmisten vetäytyväisyydestä, neljästä vuodenajasta, koulutuksesta, työelämästä, vieraista kodin­ko-
neista...

Se kaikki oli minulle liikaa. Tunsin oloni todella kurjaksi. En pystynyt syömään mitään, kaikki maistui oudolta. Sain pahoja päänsärkyjä, voin huonosti ja olin uupunut.

Järkytykseni paheni, kun ajoimme ensimmäisen kerran Jarin vanhempien luokse Soiniin Etelä-Pohjanmaalle. Jari osoitteli minulle asioita ympäriltä: näetkö tuon, katso tuonne. Minä en nähnyt mitään. Maailma oli niin outo, että aivoni eivät osanneet kiinnittää huomiota mihinkään. Se oli hyvin ahdistavaa.

Jännitin Jarin perheen tapaamista kovasti. Pelkäsin tekeväni virheitä, koska en tuntenut suomalaisia tapoja.

Huoleni oli kuitenkin turha. Appivanhempani ottivat minut heti avosylin vastaan. Vaikka emme ymmärtäneet toistemme kieltä, ymmärsin Jarin äidin hymystä ja halauksesta, että minut hyväksyttiin. Hän oli kirjoittanut paperille kaikki tuntemansa englanninkieliset sanat, jotta osaisi puhua kanssani edes vähän.

Ajattelin, että nyt olen vihdoin turvallisessa paikassa. En olisi halunnut palata Pohjanmaalta Espooseen.

Espoon-asunto oli minusta kuin vankila. Jari teki musiikinopettajan töitä, minä vietin päivät yksin neljän seinän sisällä.

– Poikamme Abel puhuu minun kanssani amharaa ja mieheni kanssa suomea. Yhteinen kotikielemme on englanti.

Etiopiassa olin tottunut jatkuvaan vilinään ja toi­siaan tervehtiviin ihmisiin. Suomessa kotimme ikkunasta avautui autio pihamaa. Siellä seisoi toinen yhtä ankea kerrostalo ja pari puuta. Missään ei näkynyt leikkiviä lapsia tai nauravia aikuisia.

Ulkona en ymmärtänyt kenenkään puhetta enkä tuntenut ketään. Kukaan ei kohdellut minua rasisti­sesti tai vihamielisesti, mutta tunsin olevani kaikkialla täysin yksin.

Saapui syksy. Vihasin kylmää, pimeää, tuulta ja sadetta. Itkin paljon ja ikävöin kotiin. Olin onnellinen, että olin Jarin kanssa, mutta samalla sokissa kaiken vieraan keskellä. Jari oli surullinen pahan oloni takia ja tunsi voimattomuutta: mitkään piristämisyritykset eivät tuottaneet tulosta.

Menin hetkeksi kielikouluun oppiakseni suomea, mutta sitten Jari sai musiikinopettajan töitä Addis Abeban kansainvälisestä koulusta. Suomeen tulostamme oli kulunut vain kymmenen kuukautta, mutta olimme molemmat Etiopiaan muutosta onnellisia. Jarikin ­halusi asua ainakin hetken kotimaassani.

Oloni oli kuitenkin kummallinen. Vatsaani sattui, voin huonosti ja olin väsynyt. Eräs Addiksessa asunut suomalainen sairaanhoitaja saapui kotiimme tarkastamaan vointiani. Aloin itkeä, kun hän kysyi oireistani. Hän tajusi heti, mistä oli kyse, ja käski minut lääkärin vastaanotolle verikokeisiin.

Olin kahdeksannella viikolla raskaana.

Päätimme synnyttää Suomessa. Poikamme Abel saapui maailmaan keisarileikkauksella Seinäjoen keskussairaalassa päivälleen kaksi vuotta ensitapaamisestamme. Saimme asua ystäväperheemme talossa Soinissa, koska he olivat lähetystyöntekijöinä Etiopiassa. Samalla pääsimme lähelle Jarin vanhempia.

Pelkäsin sektiota. Ajattelin, että leikkaus on kivu­lias ja vaarallinen. Kun kuulin vauvan rääkäisyn vain hetki saliin menon jälkeen, ajattelin jonkun muun saaneen vauvan jossakin lähelläni.

Kun hoitaja sitten toi Abelin nähtäväkseni, aloin ­itkeä. Hän oli niin pieni, minun ihana poikani.

Kerroin myöhemmin ystävilleni, että suomalainen sairaala oli mielestäni kuin valtava hotelli. Kaikki oli siistiä ja hienoa. Hoitajat kyselivät jatkuvasti, miten voisivat auttaa. Etiopiassa lääkäreillä ja hoitajilla ei ole aikaa kuunnella potilaita.

Kun Abel täytti kuukauden, palasimme Etiopiaan. Minä jäin kotiin ja Jari meni töihin.

Emme halunneet ympärileikata Abelia, vaikka Etiopiassa leikkaus tehdään kaikille kristityille pojille. Ihmisten on todella vaikea ymmärtää asiaa, enkä jaksa edes yrittää selittää sitä heille. Kukaan ei kuitenkaan ymmärtäisi. Sanon vain, että teemme sen joskus myöhemmin. Vaikkemme aiokaan ympärileikata Abelia, tuolla totea­muksella pystyn sivuuttamaan keskustelun.

Myös minut on ympärileikattu parikuisena vau­vana. En koskaan tekisi sitä omalle tyttärelleni, ja onneksi Etiopiassakin tapa on vähentynyt.

Nyt olemme Suomessa, sillä Jarin määräaikainen työsuhde Etiopiassa päättyi vuosi sitten. Olisin halunnut jäädä Addikseen, koska olimme kotiutuneet sinne. Ympärillämme oli paljon ystäviä, jotka auttoivat ­meitä Abelin hoidossa.

Toinen muutto Suomeen oli kuitenkin ensimmäistä helpompi, koska tiesin, mitä oli vastassa. Uusi asuinalueemme Espoossa on mukavampi kuin entinen. Asunto on viihtyisä ja naapurit tervehtivät.

Etiopialaiset ystäväni katselivat kadehtien, kun Jari oli poikamme kanssa. Etiopiassa monelle miehelle on edelleen noloa esimerkiksi pitää lasta sylissä. Jari on Abelin kanssa luontevasti ja hoitaa häntä paljon. Hän myös auttaa minua kotitöissä ihan eri tavalla kuin etiopialainen mies tekisi.

Tammikuussa minä aloitin suomen kielen opinnot ja kaksivuotias Abel päiväkodin. Poika puhuu suomen lisäksi äidinkieltäni amharaa. Jarin kanssa puhun englantia.

Kielikoulun jälkeen haluaisin opiskella itselleni ­ammatin ja löytää töitä. Minua kiinnostaisi esimer­kiksi parturi-kampaajan ammatti.

Etiopiasta ikävöin perheeni lisäksi edelleen ­yhteisöllisyyttä. Siellä ihmiset ovat elämässä etusijalla. Kaikilla on aina aikaa pysähtyä. Jos joku tarvitsee apua, hän saa sitä, vaikka se tarkoittaisi muiden myöhästymistä heidän omista menoistaan.

Suomessa kaikki juoksevat kiireellä paikasta toiseen muista välittämättä. Siihen minun on ollut hankala tottua.

Olen saanut ystäviä Helsingin etiopialaisesta seurakunnasta ja suomalaisista naisista. Ikävöin Etiopiaan paljon vähemmän kuin ennen. Haluan asettua tänne ja muodostaa oman elämän.

Olen nyt onnellinen ja odotan tulevaisuutta innolla. Siellä siintää uusi ammatti, ystäviä, naurua ja onnel­lisia hetkiä.”

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 13/2014.