Äidin ja mummin muisti on alkanut mietityttää yhä useammin, kirjoittaa Sandra.
Seison kauppakeskuksen tungoksessa valitsemassa hiusväripakettia, kun äiti soittaa. Hän kertoo samat asiat kuin viimeksi: Rovaniemellä sataa lunta, Lea on Lanzarotella ja telkkarista tulee hirveän hyvä ohjelma.
En jaksaisi kuunnella. Lopetan puhelun nopeasti, ja jälkeenpäin tulee tuttu tunne, huono omatunto.
Yritän lohduttaa itseäni: minulla saa olla kiire. Olen 22-vuotias opiskelija. Opiskelun ja iltatöiden keskellä pitäisi osata päättää, mikä minusta tulee isona, haluanko seurustella ja minkä värisiksi värjäisin hiukseni.
Siinä välissä huolehdin siitä, että tärkeimpien aikuisteni muisti on alkanut heiketä. Mummi on 82, joten se ei ole ihmekään.
57-vuotias äitini sairastaa MS-tautia, joka vaikuttaa muistiin. MS-taudissa immuunijärjestelmä hyökkää hermostoa vastaan, mutta sairaus tuo mukanaan myös ihan arkisia kiusoja. Äiti ei muista sanoja ja nimiä kuten ennen. Hän soittaa minulle eikä muista miksi. Kerran hän unohti, että oli keittämässä kananmunia, ja meni lepäämään. Vesi kiehui kunnes haihtui. Kananmunat lensivät kattoon.
Myös mummi kertoo samoja tarinoita uudelleen ja uudelleen. Äiti sanoo, että se voi johtua siitäkin, että mummi kertoo saman jutun niin monelle.
Minua äidin ja mummin muisti on alkanut mietityttää yhä useammin.
Viime keväänä istuin olohuoneen lattialla. Ympärillä lojui satoja serviettejä, värikkäitä ja kuviollisia, isoja ja pieniä.
Äiti oli joskus sanonut, että mummi kerää lautasliinoja, mutta minä luulin sitä vitsiksi.
Sitten löysin mummilasta pahvilaatikon, johon mummi on kerännyt lautasliinoja ainakin 30 vuotta. Melkein kaikissa lukee, missä ja milloin servietti on kääritty huolella talteen ja kenen kanssa hän on ollut. ”Esso 30/9 -94. Ritva ja Ripa.” Se on vähän ennen ukin kuolemaa.
Tuntui kuin olisin löytänyt aarteen.
Laatikollinen muistoja tuntui tärkeältä, koska olin alkanut huolestua siitä, ettei mummi enää muista.
Säilöttyjä hetkiä
Pitelen kirjastossa Pientä kirjaa muistista. Liian pieni, ajattelen. Haluan tietää kaiken. Tämä on iso asia.
Lainaan kuusi muistiaiheista kirjaa. Opin, että muistin hapertuessa ei aina ole kyse muistisairaudesta, vaan esimerkiksi juuri MS-taudista. Stressikin voi hetkellisesti saada ajatuksen pätkimään.
Kotona ahmin Hanna Jensenin kirjan 940 päivää isäni muistina. Siinä Jensen kertoo isänsä sairastumisesta Alzheimerin tautiin ja keskivaikeaan dementiaan. Jensen kaivaa tietoa muistisairauksista kuin vimmattu.
Samastun häneen, vaikka äitini ja mummini eivät ole muistisairaita. Oireet vain ovat tarpeeksi samat.
Ihan kuin pelkäisimme, että ilman tavaroita emme muista tärkeitä hetkiä.
Jensenin kirja on hauska ja lohdullinen. Itken sohvalla ääneen, mutta kun lopetan, minua ei enää pelota niin paljon.
Muutaman viikon päästä äiti tulee kylään Rovaniemeltä. Minulla on kuumetta. Raahaudun sängystä olohuoneen lattialle ja laitan pään sohvalla makaavan äidin vatsalle. Pyydän häntä silittämään.
Tietokoneella soi Samuli Putro: ”Kyyneleitä virtaa vasta alakerrassa. On hiljaisuus niin täydellisen hiljaista, että kuiskauskin on huuto. En vaihtais sekuntiakaan. En nuoruutta, en vimmaisia kasvukipuja.”
Haluaisin säilöä tämän hetken.
Meidän suvussa säilöminen on tapana. Taltioimme ja säästämme kaiken. Servietit, kynät, kuvat, astiat, lippulappuset. Hukumme kodeissamme tavaraan. Mummini, tätini, äitini, minä.
Ihan kuin pelkäisimme, että ilman tavaroita emme muista tärkeitä hetkiä.
Luonnollista hitautta
Syksyllä olemme mummin kanssa Kansallisten senioreiden muistikerhossa. Mummi käy siellä, ja olen pyytänyt sen vetäjältä Liisa Munukalta, että saisin tulla vieraaksi. Haluan nähdä, mitä kerhossa tapahtuu.
Huoneessa on kymmenen naista. Aluksi tarkistetaan kotiläksy: päättelytehtävä, johon on pitänyt keksiä kaupunkien nimet. Sitten käydään läpi Valittujen Palojen sanatietovisa ja luetaan runoja. Mummi on hiljaisempi kuin yleensä. Hän näyttää pieneltä.
Välillä rupatellaan. Munukan mielestä tärkeintä on, että muistin taso säilyy ja että seniorit ylipäätään lähtevät kotoaan.
Kerhon jälkeen kysyn Munukalta, onko mummin muisti hänen mielestään huonontunut. Pelkään vastausta, mutta Munukka vastaa kieltävästi.
Hän muistuttaa, että muistikerhon kävijät ovat syntyneet 1930-luvulla. Vanhuus näkyy hitautena. Ja se hitaus on luonnollista, jatkan lausetta mielessäni.
Mummi on sitä paitsi harvinaisen aktiivinen. Muistikerhon jälkeen hän menee englannin kerhoon.
Pelkoa ja hätää
Jotta ymmärtäisin muistisairautta paremmin, soitan Sirkka Jatkolalle. Sirkka työskentelee Rovaniemellä sairaanhoitajana kahdessa muistisairaita hoitavassa palvelukodissa. Hän on työskennellyt vanhusten parissa kymmeniä vuosia ja huolehtii nykyisin myös 60-vuotiaasta veljestään Raimosta.
Raimo sairastaa Alzheimeria. Se vaikuttaa kaikkeen: parranajoon, pukeutumiseen, syömiseen ja puhumiseen. Sanat ja niiden merkitys katoavat. Vielä kuukausi sitten Raimo osasi käydä yksin suihkussa. Nyt pitää vahtia, saako hän hanan auki ja muistaako käyttää saippuaa.
"Raimo ahdistuu hirveästi, jos ei saa toppatakin vetoketjua kiinni", Sirkka kertoo.
"Toivon, ettei hän tuntisi itseään kovin yksinäiseksi. Tiedän, että hänellä on hätä ja hukassa olemisen tunne."
Ajattelen äitiäni. Aina ennen lähtöä hän pyörii hermostuneena ja pakkaa. Mihin se hävisi, hän puhisee, kun unohtaa, mihin laittoi lompakon hetki sitten.
"Ei muistisairas ole tyhmä. Hän vain ei muista."
Sirkka muistaa sanatarkasti, mitä Raimo kerran sanoi: Tuntuu kauhealta, ettei muista, mitä pitäisi muistaa.
Sirkka ei pidä siitä, että terveet vitsailevat dementiasta. Sirkka ja Raimo kyllä nauravat sairaudelle.
Kun Raimo kerran näki peukalonsa heijastuksen vesihanan pinnassa, hän mietti, pitääkö se leikata pois. Myöhemmin ajatus huvitti.
Minua mietityttää, mitä muistisairaus voi pahimmillaan aiheuttaa. Sirkka tietää, että ahdistusta. Surullisinta on hänestä nuori ja hyväkuntoinen mutta muistamaton ihminen, joka on ahdistunut ja aggressiivinen.
Kysyn, mistä voi epäillä, että läheisellä on muistisairaus.
"Siitä, että asiat ja sanat jatkuvasti unohtuvat. Ajattelun loogisuus katoaa, eikä ihminen muista, missä on tai mihin oli menossa", Sirkka vastaa.
Oireet on helpompi huomata, jos viettää aikaa läheisen kanssa. Aina se ei ole helppoa. Monia muistisairaus pelottaa. Varsinkin vieraiden on helpompaa katsoa ohi ja väistää kuin kohdata.
"Ei muistisairas ole tyhmä. Hän vain ei muista."
Puhelun jälkeen minua itkettää. Liikutun nykyään usein. Äiti sanoisi, että sieluni on sekaisin.
Luopumista ja surua
Istun mummin kanssa kahvilassa. Teen hänelle kyselyä, joka on laadittu lääkärin tueksi muistisairauden arviointiin.Useimpiin kysymyksiin mummi vastaa: ”Muisti on vähän huonontunut”.
Mummi vastaa ylimalkaisesti, ajattelen. Minua alkaa kiukuttaa. Melkein tiuskaisen: onko sinulla mielestäsi ongelmia muistin kanssa.
Kyse onkin minusta: en halua luopua.
"Ei nyt niin, että siitä olisi hirveästi haittaa", hän sanoo ja hörppää kahvia.
Kiukkuni läpi tajuan, ettei kyse ole mummin ja äidin muistiongelmista.
Kyse on minusta. Siitä, etten kestä muistutusta edessä olevasta: että minun pitää kasvaa ja aikuistua. Luopua.
Muutin kotoa Rovaniemeltä Helsinkiin jo 16-vuotiaana, kun pääsin lukioon. Arki kotona äidin sairauden kanssa oli raskasta ja halusin itsenäistyä.
Kuusi vuotta myöhemmin itsenäistyminen tuntuu yhä olevan kiusallisesti kesken. Minusta on ikävää saattaa äitiäni junalle tai lähteä mummilasta. Ne ovat konkreettisia luopumisen hetkiä. Kurkkuani kuristaa ja silmiä kirvelee, on pakko räpytellä.
Minua pelottaa luopua äidistä ja mummista ja siitä, että joku huolehtii minusta. Minua pelottaa jäädä yksin.
Katson mummia ja hymyilen. Juomme kahvit loppuun. Mummi taittelee puhtaan valkoisen servietin käsilaukkuunsa.
Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 2/2014.
