Kalle voitti miljoona euroa: ”Minulla olisi kaikki ilman rahaakin”

Meetvursti-kananmunavoileipä hikoilee vitriinin lasin takana. Berliininmunkki odottaa vieressä. Kalle Juutinen ottaa tänäänkin vain kupin kahvia.

Vakiopöytä on ovensuussa, pihtiputaalaisen huoltoaseman kahviossa. Siellä kokoontuu eläkeläisten mieskööri.

Köörin kanssa tavataan joka aamu ja puhutaan asiat läpi. Ei liian henkilökohtaisia, mutta tärkeitä, saadaan päivä alkamaan.

Aikamoinen tuo pakolaisasia. Viime kesänä katiskaan ui yhdeksän ahventa, painoivat yhteensä yli kuusi kiloa, ei ole valetta yhtään.

Ruukintiellä ajoi äsken ambulanssi, ketähän siellä nyt viedään?

”Sanon aina vaimolle, että lähden käväisemään täällä. Sitten palaan kolmen tunnin kuluttua. Pitäähän kuulumiset vaihtaa”, Kalle sanoo.

Vähän yli kymmenen vuotta sitten Kalle istui samassa pöydässä, kun kööri pohti, kuka mahtaa olla se onnekas, josta Jyväskylän paikallislehti kertoi: eläkeläismies pohjoisessa Keski-Suomessa voitti Jokerin miljoonapotin.

”Minua alkoi sitten niin naurattaa, että paljastuin.”

Vaikka vaimon kanssa oli sovittu, että suu pidetään supussa.

Oikeasti? kysyi kööri. Sitten hörpättiin kahvia ja vaihdettiin aihetta.

Hirvimetsälle kannattaisi lähteä viikonloppuna, oli luvattu selkeää säätä.

”60 vuotta tyhjää, sitten iski”

Arja Juutinen oli kirjoittanut illan Jokerin numerot lyijykynällä lehden reunaan: 2 0 3 8 1 7 6.

Siitä Kalle ne tarkisti, kun tuli iltamyöhällä pilkkikisoista kotiin.

Vaimo oli lämmittämässä saunaa, Kalle kiukustui: sinä olet ottanut minun lapustani nämä numerot, kiusaa teet ja jekutat!

En ole, Arja vastasi. Oli tullut Jokerin ainoa pääpotti, tuplana.

Piti istua sohvalle. Kiuas naksahteli, löylyt jäivät väliin, seinäkello löi.

”Viidentoista ikäisestä olen veikannut, heti kun omaa rahaa sain. Kuusikymmentä vuotta jännäsin ja tuli aina tyhjää, sitten vasta iski.”

”Lähdetään kaljalle baariin”

Kalle väänsi puhelimesta tuttuja numeroita. Tästä hetkestä hän oli haaveillut ja kuvitellut sanatkin mielessään valmiiksi.

Kaikille kolmelle lapselle täytyi kertoa heti: nyt pääsette eroon talo- ja opintolainoista, nyt on käynyt näin.

Oho, sanoivat lapset. Älä paljasta kenellekään, he neuvoivat. Soitellaan aamulla.

Olohuone tuntui hetken ahtaalta.

”Ehdotin vaimolle, että lähdetään kaljalle baariin. Minä en paljon olutta ota, mutta silloin olisin lähtenyt.”

Arja halusi pysyä kotona. Hän laittoi kupongin käsilaukkuun ja piilotti laukun sängyn alle.

Sitten mentiin nukkumaan. Uni tuli heti.

”Olemme ulkomailla ja se on totta”

Tasaista ja varmaa kyytiä, Kalle muistelee ensimmäistä lentomatkaansa. Jyväskylästä Helsinkiin pääsi viidessäkymmenessä minuutissa. Veikkauksen konttori oli suuri, mutta pääovi löytyi helposti.

”Emme olleet tajunneet varata aikaa, menimme vain, mutta kahvia tarjottiin, käteltiin ja pistettiin nimi paperiin alle.”

Seuraava lentomatka oli Madeiralle viikon kuluttua.

”Olimme aina ajatelleet, että jos olisi varaa, tekisi mieli nähdä maailmaa ja maailman ihmisiä.”

Madeiralla vesi oli sinistä. Ilma tuoksui. Kalle ja Arja kävelivät rannassa. 

Kerran Kalle puristi Arjaa kädestä: me olemme ulkomailla ja se on totta, huh.

Matkamuistomyymälässä Kalle sanoi: minä puhun vain suomea. Elekieli riitti.

Kerjäläisten silmät olivat vaativat tai surulliset. Heitä oli vaikea katsoa kohti.

”Yksi mies kulki perässä ja hoki: anna eurro. Kun en antanut, hän huusi, että ’perrkele Finland’. Tunnisti oikean maan ehkä vyölaukustani”, Kalle sanoo.

Pankkitilillä oli rahaa niin paljon, ettei sitä voinut ymmärtää, mutta jokaista kerjäläistä ei voinut auttaa. Siksi Kalle istui hetken hotellihuoneen sängyllä mietteissään ennen kuin vaihtoi pyjaman päälle.

”Tuli oikein pääpomo paikalle”

Paikallispankissa ojennettiin ruusukimppu.

”Minua niin hävetti sellainen huomiointi”, Arja sanoo.

”Tuli oikein pääpomo paikalle”, Kalle sanoo.

Sitten kerrottiin sijoitusasioista.

”Omiaan puhuvat, neuvojat toimivat aina omaan pussiinsa”, Kalle ajatteli.

Hän osti metsää. Metsässä raha ei katoa. Puun kasvun ymmärtää, hyvät ja huonot vuodet ja puiden vuosirenkaat.

Ensimmäinen vierailu omassa metsässä tuntui sellaiselta, että piti kävellä varovasti ja olla sanomatta sanaakaan.

”Metsä siirtyy lapsille, kun kuolemme. Se asia on katsottu lakimiehen kanssa, että kaikki menee niin kuin pitää.”

”Sanoin, että saisikos lainaa”

Kolmetoista sisarusta, navetassa muutama lehmä, äidin niskassa ohut letti, savolainen pientila, talon takana marjametsä. Sellainen oli Kallen lapsuuskoti.

”Kansakoulussa opin lukemaan sen verran, että ymmärsin, missä oli Lapinlahden pankki. Menin sinne ja sanoin, että saisikos lainaa, jotta pääsen maailmalle.”

Maailma oli Helsinki, isosisko oli siellä töissä konttorissa. Kalle istui siskon huoneessa ja katseli Linnanmäen maailmanpyörää pienestä ikkunasta. Kaduilla tuntui olevan liikaa ihmisiä ja kamala hälinä.

Lehdestä löytyi ilmoitus: haetaan harjoittelijoita kehitysvammaisten hoitajiksi.

Sinne, Espoon perukoille, päätti Kalle ja teki eläkeikään saakka sosiaalialan töitä. Hommasi kuntoutusta vammaisille ja mielenterveyspotilaille, istui palavereissa ja asiakkaiden kotona. Työllä tuntui olevan tarkoitus ja merkitys joka päivä.

Omassa kodissa odotti Arja.

”Menimme naimisiin, kun vaimo oli vähän alle kahdenkymmenen ja minä vähän yli. Kuka sitä ihan tarkkaan enää muistaa?”

Arjalla oli ihanan jämpti ja rauhallinen luonne.

”Eikä ulkonäössäkään ollut moittimista, päin vastoin.”

”Minne sitä kotoaan muuttaisi”

Osamaksulla hankitut sänky, sohva, pöytä ja tuolit. Sitten vuonna 1969 Lux-merkkinen televisio, jotta voitiin katsoa Neil Armstrongin ensimmäisiä askeleita kuussa.

Juuri muuta ensimäiseen yhteiseen kotiin ei kaivattu.

Nykyisessä kolmen huoneen kodissa on asuttu vuodesta 1983. Myös veikkausvoiton jälkeen.

”Minne sitä kotoaan muuttaisi? Työn perässä Pihtiputaalle on tultu ja hyvä on ollut.”

Voiton jälkeen kotiin rakennettiin yksi uusi huone, vähän kuin vierashuoneeksi. Sen seinälle Kalle kiinnitti kehystettyjä karhuvalokuvia.

Kallen mielestä koti on siellä, missä on vaimo.

”Joskus riidellään ja joskus ei. Niin se menee elämässä.”

Kinat ovat arkisia:

Missä mutteri on? Juuri laitoin tähän eteisen pöydälle ja sää olet sen vienyt!

Mää en ole muttereitasi nähnyt, aina olet vaimoa huutamassa apuun, itse olet taas hukannut!

Oikeastaan ne eivät ole kinoja. Ne ovat rakkautta.

”Minusta ei ylpiää saa”

Sinullahan sitä rahaa on, tarjoa edes sumpit! Tämä ainutlaatuinen hyväntekeväisyyshanke kaipaisi juuri sinun apuasi, haluat varmasti auttaa!

Kun tieto voitosta kiiri, Juutiset alkoivat saada pyyntöjä. He vastasivat kieltävästi lähes jokaiseen.

”Se selkiytti ruljanssia. Saattoi kertoa, että en ole antanut muillekaan”, Kalle sanoo.

”Minua jotenkin taas nolotti niin, etten pariin viikkoon halunnut mennä edes kauppaan enkä minnekään”, Arja muistelee.

Tuntui, että ihmiset tuijottavat ja supisevat. Mitä se nyt ostaa? Tervehtiikö edes enää?

Arja osti tavallista juustoa, kun meni taas kauppaan. Ja tervehti normaalisti.

Erot entiseen ovat pieniä. Aikaisemmin kahdesta kinkkupaketista tuli valittua halvempi. Nyt hintoja ei välttämättä vertaile.

”Kyllä väitän, että minusta ei ylpiää saa millään. Se on luonnekysymys”, Kalle sanoo.

”Emme ole sellaisia, että menisimme Jyväskylän hienoimpaan hotelliin ja tilaisimme etanoita mandariinikastikkeessa.”

Pikkutakki päällä, solmio kaulassa. Ehei. Kallen lempiruokaa ovat Arjan leipoma sienipiirakka ja lihapullat.

Rahan omistaminen ei pelota.

”Siellä se on metsässä kiinni.”

”Yrittämällä kaikki on tullut”

Olisiko joku muu tarvinnut rahaa enemmän, ansainnut voiton paremmin? Sitä Kalle ei mieti. Omistaminen ei saa oloa syylliseksi.

”Itse sen kupongin laitoin menemään. Että sehän on yrittämällä tullut. Joka viikko olen yhden lapun täyttänyt. Ei elämässä saa mitään, ellei yritä.”

Huoltoaseman mieskööriläiset ovat sanoneet Kallelle, että jos ei kerran voi voittaa itse, miljoonapotti meni aivan oikealle ihmiselle.

Ihan tavalliselle.

Vanhimmat lapsenlapsista tietävät, että pappa ja mummo ovat rikkaita. Heistä jokainen on saanut ajokortin lahjaksi täytettyään 18 vuotta.

”Se on tärkeä asia elämässä, että pääsee ajamaan.”

Nuoremmat eivät tiedä. Kun seitsemänvuotias ruinaa itselleen uutta legopakkausta marketissa, mummo ei yleensä osta.

Mieli joskus tekisi. Mutta lasten on hyvä oppia, ettei kaikkea ole pakko saada. Ainakaan saman tien.

”Egyptissä opin tinkaamaan”

Varastohuoneen hyllyllä on lasikulhossa Saharan autiomaan hiekkaa. Kalle ihmettelee edelleen sen hienoutta.

”Aavikolla näkyi silmissä kangastus. Kuin olisi ollut vettä, vaikka oli vain hiekkaa.”

Maailmaa on nyt nähty kymmenen maan verran. Seuramatkoilla, koska englanti on vaikea kieli. Tavallisissa hotelleissa, muissa olisi turhaa kruusailua.

”Egyptissä opin tinkaamaan. Siellä ei saa mitään, jos ei tingi.”

Pihtiputaan S-marketissa tinkiminen ei sovi, mutta pienemmissä liikkeissä ja kirpputoreilla se onnistuu. Kun tiskikone hajosi, Kalle tinkasi uuden hinnasta sata euroa pois.

”Osamaksulla ei enää tarvitse ostaa. Se on hyvä. Sellaisessa menee niin kova korko.”

”Toinen pärjää, kun toinen lähtee”

Vappuna viisi vuotta sitten sairaalassa vietettiin kolminkertaisia syntymäpäiviä. Kallen ja Arjan poika täytti 40 vuotta, pojanpoika 10 ja Kalle 70.

Kuoro lauloi. Kalle ei enää muista, mitä. Ei Arjakaan. Ne olivat surulliset juhlat.

Seuraavassa heinäkuussa heidän poikansa, neljän lapsen isä, kuoli aivokasvaimeen. Puolitoista vuotta myöhemmin yksi kuudesta lapsenlapsesta sai koulumatkalla sairauskohtauksen ja menehtyi. 

Lapsi istui mielellään isovanhempien sylissä.

Pojan ja lapsenlapsen valokuvat ovat kirjahyllyssä, kuvien edessä palaa kynttilä. Kun Kalle katsoo kuvia, hän itkee.

Ylemmällä hyllyllä on Kallen ylpeyden aiheita: täytetty kanahaukka, teeri ja pyy, pokaaleita pilkkikisoista, mitaleita reserviläistoiminnasta. Niillä ei ole mitään merkitystä. Lapsi ja lapsenlapsi ovat poissa, eikä raha voinut suojella pahimmalta. Vaikka olisi ollut valmis luopumaan joka eurosta.

”Vaikeimpana aikana minuun iski sellainen syyllisyys, että aiheuttiko meidän onnemme kaiken surun”, Arja sanoo.

Kalle ei sano pitkään aikaan mitään. Se on harvinaista. Sitten hän sanoo.

”Ehkä poikani oli kuitenkin helpompi kuolla, kun tiesi, ettei vaimolla ole velkaa.”

”Me ajattelemme Arjan kanssa samoin. Kun toinen meistä lähtee, niin toinen kyllä pärjää.”

”Nimimerkkini on Kalle”

Bingohalli. ”Siellä käyn kaksi kertaa viikossa, joskus tulee pieniä voittojakin, satanen. Vaan eivät ne bingoa pitäisi, jos jäisivät häviölle.”

Autio kodinkoneliike. ”Joka vuosi Pihtiputaalta muuttaa ihmisiä pois. Se on sääli, sillä täällä olisi hyvä lastenkin kasvaa.”

Keihäänheittäjän patsas. ”Se on paikkakunnan ylpeys.”

Kun Kalle ajaa aamulla tapaamaan mieskööriläisiä, hän katsoo auton ikkunasta tuttuja paikkoja. Paikallisradiossa Kari Tapio laulaa suomalaisuudesta. Sitten alkaa tietovisailu.

”Soitan lähetykseen usein. Nimimerkkini on Kalle. Viimeksi kysyttiin, mikä on antipasto. Vastasin, että eturuoka. Palkinnoksi tuli joku nuorisovestivaalien levy.”

Voittoa tärkeämpää on saada turista maailman menosta juontajan kanssa.

Iltapäivällä turina jatkuu Arjan seurassa. Lähdetään yhdessä metsään, omaan.

”Pistän puita poikki moottorisahalla. Vaimo kerää oksia tai puolukoita. Kun ollaan näin vanhoja, kuljetaan toisen mukana, ettei mitään satu.”

Metsä tuoksuu ja humisee. Työn lomassa Kalle ehdottaa: lähdetäänkö Saarenmaalle lomaselle, siellä on hoitoja ja kylpylöitä?

Arja toppuuttelee.

Näin on hyvä, puolukoista valmistuu iltapäivällä piirakka, jota saapuu syömään lapsenlapsi. Hän, jolla ei ole enää isää, mutta jolla on iloiset silmät.

”Me ajattelemme, kuten moni tämän ikäinen, että elämä on ihan hyvää, kunhan lapset ja lapsenlapset pärjäävät.”

”Ilmankaan ei osaisi olla”

Illalla Kalle tarkistaa Kenon oikean rivin. Hän veikkaa edelleen. Ilmankaan ei osaisi olla, vaikkei mitään tarvitse.

”Minulla olisi kaikki ilman voittoakin. Raha toi lisäksi vain turvallisuutta. Ja makean kuorrutteen. Niin kuin kakussa.”

Ikkunalaudalla varpunen säikähtää, kun Kalle sammuttaa kattovalon. Yöpöydän lamput sytytetään. Kalle ja Arja makaavat vierekkäin sängyssä.

Kalle lukee sängyssä Henning Mankellin dekkaria ja malttaa kerrankin olla hetken hiljaa.

Vierekkäin on oltu 47 vuotta. Arja ratkoo ristikkoa lyijykynä kädessä.

”Tärkeintä elämässä?” kysyy vihje. Ensimmäinen kirjain R. Seitsemän kirjainta.

Arja tietää heti.

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 22/2015.