Kuuden lapsen isä Kai Lehtinen tietää jo, ettei koulujen kesäloman loppuminen ole helppoa. Vanhemmille.
VUOSIA SITEN LAPSEMME odottivat aina heinäkuun lopulla innokkaasti syksyä ja koulun alkamista. Kesäloma tuntui jopa liian pitkältä.
Koulun alkaminen oli riemullista, ja ensimmäisenä kouluaamuna kaikki olivat valmiita lähtöön vähintään tunnin etuajassa. Lapset heräsivät aamulla helposti, hyväntuulisina ja puheliaina.
Muutos tapahtui vähitellen jossain murrosiän kynnyksellä. Koulun alkua manataan: kesäloma on liian lyhyt, opettajat ovat sietämättömiä (kuten vanhemmatkin) ja herätyskello soi liian aikaisin.
Aamuisin ollaan pahantuulisia. Aamupuuro on jostain syvältä.
Koulupäivinä rageen harva se aamu, mitä se sitten tarkoittaakin.
KESÄLOMAN LOPPUMINEN on muuttunut vanhempien painajaiseksi.
Aamuisin herätykset piippaavat eri puolilla taloa, mutta kukaan ei nouse. Me vanhemmat ravaamme ympäri taloa ja korotamme ääntä asteittain.
Lopulta, kun myöhästyminen on lähellä, ensimmäinen nuorista nousee, matelee keittiöön ja ihmettelee, miksi sä aina rageet.
Koulupäivinä rageen harva se aamu, mitä se sitten tarkoittaakin.
Ilman pientä pelkoa en ehkä olisi löytänyt kadoksissa ollutta opiskelumotivaatiotani.
TÄNÄ SYKSYNÄ LAPSET numero neljä ja viisi ovat lukiossa ja näyttää siltä, että ensi syksynä sinne menee nuorimmainenkin. Ennen sitä pitäisi numero neljän käsittääkseni kirjoittaa itsensä ulos koulusta.
Kaksi vuotta olemme odottaneet kyseisen pojan lukuhalujen heräämistä ja yrittäneet kannustaa opiskelemaan jokaista koetta varten. Urakka ei siten osoittautuisi tolkuttoman isoksi juuri ennen ylioppilaskirjoituksia.
Olen kertonut pojalle, ettei koulu minuakaan nuorena aina kiinnostanut. Lukioaikana kuitenkin havahduin, kirin kiinni ja selvisin kirjoituksista kohtalaisen hyvin.
Paljon työtä se vaati – varsinkin entiseltä englanninopettajaltani, joka kaiketi oli päättänyt, ettei katselisi minua koulussa enää seuraavana vuonna vaan takoisi kieliopin päähäni vaikka väkisin.
Voi niitä hetkiä, jolloin en osannut vastata esitettyyn kysymykseen. Kylmä hiki nousi otsalleni, kun luokan edestä kuului tiukkaan sävyyn pistävän katseen kera: Well, well, Mr. Lehtinen…
Ilman pientä pelkoa en ehkä olisi löytänyt kadoksissa ollutta opiskelumotivaatiotani. Kyseisellä opettajalla oli auktoriteettia, jonka edessä myös tällainen ei niin tunnollinen oppilas yritti parhaansa. Muistan opettajaani lämmöllä.
On varmasti hyvä, että nuori osaa suhtautua kirjoituksiin liikoja hermoilematta.
JOITAKIN VUOSIA SITTEN toiseksi vanhin poikamme oli aamulla lähdössä ylioppilaskirjoituksiin. Vuorossa oli muistaakseni matematiikan koe. Kouluun on matkaa 35 kilometriä.
Kun kirjoitusten alkuun oli 45 minuuttia, poika vielä sääti pihalla vanhan Wartburginsa moottoria. Hoputimme poikaa lähtemään, joten lopulta hän starttasi haisevan ajokkinsa ja lähti matkaan.
Hetken kuluttua hajuvana tuli takaisin. Poika asteli rauhallisesti sisälle ja kysyi, sattuuko meillä olemaan yhtään lyijykynää ja kumia, kun niitä ilmeisesti tarvitaan kokeessa.
Nainen, joka meillä asuu, ryntäsi tutkimaan nuorempien lasten penaaleita, vei pojalle tarvikkeet ja jäi ulko-ovelle voivottelemaan varmana siitä, että poika myöhästyy.
Ei myöhästynyt, ja koekin meni hyvin.
On varmasti hyvä, että nuori osaa suhtautua kirjoituksiin liikoja hermoilematta. Meiltä vanhemmilta se ei kyseisenä aamuna onnistunut.
Olin ehkä muistanut hieman yläkanttiin todistusteni numeroita.
NAINEN, JOKA MEILLÄ asuu, siivosi yhtenä päivänä ullakkoa. Sieltä löytyivät minunkin vanhat koulutodistukseni. Olin ehkä muistanut hieman yläkanttiin todistusteni numeroita.
Lapset jaksoivat huomauttaa koulumenestyksestäni varsinkin, kun huomasivat, että olin käynyt muutaman luokan kahteen kertaan.
Tietenkin se nainen, joka meillä asuu, kaivoi esille omatkin todistuksensa, ihan vain vertailun vuoksi. Tässä kohtaa voisi ehkä lyhyesti todeta, että vastakohdat täydentävät toisiaan.
Kolumni on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 17/2014.
