Kuulutko sinäkin ihmisiin, jotka rakastavat läheisiään vääntämällä heidän nimensä mahdollisimman junteiksi?
Kymmenvuotias poikani oli askarrellut minulle koulussa äitienpäiväkortin, jossa hän vastaili kysymyksiin äidistään. Ensimmäinen kysymys kuului: Mitä äitisi sanoo sinulle usein?
Vastaus oli tämä:
"Moi, Arska boy, onpa hieno ilma, miten meni koulupäivä."
En pääse tästä yli.
En ole tiennyt kutsuvani poikaani Arskaksi. Kukaan ei kutsu häntä Arskaksi.
Ja miksi lisään perään "boy"? Miten suustani voi päästä sanoja, joita en tiedosta sanovani?
Tivasin pojalta, sanonko muka oikeasti noin.
"Sanot. Mut vaan silloin kuin oot tosi iloinen."
Tarkemmin ajateltuna poika on oikeassa. Kun olen aivan erityisen hellällä tuulella, kutsun poikaani Arska boyksi, tytärtäni Vertsu V. Verkkariksi ja miestäni Sämpyksi.
Iloisena väännän heidän nimensä niin junteiksi kuin osaan. Nimen rumentaminen on siis rakastamisen merkki, vähän kuin raju halaus.
Kun avauduin asiasta, paljastui, että monet ystävänikin rakastavat läheisiään pilaamalla heidän nimensä.
Yksi kutsuu Erkki-veljeään Erssiksi. Toinen on siskolleen vielä viisikymppisenäkin Minna Pinna.
Kolmas valitsi tyttärelleen kauneimman nimen, jonka tiesi. Nyt hän kutsuu Venlaansa Wenzel Hagelstamiksi.
