Krista Ojala sai yhdeksässä vuodessa viisi lasta. Sitten hän erosi uskonnollisesta yhteisöstä. Naistenviikko-sarjassa naiset ja tytöt puhuvat tänä vuonna kehostaan.
"Menin kihloihin kahden kuukauden seurustelun jälkeen ja kymmenen kuukautta myöhemmin naimisiin. Ensimmäinen lapsi syntyi yhdeksän kuukautta häiden jälkeen.
Olin silloin 21-vuotias.
Hengellinen tausta on säädellyt paljon elämääni. Lapsuuskodissani oli aina vauvoja, olin kolmestatoista sisaruksesta toiseksi vanhin.
Itse synnytin viisi lasta yhdeksässä vuodessa. Sitten muutuin. Tunsin, ettei voimia annettu niin paljon kuin oli kuormaa.
Mies erosi uskonnollisesta yhteisöstä ensin, minä siinä vaiheessa, kun kuopus oli taapero. Ei ollut vaihtoehtoja.
Halusinko tytölleni samanlaisen elämän kuin minulla oli ollut?
EN HALLINNUT ELÄMÄÄNI enkä saanut tehdä sitä koskevia päätöksiä. Kaikki oli ylhäältä annettu.
En voinut suunnitella opintoja tai töitä, koska en tiennyt, olenko kahden kuukauden kuluttua taas raskaana. Tein hanttihommia.
Kun iltaisin mietin ratkaisuani, ulkona oli pimeää ja lapset nukkuivat. Ratkaisevimmaksi kysymykseksi nousi, halusinko omalle pienelle tytölleni samanlaisen elämän kuin minulla oli ollut.
Kaikki minussa sanoi, että en halunnut.
Tuntui kuin olisin seissyt kielekkeellä. Oli pakko uskaltaa hypätä, vaikkei tiennyt, mitä tapahtuu.
Hengitin syvään ja hyppäsin.
Putosin kauan, mutta sitten jostain ilmestyivät siivet, jotka kantoivat. Raskaimmalta tuntui tuottaa surua läheisille.
Kroppani ei koskaan ollut täysin omani.
OSASIN JO VIISIVUOTIAANA sanoa ihmisistä, kuka pääsee taivaaseen ja kuka ei. Hyppäyksen jälkeen muutuin armollisemmaksi, itsellenikin.
Minun ei enää tarvitse yrittää täyttää tiettyä muottia, kelvata kenellekään tai paistaa loputtomasti pullaa.
Ennen kävin sunnuntaisin seuroissa, nyt saatan kuunnella radiojumalanpalveluksen ja käydä lenkillä. Tein elämästäni itseni näköisen.
Harjoittelin meikkaamaan, laitoin ensin tummanruskeaa ripsiväriä, koska musta tuntui liian näkyvältä. Nyt meikkaan useimmiten, kun lähden jonnekin. Ihan vain, koska voin, ei se muuten ole niin merkittävä asia.
Aikaisemmin naiseus oli äitinä ja vaimona olemista. Kroppani ei koskaan ollut täysin omani vaan vain lainassa epämääräisiä, suurempia tarkoitusperiä varten.
Positiivisissa raskaustesteissä ilahdutti kierolla tavalla se, ettei enää tarvinnut pelätä olevansa raskaana, se oli jo tapahtunut.
Jos otan aikaa itselleni, se koituu myös perheeni hyväksi.
ALOIN OPISKELLA yliopistossa. Ensimmäisellä luennolla istuin eteen keskelle.
Olen tehnyt asiat nurinkurisessa järjestyksessä, lapset ennen koulua, muttei peli ole menetetty. Olen sinnikäs ja aika nuori. Saan apua.
Mies on ominut pyykkihuollon itselleen ja asettanut minulle porttikiellon kodinhoitohuoneeseen.
Uskallan ajatella, että jos otan aikaa itselleni, se koituu myös perheeni hyväksi.
Aikaisemmin oli vähän semmoista, että kysyin luvan mieheltä lähtiessäni kaverin kanssa kahville. Oma aika oli aina perheajasta pois. Nyt osaan olla terveesti itsekäs.
Ei ole asioita, joista en voisi puhua.
MINUSSA PIILEE ROHKEUTTA. Kykenen tekemään sellaisiakin päätöksiä, jotka ovat vaikeita, ja osaan elää niiden kanssa.
Ei ole asioita, joista en voisi puhua. Ei ole kulisseja, joita täytyisi pitää pystyssä. Olen ylpeä itsestäni.
Päivän paras hetki on usein se, kun haen tyttäreni päiväkodista. Hän juoksee vastaan, sitten menemme kotiin ja teemme nakkisoppaa. Se tuntuu ihanan normaalilta.
Kaikki ei ole vain mustaa tai valkoista, vaan ihan tavallista."
Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 14/2015.
