Sari Ojala teki uraa, kunnes avioero pysäytti. Virkanainen opiskeli metsuriksi ja rakastui poromieheen. "Elämä voi muuttua, kun sen ottaa omiin käsiinsä."
"Käteni tärisivät ja saatoin kiertää mäntyä pitkään. Pitääkö minun uskaltaa kaataa tämä?
Puun kaatamisessa on paljon tekijöitä. Pitää katsoa, mistä tuulee ja mihin päin puu kaatuu. Isä sanoo, että pitää katsoa, minne puu on rentallaan.
Aloin opiskella metsuriksi 44-vuotiaana. Koulutus kesti puolitoista vuotta, ja sinä aikana opin elämästä enemmän kuin maisterintutkintoa suorittaessani, enemmän kuin aiemmin elämässäni.
Opin, että sahaan tarttuminenkin vaatii rohkeutta. Tilanteista pitää selviytyä. Ei voi sahata puoleenväliin. Hanskoja ei voi heittää tiskiin ja ajatella, että se oli tässä.
Tiedonjanoni on ollut aina valtava. Haluan tehdä asiat kunnolla. Opiskelin lukion jälkeen ensin myyntiteknikon tutkinnon ja olin töissä kotikaupunkini Pudasjärven elinkeinotoimessa. Työn ohessa opiskelin vielä datanomiksi.
OLIN 26-VUOTIAS, kun tyttäreni Kastanja syntyi. Viisi vuotta myöhemmin syntyi Karoliina. Rakkaus omaa lapseen oli selittämätöntä ja vahvaa. Tyttärien syntymä muutti elämäni ensimmäisen kerran täysin.
Kun tytöt olivat alakouluikäisiä, tahdoin opiskella lisää. Otin virkavapaata, ja muutimme Pudasjärveltä Ouluun.
Alle kolmessa vuodessa opiskelin Oulun ylipistossa tietojenkäsittelytieteestä filosofian maisteriksi. Se onnistui, koska olin aloittanut opintoja avoimessa yliopistossa. Töihin verrattuna opiskelu tuntui helpolta, ja tahdin sai määrätä itse.
"Yhtenä tavallisena iltana mieheni keräsi tavaroitaan, kun tulin töistä kotiin. Samana iltana hän lähti."
Opintojeni jälkeen muutimme takaisin Pudasjärvelle, Syötteen kylään. Asuin silloin tyttärien kanssa kolmisin, ja minulla oli yhteishuoltajuus heidän isänsä kanssa.
Vedin itseni tiukoille. Kuljin töissä sadan kilometrin päässä Kuusamossa. Työskentelin opettajana ja aikuiskouluttajana sekä vedin opetukseen ja elinkeinojen kehittämiseen liittyviä projekteja. Työmatkoihin kului kaksi ja puoli tuntia päivässä.
Töiden ohella opiskelin opettajan ja rehtorin pätevyydet. Ajattelin rehtorin opintojen auttavan, jos hakisin aikuiskoulutuksen hallinnollisiin tehtäviin.
OLIN MENNYT NAIMISIIN ja perustanut uusperheen. Toinen lapsistani oli ala-asteella, toinen yläkoulussa. Toimin Pudasjärvellä kunnanvaltuutettuna. Työni virkanaisena ja kunnallispoliitikkona oli verkostoitumista ja kontaktien hyödyntämistä. Arki oli jakkupukuelämää ja reissaamista.
Yhtenä tavallisena iltana mieheni keräsi tavaroitaan, kun tulin töistä kotiin. Samana iltana hän lähti. Oli loppuvuosi 2011.
En tiennyt mistä oli kyse, enkä tiennyt, minne hän meni.
Monta kertaa tuli katsottua peiliin ja mietittyä, mitä minä olen tehnyt väärin. Miksi minä en kelpaa?
Oli yllättävän raskasta miettiä, mitä muut minusta ajattelevat. Vetäydyin kylän elämästä enkä halunnut tavata ketään. Pelkäsin, että joku kysyy, mitä teille kuuluu. Kun meille ei kuulunut mitään.
PIILOTTELIN AVIOEROA kaikilta. Tytöt tiesivät, että jotakin oli tapahtunut, mutta juuri muuta en voinut kertoa edes heille, koska en tiennyt itsekään.
Kipristelin töissä puoli vuotta puolikuntoisena, koulutin opettajia käyttämään työssään verkko-opetusta. Projekti päättyi toukokuun lopussa ja seuraava olisi käynnistynyt kesäkuun alussa, mutta en jatkanut. En pystynyt, koska oman elämäni käsitteleminen vei niin paljon voimia.
Tiesin, mitä seuraavaksi tekisin. Pudasjärvellä käynnistyi lokakuussa Koillis-Suomen aikuiskoulutuksen järjestämä metsurikoulutus, ja halusin oppia ne työt.
Lapsuudessani meillä oli kotona metsät ympärillä. Isäni teki maataloustöiden ohessa töitä metsurina, ja vaikka olin tyttö, sain osallistua metsätöihin.
Olimme ostaneet veljeni kanssa kotimetsät omaksi, enkä halunnut olla pelkkä kaupunkilaismetsänomistaja. Halusin osata tehdä metsätöitä.
Mietin, meneekö koulutukseni ja panostukseni työuraan hukkaan, jos jään töistä pois ja lähden opiskelemaan metsuriksi.
Sitten ajattelin, ettei elämässä aina tarvitse pelata varman päälle. Päätin tehdä sitä, mihin on palo.
OLIN METSURIKOULUTUKSEN ainoa nainen. Osa opiskelijoista oli kokeneita metsureita, osa vasta haaveili alasta ja tähtäsi metsätalousinsinööriksi.
Opiskelukaverini olivat kannustavia. Joskus he kantoivat minulle moottorisahan, öljyn ja bensan metsään, vaikka pärjäsin hyvin itsekin.
Luennoilla kävimme läpi erilaisia metsätyyppejä ja puuston mittausta ja arviointia. Opettelimme laskemaan, paljonko kuutioita puupinossa on. Opintoihin kuului myös paljon työssäoppimista. Tein sitä omassa metsässäni lapsuudenkodin lähellä. Kaadoin puita, karsin niistä oksat, katkoin rungon sopivan mittaisiksi tukeiksi ja pinosin puut.
Menin metsään seitsemän kahdeksan aikaan aamulla, kun tuli valoisaa. Aluksi lähdin pois kolmen tunnin päästä. Lopulta olin harjaantunut ja pystyin tekemään seitsemän tunnin päiviä.
Luonnon kanssa työskenteleminen opettaa pitkäjänteisyyttä ja kärsivällisyyttä. Ei riittänyt, että raivaan yhden neliömetrin, vaan piti raivata kahdeksan hehtaaria.
METSÄSSÄ KÄVELLESSÄNI katsoin mäntyrivejä. Ne olivat niin kauniita, ja muutaman vuoden päästä ne olisivat paksuja tukkeja. Sitä ajatteli, että ne olivat luonnon tai metsän omia, mutta ne olivatkin minun. Se oli hieno tunne.
En tehnyt metsätöitä itseäni varten, vaan kahta tytärtäni varten. En tule itse näkemään päivää, jolloin raivaamani taimikot ovat isoja. Metsänhoito on yhtä aikaa elämän määräaikaisuuden ja elämän jatkuvuuden ymmärtämistä.
"Mieheni lähdöstä oli kulunut melkein vuosi, enkä ollut vieläkään kertonut erosta. Nyt oli pakko."
Taivaalta tuli räntää, mutta minä sahasin. Metsässä työn jälki näkyi. Isä tuli sanomaan, että tule jo pois sieltä, mutta en malttanut.
Töiden ohessa isä opetti, miten viilataan sahanterä, miten sekoitetaan öljyt ja bensat ja kuinka saha putsataan.
Kaksi kuukautta koulutuksen alkamisen jälkeen tulin metsästä hikisenä isäni ja äitipuoleni luokse. Katsoimme isän työhuoneessa tietokoneelta kuvia isän syntymäpäiviltä. Yhtäkkiä äitipuoleni kysyi minulta, että mikä se on homman nimi.
Mieheni lähdöstä oli kulunut melkein vuosi, enkä ollut vieläkään kertonut erosta. Nyt oli pakko kertoa.
OLI KÄÄNTEENTEKEVÄÄ, että joku penkoi asian ulos minusta. Sen jälkeen kaikki oli helpompaa. Kun kerroin erosta toiselle, kerroin tilanteesta samalla itsellenikin.
Toipuminen lähtee siitä, että uskaltaa kohdata totuuden. Toteaa itsellensä, että näin se on ja eihän sille mitään voi.
"Metsätöillä oli parantava vaikutus. En tarvinnut lääkkeitä tai terapiaa."
Nakkasin kananmunankuoret evästauolla lumen päälle. Huomasin, että kuoret olivat erivärisiä kuin lumi. Väriero oli pieni, mutta näin sen.
Aloin nähdä eri sävyjä.
Kuulin, kuinka tuuli humisi metsässä ja miten talitiaiset ja hömötiaiset lauloivat. Niitä ei huomannut silloin, kun oli oikein paha olla.
Metsätöillä oli parantava vaikutus. En tarvinnut lääkkeitä tai terapiaa. Metsä ja fyysinen työ auttoivat.
Metsurinkoulutuksen jälkeen palaaminen projekti- ja opetustöihin ei tuntunut oikealta. En halunnut elää enää kellokortin kanssa.
"Hieroimme poronlihakauppaa pitkin syksyä. Mietin, voisikohan tässä olla jotakin."
Mietin, mitä tekisin, jotta voisin pysyä Syötteen kylässä. Suoritin kiinteistönvälittäjän tutkinnon. Sitten viime syksynä ostin kaupan ja pubin.
Vaati rohkeutta, että uskalsin ostaa liiketoiminnan. Ravintola-ala oli minulle täysin vieras. Luotin kuitenkin siihen, että kaikenlaisia asioita voi oppia. Asenne ja halu ovat tärkeimmät.
Nyt teen pubissa mustikkashotteja ja lasken oluita. Kaupassa käytän veikkauskonetta ja arvioin, paljonko maitoa tilataan kylmäkaappiin viikonlopuksi. Ne ja monet muut hommat ovat minulle ihan uusia asioita.
OSTATKO PORONLIHAA, Mika kysyi minulta viime syksynä kaupassani. Hän oli poromies ja Taivalkosken paliskunnan poroisäntä eli paliskunnan johtaja. Lapsemme olivat olleet samassa koulussa, ja olimme asuneet samalla kylällä kymmenen vuotta.
Hieroimme poronlihakauppaa pitkin syksyä. Mietin, voisikohan tässä olla jotakin. Hän oli salskea mies ja vapaana.
Olihan siinä.
"Vaikka kuinka käy suo-ojan pohjalla, elämä voi muuttua, kun sen ottaa omiin käsiinsä."
Meidän ei koskaan tarvinnut sanoa ääneen, että alamme seurustella. Yhtenä päivänä vain söimme kahdestaan pubissani. Minä söin lohisalaattia ja Mika poronkäristystä. Sen jälkeen olemme olleet koko ajan yhdessä.
En ollut ajatellut, että löytäisin tämän ikäisenä enää ketään. Olin valmistautunut elämään yksin. Mutta kyllä näin on paljon parempi.
/kodinkuvalehti.fi/s3fs-public/wysiwyg_images/000pu5ax.jpg?itok=fKf5vElh)
OLEN ONNELLINEN nyt. Elämän edessä on ollut pakko nöyrtyä. Mutta vaikka kuinka käy suo-ojan pohjalla, elämä voi muuttua, kun sen ottaa omiin käsiinsä. Olen oppinut, että ei pidä elää muille eikä muiden kautta. Pitää elää omaa elämäänsä.
Mika on kuin muuri selkäni takana. Meillä on äärimmäinen arvostus ja kunnioitus toisiamme kohtaan.
Romanttisesti sanotaan, että ihmiselle on olemassa toinen puolisko. Meillä se on kyllä niin. Sovimme toisillemme äärettömän hyvin.
Olemme molemmat maatilalta lähtöisin, ja myös Mika on työskennellyt metsurina. Koti, perhe ja työ ovat meille tärkeitä, ja meillä on samanlainen huumorintaju.
Olemme kiireisiä yrittäjiä, mutta aikaisin aamulla meillä on aina yhteinen hetki. Silloin käymme ruokkimassa porot. Ajamme kelkalla ensin yhdelle aitaukselle ja sitten toiselle.
Täytämme kelkan perässä olevan ruokintakaukalon rehulla, ajamme ympäri poroaitaa ja laskemme rehua. Pienemmissä aitauksissa on huonokuntoisempia poroja, joille viemme jäkälää.
HELMIKUUSSA MINULLA oli kiire ehtiä avaamaan kauppani yhdeksältä. Kävimme yhdellä poroaitauksella ja tulimme takaisin kotiin. Mika sanoi, että käydään vielä toisellakin. Katsoin kelloa ja sanoin, että tiukalle menee, mutta lähdenhän minä.
Mika pyysi minua ajamaan moottorikelkalla sisään poroaitaukseen ja laittoi veräjän kiinni perässä. Sitten hän käveli kelkan viereen ja polvistui.
Mika kosi minua aamuhämärissä, karvareuhka päässä.
Vastausta ei tarvinnut miettiä.
Kaikki on ollut meille selvää koko ajan. Heti syksyllä seurustelun alussa Mika sanoi minulle, että jonain päivänä on poroherra polvillaan sinun edessäsi. Eihän siinä kauaa mennyt.
Meillä on hyvällä tuurilla noin 30 vuotta aikaa olla yhdessä. Joskus tuntuu, että miksi niin vähän."
Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 9/2017.
