TÄTÄ MIETIN. Olen onnekas saatuani ystäviä, jotka tuntuvat perheenjäseniltä. Ihan pelkästä tuurista ei silti ole kysymys.
Mikä on kauneinta, mitä sinusta on sanottu?
Itse ajattelen, että kenties tämä:
”Täs on Mari, se kuuluu perheeseen.”
Kun ystäväni esitteli minut näin tuttavalleen, alkoi itkettää. Ajatus tuntui isolta: Saan kuulua hänen perheeseensä. Me olemme perhettä.
Yhä useampi ajattelee näin ystävistään. Perhekäsitys laajenee ydinperheen ulkopuolelle, kertoi myös Helsingin Sanomat hiljattain. Perhe ei rakennu vain parisuhteen, biologian ja yhdessä asumisen ympärille.
Perhe ei rakennu vain parisuhteen, biologian ja yhdessä asumisen ympärille.
Tutkija Anna-Maija Castrénin mukaan käsitykset perhekokoonpanoista eivät ole yhdentekeviä: ne vaikuttavat siihen, mieltääkö itsensä yksinäiseksi vai merkitykselliseen yhteisöön kuuluvaksi.
Mikä tekee ystävistä perheenjäseniä?
Oleellista on tutkijan mukaan arjen jakaminen, tunteet sekä toiveet siitä, että näiden tärkeiden ihmisten puoleen voi kääntyä, kun tarvitsee apua ja tukea.
Tuurikin ansaitaan
Ystävyyden synty on rakkauden lailla vähän mystistä. Jostain syystä toiset vain tuntuvat enemmän omilta kuin toiset. Tällaisten ihmisten löytyminen tuntuu ansaitsemattomalta onnelta.
”Lopulta tuurikin ansaitaan”, ystäväni huomautti, kun huokailin onnekkuuttani.
Kovin mystistä ystävyyden syventäminen ei ole. Pitää nähdä vähän vaivaa.
Ystävät ovat paitsi hupiranneke myös vakuutus pahan päivän varalle. Vakuutusturvasta kannattaa huolehtia silloinkin, kun elämä tuntuu täydeltä karuselliajelulta.
Jos toivoo ystävistä turvaverkkoa, on omalta osaltaan elettävä niin, että he pysyvät läheisinä. Pidemmän päälle yksikään ihmissuhde ei ole pelkkä onnenkantamoinen, saati itsestäänselvyys. Pitää nähdä vähän vaivaa.
”Tuodaanko keittoa?” ystäväni tiedustelivat, kun makasin influenssassa.
Pian ovenraosta ojennettiin Alepan ja apteekin pusseja.
”Muista vastapalvelukset!” kirjoitin kiitollisuuspäiväkirjani reunahuomautuksiin.
Kovin mystistä ystävyyden syventäminen ei ole.
Surujen, pelkojen, heikkouksien ja epäonnistumisten jakaminen tunnetusti lujittaa.
”Sohvallemme voi tulla itkemään”, ystäväni ilmoitti, kun olin säälinyt itseäni yksin peiton alla jo pitkähkösti.
Ilo monistuu, arki kohottuu
Yhtä tärkeää on jakaa ilot ja onnistumiset.
Sallisin ystävilleni 90 miljoonan euron lottovoiton, ja he saattavat mennä jopa niin pitkälle, että ostavat minulle kupongin samalla kauppareissulla kuin itselleen.
He pyytävät kummiksi, lomamatkalle, porrasjuoksemaan ja perjantaisaunaan. Saunan jälkeen he tarjoavat sohvallaan iltapalaa ja punaviiniä. Kun silmät eivät enää pysy auki, he kysyvät, että tehdäänkö peti vai mitä ajattelit.
”Laita viesti, kun pääset kotiin”, he sanovat illan päätteeksi.
Ystävien ansiosta tajuan toivottavasti itsekin olla vähemmän itsekäs.
Aina he eivät sano sitä, minkä haluaisin kuulla vaan sen, minkä ajattelevat olevan oikein. Toisinaan he eivät käsitä ratkaisujani, mutta yrittävät ymmärtää. Välillä he ärsyyntyvät. Luotan, että pysymme silti toistemme rinnalla.
En mitenkään voi vaatia tätä kaikkea heiltä. He haluavat tehdä niin, koska pitävät sitä tärkeänä. Niin toimii perhe.
Heidän ansiostaan tajuan toivottavasti itsekin olla vähemmän itsekäs – enemmän läsnä ja käytettävissä.
”Perillä. Kiitos, taas. Ootte rakkaita. Tuutteko sunnuntaina syömään, voisin tehdä jotain?”
