Ihmisten katseista näkyvät kysymykset ja kauhistelut jättivät parantumattoman vamman sisimpääni.
Varhaislapsuudestani muistan ensimmäisenä minuun kohdistuneet katseet. Muistan kysymykset, jotka aistin katseista.
Itse olin mielestäni ok, mutta vieraiden silmistä näin, etten ollut. Läheisistä tajusin, että minua selitettiin vieraille ja minua hävettiin. Niin opin myös itse häpeämään itseäni.
Päässäni ei ollut mitään vikaa, ja opin tulemaan toimeen fyysisen vammani kanssa. Mutta katseista heijastuva kauhistus ja vanhempieni selittelyistä lemuava häpeä repi rikki sisimpäni. Niiden jättämien vammojen kanssa en ole sinut vieläkään.
Murrosikä oli helvettiä. Peilistä näin, ettei kasvoissani ole mitään vikaa, mutta kuka huolisi vammaisen.
Opin kompensoimaan vammani terävällä kielellä ja nopealla järjenjuoksulla. Menestyin opinnoissani ja valmistuin ammattiin. Menin naimisiin ensimmäisen ehdokkaan kanssa. Tunteeni väittävät yhä, että puolisoni hyväksyi minut säälistä.
Työkaverit arvostavat minua, ja pärjään hyvin ammatissani. Silti häpeän itseäni. Kun kadulla joku jää tuijottamaan, kasvojani polttaa.
Fyysistä vammaani en enää usein edes muista, mutta tunnevammojeni kanssa taistelen kai koko elämäni. Ihmiset voivat puhua mitä tahansa, ratkaisevaa on se, miten he katsovat kanssaihmisiä.
Janoinen
