Susanna Pätäri teki paljon töitä ja suoritti elämäänsä. Eräänä aamuna hän ei enää jaksanut.

Yhtenä aamuna en olisi millään jaksanut nousta sängystä. Tuijotin kattoon ja kehittelin fantasiaa vakavasta sairaudesta. Syöpä! Aivoverenvuoto! Auto-onnettomuus! Jos joutuisin sairaalaan, muut hoitaisivat kaiken ja minä saisin puhtaalla omallatunnolla olla vastuuton.

Haaveilin fyysisestä sairaudesta, koska se olisi jotain konkreettista ja selkeää. Henkistä pahaa oloa muiden on vaikea ymmärtää.

Tajusin, että jos haaveilen vakavasta sairaudesta, jotain on pahasti vialla. Miten kaltaiseni pärjääjä on päätynyt tähän jamaan?

Silloin elettiin lokakuuta 2007.

Isovanhempani hoitivat minua, kun olin lapsi. Äiti ja isä olivat paljon töissä, ja isovanhempien vaikutuksesta minusta tuli vähän pikkuvanha ja näsäviisas. Pidin itseäni erityisenä.

Mummi ja vaari opettivat minut jopa lukemaan ennen kuin menin kouluun. Olin ylpeä, kun sain viettää äidinkielen tunneista suuren osan koulun kirjastossa sillä aikaa, kun muut opettelivat tavaamaan.

Itsetuntoni ropisi, kun muutimme kesken neljättä luokkaa Kouvolasta naapurikaupunkiin Kuusankoskelle. Kesti pitkään ennen kuin sain kavereita. Lopulta naapurin Eija ehdotti, että voisimme kulkea koulumatkat yhdessä. Olemme ystäviä yhä, liki 40 vuotta myöhemmin.

 

"Kaksivuotissynttärieni aikaan asuimme vielä Kouvolassa. Myöhemmin muutimme Kuusankoskelle", Susanna sanoo.

Heti ylioppilaskirjoitusten jälkeen muutin Helsinkiin töihin. Aluksi siivosin sairaaloissa, sitten tein sekalaisia toimistohommia.

Lopulta päädyin puolivahingossa opiskelemaan ATK-instituuttiin. Valmistuin datanomiksi 1993, keskellä syvintä lamaa, mutta pääsin heti töihin Helsingin Puhelinyhdistykseen älyverkkosuunnittelijaksi. Aloin tehdä uraa. Vaihdoin työpaikkaa ja etenin suunnittelijasta tiiminjohtajaksi ja tuotepäälliköksi.

Työ taisi olla minulle pakopaikka. Tein pitkiä päiviä ja uppouduin kiireeseen. Matkustin myös paljon. Välillä asuin vuoden Tukholmassa. Vauhtini oli kova: saatoin lentää viikon ympäri Eurooppaa palaverista toiseen. Elämäni oli lentokenttiä, hotelleja ja toimistoja.

Yhtenä sellaisena perjantai-iltana vuoden 2001 lopussa törmäsin Helsinki-Vantaan lentokentällä kollegaan, joka kysyi kuulumisia. Pillahdin itkuun.

Ymmärsin, etten enää jaksa sitä elämää.

Sitä en vielä ymmärtänyt, miten suurta muutosta kaipasin.

Aloitin hakemalla uutta työtä. Pian siirryin projektipäälliköksi pieneen ja rentoon it-yritykseen, jossa jätettiin aikaa myös omalle elämälle. Aloin vähitellen ymmärtää, että työ on vain keino elättää itsensä ja että se oikea elämä on ihan jossain muualla.

Tuijotin kattoa ja toivoin saavani syövän. Tajusin, että en voi jatkaa näin.

Silti tein vieläkin liikaa töitä. Olin ylpeä pärjäämisestäni, mutta myös uupunut. Pienikin moka aiheutti minussa valtavaa syyllisyyttä. Syöksyin synkkiin masennusjaksoihin ja sain paniikkikohtauksia.

Joka aamu heräsin pettymykseen: taas uusi päivä.

Kun sitten lokakuussa 2007 tuijotin kattoa ja toivoin saavani syövän, tajusin, etten voi jatkaa näin.

Menin töihin, tietysti, mutta ihan ensimmäiseksi lähetin sähköpostin työterveyshoitajalle. Selitin tilanteen ja pyysin ohituskaistaa psykologille. Työterveyshoitaja soitti saman tien ja sanoi järjestävänsä asian.

Kun pääsin terapiaan, olin 37-vuotias ja vaikeasti masentunut. Uskon oireilleeni masennusta murrosiästä asti. Kävin jo silloin läpi toivottomuuden jaksoja. Olisin säästynyt paljolta, jos joku olisi ymmärtänyt, ettei kaikki ole vain ikään liittyvää sekoilua.

Masennus on tavattoman itsekäs sairaus. Siinä käpertyy itseensä: minä olen huono, minä olen ruma, minä olen tyhmä, minä en kelpaa. Kierrettä on vaikea saada poikki ilman ulkopuolista apua.

Onneksi löysin terapeutin, joka esitti kysymyksiä ja osallistui keskusteluun. Minua sellainen lähestymistapa auttoi avautumaan.

Oli valtava helpotus tajuta, että en ole itse vastuussa kaikesta siitä, mikä elämässäni oli pielessä. Aloin tuntea vähemmän syyllisyyttä siitä, että en ollut onnellinen. Läheiseni olivat kommentoineet pahaa oloani kysymällä, mikä elämässäni muka voi masentaa, tai muistuttamalla Afrikan nälkäisistä lapsista. Se vain satutti lisää.

Terapeuttini muistutti minua lähes joka sessiossa, että minun pitäisi katsoa itseäni lempeämmin.

 

"Minulla oli valtava neljänkympin kriisi. Juhlin elämän ehtoopuolelle saapumista isoilla bileillä Helsingin Bar Loosessa."

Kolmen vuoden terapian aikana ajatusmaailmani alkoi muuttua. En vieläkään pidä maailmaa Disney-elokuvana, mutta ymmärrän itseäni paremmin.

Terapian avulla aloin myös uskoa itseeni vähän enemmän. Opin haaveilemaan: en heti tyrmännyt kaikkea mahdottomaksi tai varmaksi epäonnistumiseksi, koska elämässäni ei mikään koskaan onnistunut. Aloin unelmoida. Aloin miettiä tosissani muutosta.

Ja vähitellen elämäni alkoi muuttua.

Matkustin paljon jo nuorena, mutta uraputki kansainvälisessä yrityksessä vei matkustamisen ilon hetkeksi. Kun elämäni vähän rauhoittui, aloin tehdä varovaisia lomareissuja Intiaan. Ensimmäisellä reppureissullani matkustin Thaimaahan ja rakastuin Aasiaan. Aurinkoista, halpaa, helppoa!

Kahden viikon pakettimatkat muuttuivat ensin kuukauden reppureissuiksi ja sitten vähintään parin kuukauden visiiteiksi. Tein hulluna ylitöitä ja säästin kaikki lomani, jotta pääsisin pois. Työskentelin joulut ja juhannukset ja heinäkuut, jotta pystyin pitämään pitkiä vapaita syksyllä ja talvella.

Matkoilla olin aina onnellinen. Pääsen irti myös henkisesti vasta, kun fyysinen välimatka arkeen on tarpeeksi pitkä.

Paluu Suomeen tuntui kerta kerralta yhä kauheammalta.

Oli valtava helpotus sanoa ääneen, että luovun kaikesta.

Alkukesästä 2011 olin juuri palannut kuukauden lomalta Indonesiasta. Tunsin olevani jumissa elämässäni Suomessa. Ajattelin, etten kestä sitä enää päivääkään. Miten minun muka pitäisi pystyä elämään niin vielä vuosikymmeniä?

Koin pienen valaistumisen, kun tajusin, että minun on itse muutettava elämäni toisenlaiseksi. Ymmärsin, etten voi kaataa vastuuta elämästäni kenenkään toisen niskaan enkä loputtomiin odottaa elämääni ihmettä.

Ulkopuolisten asioiden syyttäminen olisi ollut tietysti helppo tekosyy jatkaa elämääni entiseen malliin. Mutta vika ei ollut työpaikassa, asunnossa tai muissa ihmisissä.

Päätös suuresta elämänmuutoksesta vaati silti monta unetonta yötä. Lopulta oli valtava helpotus sanoa ääneen, että luovun kaikesta.

Päätin lähteä itsenhoitovapaalle, määrittelemättömän pituiselle reppureissulle.

Ystävät pitivät päätöksestäni, työtoverit kannustivat. Äiti oli kauhuissaan, mutta niin hänen kuuluikin olla.

Moni kehui rohkeuttani, mutta minusta lähteminen ei vaatinut rohkeutta. Minulle uhkarohkeaa olisi ollut jääminen.

Ostin menolipun Hongkongiin. Sen jälkeen kaikki oli oikeastaan vain raakaa työtä ja asioiden organisointia, samaa mitä tein töissäkin.

Aikaa menolipun ostosta lähtöön oli viisi kuukautta. Tein niin paljon töitä kuin pystyin ja myin kaiken minkä voin. Kun tyhjensin asuntoani, ihmettelin, kuka tämä ihminen on. Miksi minulla oli 120 mustaa t-paitaa ja liki sata paria kenkiä? Miksi omistin kuuden hengen astiaston, vaikken koskaan järjestänyt illalliskutsuja?

Siitä alkoi irtautuminen entisestä minästä.

Vein kavereille säilytykseen tärkeitä aarteita: isovanhemmilta perityn kirjoituspöydän ja lipaston, vähän kirjoja ja matkamuistoja. Jäin työpaikastani määrittelemättömän pituiselle vapaalle. Vein kissani hoitoon ja luovutin pois sekä työsuhdeautoni että vuokra-asuntoni. Pakkasin rinkan ja lähdin lentokentälle marraskuun ensimmäisenä aamuna 2011, kun Helsinki oli lämmin ja kaunis.

Tunsin suunnatonta helpotusta.

 

"Ystäväni Laura tulee joka vuosi loka-marraskuussa käymään. Tässä olemme Balilla", kertoo Susanna.

Ensimmäiset pari päivää Hongkongissa olin aikaerosta sekaisin. Tuntui kuin olisin katsellut itseäni ulkopuolelta. Oli vaikea sisäistää sitä, että olin siellä, kaukana poissa, ilman paluulippua.

Hongkongista jatkoin Malesiaan, josta lähdin ystäväni kanssa Indonesiaan. Kävimme Pangandaranissa ihailemassa surffareita ja piikkisikoja. Jakartassa hurrasimme Children Of Bodomille. Kun ystäväni lopulta kuukauden jälkeen lähti kotimatkalle, koin älytöntä helpotusta siitä, ettei minun tarvinnut.

Kiertelin Aasiaa pari vuotta. Pääosin makailin rannoilla, lueskelin ja otin rennosti. Opettelin sukeltamaan, vaikka olin uimataidoton ja vesipelkoinen.

Nyt olen asettunut pienelle Gili Trawanganin saarelle Indonesiaan lähelle Balia. Asun vuokralla kivimökissä kookospalmujen katveessa. Ympärillä on hiljaista ja auringonlaskun jälkeen säkkipimeää. Lähikylän moskeijan huuto kuuluu maisemaan eikä häiritse minua edes öisin. Myrskyöinä aaltojen pauhu kantautuu kotiini, ja se on minusta ihanaa.

Naapurin täti pesee pyykkini. Vastapäisen talon pojat korjaavat polkupyöräni tai naulaavat moskiittoverkon ikkunaan, jos pyydän. Lähitienoolla majailee lauma lehmiä, vuohia ja lukemattomia kanoja ja kukkoja.

Pihassani kasvaa banaanipuu ja papaijaa, ja minulla on 11 kissaa. Ulkokeittiöni kissanruokabaariin ovat tervetulleita myös naapuruston kodittomat kulkukatit.

Lähikaupan tätiä naurattaa aina, kun ostan kananmunia: erehdyin kertomaan hänelle, että ostan niitä lähinnä kissoille, jotka pitävät munakkaasta. Tädin mielestä se on sulaa hulluutta.

Vaatekaapissani on pino virttyneitä vaatteita. Niiden lisäksi omistan vain rämisevän polkupyörän, jonka jarrut eivät toimi ja jonka takakumi vuotaa.

Kouluttaudun hiljakseen dive masteriksi ja pyöritän samalla eläinsuojelutoimintaa: Cats Of Gili -projektissani järjestän eläinlääkäriklinikoita, ylläpidän lääkevarastoa kissoja varten ja olen yleinen yhteyshenkilö kissa-asioissa. Lisäksi kirjoitan blogeja ja muita juttuja. Aloitin äskettäin myös matkailuun liittyvän kirjan kirjoittamisen.

Saan kissaprojektistani pientä korvausta paikalliselta ympäristöyhdistykseltä ja tuurailen tuttujen majataloissa, kun tarvitaan. Kylään tuleville ystävilleni vuokraan taloni vierashuonetta. Helsingissä oleva asumisoikeusasuntoni on vuokralla.

Olen ensimmäistä kertaa elämässäni täysin tyhjän päällä, vailla tulevaisuudensuunnitelmia ja varmuutta elannosta. Välillä pelottaa, miten selviän ja mistä revin rahat ensi kuun vuokraan. Olen kuitenkin alkanut uskoa, että asioilla on tapana järjestyä. Tärkeintä on se, että enää herääminen aamuisin ei ahdista.

En ole katunut hetkeäkään. Kadun vain sitä, etten lähtenyt jo aiemmin.

 

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 20/2014. 

Pohojanmaan Flikka
Seuraa 
Liittynyt31.8.2015

Entinen projektipäällikkö Susanna jätti kaiken ja muutti Indonesiaan

HIenoa Susanna!! Ihanaa kun ihmiset osaa myös huomata että on muuallakin elämää kuin siinä hektisessä työ/suurkaupungin miljöössä..mutta se n tajuaa kun joutuu käydä pohjalla ja haluta muutakin elämältä ,,näin se menee ..itse kävin todella pohjalla ent. naisyrittäjänä 20v. koin alkoholismin jonka seurauksena menetin omaisuuden mutta sain Raittiin elämän ja konkurssi lopusi mutta edelleen koen olevani vahva itseni kanssa.ja myös suuri halu lähtiä itsetutkiskelu matkalle. Ihanaa elämää sinulle...
Lue kommentti
Marialla ja Mikalla on sinun, minun ja meidän koiria. "Meidän Alli on kaverikoirana vanhuksille. Busteri on Mikan metsästyskoira.

Kymmenen vuotta Maria Kylmäluoma toivoi lasta enemmän kuin mitään. Sitten hän päätti luopua unelmastaan, jotta ei enää toivoisi ja pettyisi vaan tekisi elämästä hyvän näin.

Käydään kesäteatterissa.

Tehdään tunnin pyörälenkki.

Ollaan yö teltassa kotipihassa.

Nuo asiat ovat listassa, joka on puhelimessani. Lista auttaa, että muistamme Mikan kanssa tehdä kivoja juttuja yhdessä.

Listojen lisäksi meillä on tilannekatsauksia. Huhtikuussa hääpäivänä menemme aina ulos syömään. Ensin Mika tilaa pippuripihviä ja sitten hän kysyy, olenko minä onnellinen. Kysyy hän sitä muulloinkin, aina, kun näytän surkealta.

Olen onnellinen. Näytän surkealta yhä harvemmin.

Tiesin jo lapsena, millaisen perheen haluan: sellaisen, jossa on äiti, isä ja monta lasta sekä eläimiä. Minulla on kaksi pikkuveljeä ja yksi pikkusisko, ehkä perheen malli tuli sieltä. Halusin, että on paljon meininkiä niin kuin meillä kotona Isojoella oli.

Lääkärit sanoivat, että lapsien saaminen voi olla vaikeaa.

Kuukautiseni alkoivat aikaisin, yhdeksänvuotiaana. Sitten tuli vuosien tauko. 16-vuotiaana selvisi, että minulla on PCO eli monirakkulaiset munasarjat. Lääkärit sanoivat, että lapsien saaminen voi olla vaikeaa. Täytyy sitten aloittaa aikaisin ja odotella raskauksia kauemmin, ajattelin.

”Minulla on pikkusisko sylissäni ja pikkuveljet vieressäni jouluna 1988. Lapsena jouluaatto oli vuoden paras päivä, aikuisena vuoden vaikeimpia.”
”Minulla on pikkusisko sylissäni ja pikkuveljet vieressäni jouluna 1988. Lapsena jouluaatto oli vuoden paras päivä, aikuisena vuoden vaikeimpia.”

Opiskelin ammattikoulussa hevosenhoitajaksi, kun aloin seurustella. Ehkäisyn jätimme pois ollessani 22-vuotias. Siinä ei sikäli ollut mitään järkeä, että olin jo miettinyt, tuleeko tästä seurustelusta mitään. Mutta kun poikaystävä sitten kosi, olin että jee! Nythän tämä koko homma muuttuu.

Olin 24-vuotias, kun menimme naimisiin. Heti häiden jälkeen aloitimme lapsettomuustutkimukset. Ajattelin, että no, nyt oikein tehdään se lapsi, hoidetaan ongelma pois.

Häiden aikaan olimme yrittäneet raskautta kaksi vuotta. Kasvatin kesyrottia ja olin Etelä-Pohjanmaan jyrsijäyhdistyksen hallituksessa. Meitä oli siellä kuusi, ja kaikki viisi muuta olivat raskaana. Halusin vauvaa ensimmäisen kerran epätoivoisesti.

Avioliittoni kesti kahdeksan kuukautta. Sitä ennen olimme seurustelleet seitsemän vuotta.

Kysyin vitsinä, aikooko hän jättää minut.

Olimme menneet syksyllä naimisiin, ja kesän alussa mies lähti opiskeluunsa kuuluvaan työharjoitteluun sadan kilometrin päähän Seinäjoelta. Yhtenä päivänä hän soitti ja kysyi, voisinko ottaa töistä vapaata, koska hän tulisi kotiin ja olisi yksi juttu. Kysyin vitsinä, aikooko hän jättää minut.

Se asia tuli sitten sanottua siinä puhelimessa.

Pahinta oli häpeä. Tiesin tehneeni uskovaisten vanhempieni mielestä oikein, kun olin mennyt naimisiin. Ja sitten avioliitto loppui kuin seinään.

Kaikki oli ollut selvää. Elämän piti mennä niin, että naimisiinmenon jälkeen saadaan lapsia, mies valmistuu ja menee töihin, minä hoidan lapsia ja eläimiä, lähden sitten opiskelemaan. Meidän piti saada lapsi, mutta tulikin ero.

En pystynyt sanomaan, että hoidot jäävät väliin, koska meille tuli ero.

Aika munanjohdinten tähystykseen Seinäjoen keskussairaalaan oli jo sovittu, enkä kehdannut perua sitä. Siellä lääkäri selitti, että ilman hoitojakin raskaus voi ehkä olla mahdollinen, mutta hoitoja ajatellen kaikki näytti lupaavalta. En pystynyt edes silloin sanomaan, että emme voi tulla hoitoihin, koska ei ole enää meitä.

Kotoa soitin sairaalaan. Väitin meidän päättäneen, että tulemme hoitoihin sittenkin vähän myöhemmin.

Eron jälkeen sitkuttelin jotenkin. Kaverini yritti puhua, että minulle tekisi hyvää tavata uusia ihmisiä. Mikään ei kiinnostanut, mutta ystävä tiesi, mikä minuun vetoaa - koirat.

Kaverini tuntema mies oli ottanut koiranpennun, jota lupasin lähteä katsomaan. Vain koira kiinnosti. Tiesin, että isäntä on metsästävä, yksin asuva mies. Kämppä on varmaankin täynnä koiranruokasäkkejä, ajattelin.

Punaisessa talossa oli siistiä ja nättiä.

Mika oli se koiranpennun isäntä. Täällä punaisessa talossa oli siistiä ja nättiä, paljon siistimpää kuin nyt.

Puhuimme koirista. Mikalla oli kaksi terrieriä ja kaksi ajokoiraa. Kysyin, missä terrierinpentu nukkuu, ja Mika vastasi, että hänen sängyssään.

Ajattelin, että jos koiranpentu nukkuu sängyssä, isäntä ei voi olla paha ihminen.

Lapsien saamisesta oli pakko puhua heti uuden suhteen alussa. Kolmansilla treffeillä sanoin Mikalle, että raskaaksi tuleminen on minulle vaikeaa eikä välttämättä onnistu.

Muistan aina, mitä Mika vastasi: 'Haluaisin silti olla sinun kanssasi.'

Mikalla oli neljän koiran lisäksi omakotitalo ja iso piha. Minä asuin kerrostalossa vuokrakaksiossa kolmen koiran, kesyrottien ja hiirien kanssa. Neljännellä tapaamiskerralla aloin kantaa tavaroita Mikan luo.

Yksi Mikan koirista oli nimeltään Tyyne, ja yksi minun koiristani oli Tyyne. Minun Tyyneni nimeksi vaihdettiin sitten selvyyden vuoksi lempinimenä ollut Ynne.

Toivoimme lasta seurustelun alusta asti. Olimme nuoria, 25-vuotiaita, ja ajattelin, että ajan kanssa lapsia tulee.

Heti seurustelumme alussa aloin nähdä painajaisia. Näin kolme vuotta unia, joissa oli mukana ex-mieheni. En ollut käsitellyt eroamme ollenkaan. Voiko ollakaan niin hyvää miestä kuin Mika, joka jaksoi kuunnella ja katsoa sitä selviämistäni entisestä elämästäni?

”Mika ja minä kihlakuvassa kotikulmilla 2006. Mukana Mikan Reni ja minun Irja-koirani.”
”Mika ja minä kihlakuvassa kotikulmilla 2006. Mukana Mikan Reni ja minun Irja-koirani.”

Kihloihin menimme pian sen jälkeen, kun avioeroni oli virallinen, naimisiin kaksi vuotta myöhemmin.

En tahtonut nähdä joulukorttien kuvia muiden söpöistä lapsista.

Katkeruus lapsettomuudesta kasvoi pikku hiljaa. En tahtonut enää nähdä joulukorttien kuvia muiden söpöistä lapsista. Yhtenä jouluna yritin kuvata koirista joulukorttikuvaa, saada ne taljalle takan eteen. Ei siitä mitään tullut. Rääyin Mikalle, että täällä yksi surkea ressukka kuvaa joitakin koiria, kun ei voi kuvata vauvaa tonttuhatussa. Koirat eivät silti ole koskaan olleet mitään lapsen korvikkeita, vaan koirat ovat meidän koiria.

Kun täytin 30 vuotta, olin yrittänyt saada lasta melkein kahdeksan vuotta. Se on pitkä aika vältellä raskaana olevia ja lapsiperheitä.

Välillä kaikki muistutti siitä, että meillä ei ole lapsia. Tuntui, että Citymarketin parkkipaikallekin oli tehty leveitä lapsiperheparkkiruutuja meidän kiusaksi.

Vauvat ovat minulle kaikkein vaikeimpia. On vaikea katsoa, kuinka äidit pitävät omaa vauvaansa. Se vauvojen avuttomuus ja niiden hoitaminen - ajattelen, että se on naisena olemisen ydintä. Naiseuden juttu, josta en tiedä mitään.

Hoitoihin menimme Mikan kanssa vuoden 2010 alussa. Olimme silloin olleet yhdessä neljä ja puoli vuotta ja yrittäneet raskautta melkein yhtä kauan.

Kahta viivaa en ollut nähnyt koskaan. Nyt näin.

Hoidot alkoivat heti koeputkihedelmöityksellä. Aluksi munasoluja ei kypsynyt tarpeeksi, joten lääkemääriä kasvatettiin. Lopulta munasoluja tuli liikaakin, 40. Niistä vain kuusi hedelmöittyi ja kaksi siirrettiin kohtuun. Sain hoitojen seurauksena hyperstimulaation, jossa munasarjat alkoivat turvota. Olin kipeä ja surkea, mutta toiveikas.

Vuosien aikana olin tehnyt pari raskaustestiä. Kahta viivaa en ollut nähnyt koskaan. Nyt näin.

Se onnentunne oli valtava.

Vauva oli heti mielessäni niin todellinen. Kutsuimme sitä Aukustiksi. Ajattelin, että tämän takia odotin kahdeksan vuotta, nyt viimein on lapsen aika tulla.

Onnea kesti pari viikkoa. Juhannuksena mökillä tulivat niin pahat vatsakivut, että Mika vei minut sairaalaan.

Selvisi, mikä minulla oli: kohdunulkoinen raskaus.

Juhannuksen vuoksi osastoja oli kiinni, ja makasin pari päivää synnyttäneiden osastolla, äitien ja vauvojen vieressä. Sitten selvisi, mikä minulla oli: kohdunulkoinen raskaus.

Kun raskaus keskeytettiin solumyrkyllä, sydämeni särkyi vaikka järjellä tajusin, ettei alkio tietenkään voi kasvaa missä sattuu.

Seuraava alkionsiirto tehtiin syksyllä. Operaation jälkeen menimme Ikeaan. Ajattelin, että no niin, nyt ollaan raskaana täällä Ikeassa.

Raskaustesti oli taas positiivinen. Ultrassa näkyi vain sikiöpussi, mutta ei sykettä. Raskaus oli tuulimunaraskaus.

Sairaalassa lääkärit olivat kannustavia. Taas raskaus alkoi, hyvä merkki, kuukauden päästä kroppa on toipunut ja sitten voidaan siirtää pakasteesta seuraava alkio.

Minä tiesin, ettei pääni ollut toipunut. Kotona kysyin Mikalta, voimmeko me pitää hoidoissa tauon.

Joihinkin hormonit eivät vaikuta paljonkaan. Minä itkin jatkuvasti.

Aluksi ajattelin, että tauko on vain tauko. Muutama kuukausi, että jaksan jatkaa. Mutta sitten tauko venyi ja venyi. Olo parani, oli helpompaa.

Lapsettomuushoitojen aikainen toivon ja epätoivon vaihtelu oli minulle todella raskasta. Joihinkin hormonit eivät vaikuta paljoakaan, mutta minä itkin silloin jatkuvasti.

Mielestäni Mika teki kaiken väärin. Riitelimme. Ajattelin, että hän ei sure oikein, on liian järkevä. Mutta jos hän olisi käyttäytynyt niin kuin minä, olisimme kumpikin seonneet.

Kirje tuli kolmen vuoden kuluttua. Pakasteeseen oli jäänyt pari hedelmöittynyttä alkiotamme ja piti päättää, säästetäänkö niitä vielä. Mika sanoi, että hän tukee minua, mitä vain päätän. Päätin, että alkioita ei säästetä. Kun allekirjoitin paperit, tuntui helpottavalta. Tämä asia on nyt käsitelty.

Aika, jonka olimme hoidoissa, oli lyhyt. Mutta epätoivon ja odotuksen aika oli jo tarpeeksi pitkä.

Halusin mennä elämässä eteenpäin.

Adoptiota mietimme hetken, mutta se jäi samasta syystä kuin hoidotkin. Se on pitkä prosessi, jossa ei ole varmuutta lopputuloksesta. En halunnut enää roikkua välitilassa. Halusin mennä elämässä eteenpäin.

”Sylissäni on Joel, toinen veljeni kaksospojista. Vuosi on 2013. Sydämeni sulaa ilosta, kun pojat kertovat rakastavansa Maria-tätiä.”
”Sylissäni on Joel, toinen veljeni kaksospojista. Vuosi on 2013. Sydämeni sulaa ilosta, kun pojat kertovat rakastavansa Maria-tätiä.”

Edelleen olen välillä surullinen ja haikea. Vaikka siitä, että en saa koskaan vetää omaa lasta pulkassa tai kiirehtiä töistä vanhempainiltaan. Kun kaverit ovat puhuneet, että voi ei taas sitä lapsen korvatulehdusta, olisin ottanut koska tahansa sen lapsen ja korvatulehduksen.

Pääsiäisenä olen itkenyt, että en pääse koskaan laittamaan ketään trulliksi. Äitienpäivä on aina vuoden vaikein päivä. Silloin on parasta pitää Facebook kiinni, ettei kuvista ja teksteistä tule liian surullinen olo.

Olen kertonut kaikille avoimesti, että olen kovasti toivonut lasta, mutta haaveeni ei ole toteutunut. Avoimuudella olen suojellut itseäni, että ei kyseltäisi, koskas teille tulee.

Itseni suojelua on myös se, etten ole tahtonut pitää vauvoja sylissä. Olen pidellyt vain sisarusteni lapsia ja kummilapsiani. Onneksi veljeni ja siskoni lapset syntyivät vasta, kun olimme lopettaneet hoidot ja suurin tuska oli ohi. Olen osannut olla heistä onnellinen. On myös ihanaa, että meidän äiti pääsi mummottamaan. Onneksi se ei jäänyt minusta kiinni.

Vuoden alussa Mikan pikkuveli sai esikoisvauvan. Lapsi on ihan saman näköinen kuin Mika vauvana. Mikan veli pitää vauvaa niin hellästi. Mietin, pitäisikö Mika meidän lasta samalla tavalla.

Silti en tiedä, haluaisinko edes enää raskautta. Ehkä en.

Emme saaneet lasta, mutta meillä on paljon muuta. Suru lapsettomuudesta ei häviä ikinä kokonaan, mutta minusta suruista pitää pystyä jossain vaiheessa nousemaan. On opittava näkemään, mitä kaikkea hyvää elämässä on.

Elämä on aika helppoa ja ihanaa. Kun tulen töistä, otan päikkärit.

Minulla ja Mikalla on toisemme ja hyvä suhde. Mika on erilainen kuin kukaan, tosi hyvä puhumaan kaikesta.

Elämä on aika helppoa ja ihanaa. Kun muut lähtevät työpäivän jälkeen viemään lapsia harrastuksiin, minä tulen kotiin ja otan sohvalla päikkärit. Koirat Irja ja Vilma tulevat peiton alle kylkeen kiinni, lyhytkarvaisina ne tykkäävät lämmöstä.

Päiväunien jälkeen käyn lenkillä koirien kanssa. Sitten menen pihaan. Töissä puutarhurina pidän tarkkoja kasvilistoja, mutta kotona saan vain nauttia, iskeä tontin joka nurkkaan jotain. Vapaalla en laske kasveja, mutta jos sanon, että pihassa on 500-600 erilaista kukkaa, niin ei se kauas mene.

Olen hyvä keksimään harrastuksia. Suomenpystykorva Allin kanssa kuljen kaverikoiratoiminnassa vanhainkodilla, whippettien kanssa maastojuoksukisoissa. Kansalaisopistossa olen käynyt kaiken maailman kursseja, puutöissä ja maalauksessa ja keramiikassa. Mika metsästää aina kun voi.

Molemmilla on niin paljon omia kivoja asioita, että siksi pitää varta vasten muistaa tehdä niitä myös yhdessä.

Vanheneminen on helpottavaa.

Hoitojen lopettamisesta on kuusi vuotta, ja täytin juuri 37. Vanheneminen on helpottavaa. Kohta ei enää tarvitse miettiä, että entä jos kuitenkin tulisin raskaaksi. Ihmeet tapahtuvat muualla. Meillä on eri tavalla hyvä elämä.

Kuukausi sitten ostimme mummonmökin Isojoelta. Pääsemme lomilla sinne lähelle äitiäni, siskoani ja kaksivuotiasta siskonpoikaa. Tulee uusia lenkkipaikkoja, pihan laittoa ja remonttia, ja mökin takana menee joki. Yhdessä tehtävien asioiden listaan lisättiin nämä:

Soutelu joella + uistimen heittely.

Majavapassiin.

Autolla ajelu ilman määränpäätä.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 10/2017. 37-vuotias puutarhuri Maria Kylmäluoma asuu Seinäjoella miehensä Mikan sekä kuuden koiran kanssa. Lampaita on kolme, piharakennuksessa on kanoja ja kukko, pihassa mehiläispesiä.

Kirje aviomieheltä

Rakas Maria,

Kaikki ei aina elämässä mene suunnitelmien mukaan, sen olen huomannut.

Yhteinen lapsi oli haaveemme, joka ei toteutunut. Tiedän silti, että olisit ollut lapsillemme maailman paras äiti.

Olemme kuitenkin molemmat oppineet huomaamaan, että elämämme on hyvä näinkin, kahdestaan.

Olen onnellinen siitä, että olemme löytäneet toisemme ja vaikeidenkin aikojen keskellä luottaneet siihen, että hyvin tässä käy. Kunhan olemme yhdessä, käy hyvin, tapahtui mitä tahansa.

Rakkaudella miehesi Mika

Näyttelijä Miitta Sorvalilla oli kuusi isosiskoa ja pappi-isä, jonka kainalossa sai turvan pelätä pimeää. Siitä huolimatta hän ikävöi vielä aikuisenakin sinne, minne oli vaikein päästä.

Kun äiti alkoi halata, Miitta Sorvali tajusi, että kuolema oli lähellä.

Ei tämä estoton pusuttelija ollut hänen äitinsä. Tämä oli Alzheimerin tauti, joka oli kuihduttanut 95-vuotiaasta äidistä taas yhden palan. Rapistanut rakkaat särmät, muuttanut äänen lepertäväksi ja kosketuksen helläksi.

Miitta antoi äidin rutistaa.

Tältä se siis tuntui. Pehmeämmältä kuin hän oli kuvitellut. 

Ennen muistisairauttaan Airi Nortia oli ollut älykkö, aina muita terävämpi. Perheterapeutti, papinrouva, seitsemän tyttären äiti, joka rakastikin terävästi.

Suljetulla osastolla äiti hoivasi muita potilaita.

Kun Airi osoitti nuorena hellyyttä miehelleen Martille, hän pörrötti tämän tukkaa krampinomaisesti ja sanoi: ”Väy”. Kun hän osoitti hellyyttä seitsemälle tyttärelleen, hän tuikkasi näitä sormellaan selkään niin, että lapset säikähtivät.

Nyt äiti asui viidettä vuotta hoitokodissa ja muiski vapautuneemmin kuin koskaan.

Sairautensa äiti kesti hoivaamalla muita, vielä heikompia. Hän hääräsi hoitokodin käytävillä tärkeänä, ylväänä ja hajamielisenä, opasti muita potilaita, niitäkin jotka hokivat vain yhtä sanaa, kävelytti kahville, tarjoutui seuraksi katsomaan Vanhaa kettua.

Äiti halusi olla tarpeellinen. Se piti hänet vahvana jopa muistisairaiden suljetulla osastolla. Lapsuusvuosista asti hän oli julistanut tyttärilleen: ihmisellä on aina oltava tavoite.

– Ketkä selvisivät keskitysleireiltä hengissä? Ne, joilla oli tavoite, äiti opetti.

Vaikka puheet pehmenivät, seasta pulpahteli yhä syvällisiä, äitimäisiä mielipiteitä. Yhtenä iltana äiti ojentautui salaperäisenä Miittaa kohti ja totesi, että keskustelee joka aamu Dalai Laman kanssa.

Hitler oli hyvä tyyppi. Väärin ymmärretty taiteilija, äiti lisäsi.

Miitta olisi halunnut udella, oliko äidillä sisäpiirin tietoa, mutta sulki suunsa. Ei halunnut vahvistaa harhoja.

Miitta oli seitsemästä lapsesta nuorin. Kertaakaan hän ei muista istuneensa pienenä äidin sylissä.

Se ei tarkoita, ettei hän olisi istunut.

Hän ei vain muista.

Rakkaat, vialliset äidit

Nelikymppiseksi asti Miitta Sorvali vietti tyttöjen iltoja seuraavaan tapaan:

Hän suuntasi parhaan ystävänsä Maijan kanssa ravintolaan. Ensin ruokatilaus, lasi viiniä, pikaiset ensijuorut. Sitten tiukka etukeno, itsesäälin ilme ja lempiaiheeseen. Se oli tämä: Äitiemme viat ja epätäydellisyys, erityisesti heidän tekemänsä virheet 1950-luvulla.

– Ensin Maija haukkui omaa äitiään ja sitten minä omaani. Miten rentouttava ja kehittynyt tapa pitää hauskaa, Miitta sanoo ja virnistää.

Kunnes yhtenä iltana juuri kun Miitta taas availi haavoitettua sydäntään, Maija puuskahti: ”Eikö me olla jyystetty tätä teemaa jo aika kauan?”

– Se pysäytti minut, Miitta sanoo.

– Tajusin, miten älytöntä on jumittua 40 vuodeksi siihen, että joku on lapsuudessani tehnyt hiukan virheitä. Olen itsekin kaukana täydellisestä. Miksi en soisi epätäydellisyyttä omalle äidilleni?

Siihen asti Miitta oli ollut kaikesta varma. Totta kai hän tunsi oman historiansa. Totta kai hän muisti lapsuutensa oikein. Hän oli tottunut kertomaan lapsuudestaan tarinaa, joka oli ehjä ja aukoton. Mitä useammin hän oli sitä Maijalle ja siskoilleen jauhanut, sitä ehjemmäksi se oli hänen päässään muuttunut.

Äkkiä Miitta ei ollut varma mistään.

Muistiko hän tapahtumat väärin?

Oliko hän keksinyt ne?

Nyt hän voi vannoa, että on 57-vuotias, 179-senttinen, 33-vuotiaan Siljan ja 30-vuotiaan Juhon äiti, 4-vuotiaan Eeditin isoäiti. Hän tietää, että on näytellyt vähintään 24 televisiosarjassa.

Lapsuutensa yksityiskohdista hän ei ole lainkaan varma.

Miitta nousee sohvalta ja hakee kirjahyllystään mustavalkoisen valokuvan.

– Tässä istun pikkutyttönä äidin sylissä. Tämä on ainut valokuva meistä sylikkäin enkä muista hetkestä mitään. Mitä jos olen vain unohtanut ne muut kerrat?

Vahvat keuhkot

Helmikuussa 1956 Kiteen kirkkoherran perheeseen syntyi seitsemäs lapsi. Tyttö, kuten kuusi edellistäkin. Mariitta lyhentyi isosiskojen suussa Miitaksi.

Miitta laitettiin nukkumaan pappilan perimmäiseen kamariin. Airi-äiti sulki oven.

Miitta alkoi huutaa.

Hän huusi.

Sitten hän huusi lisää.

Päivisin, ehkä öisinkin. Minuutteja, ehkä tunteja. Viikkoja, ehkä kuukausia.

Äiti ei tullut.

Äiti tiesi, että jos itkuun reagoi nopeasti, vauvasta kasvaa onneton aikuinen.

Vai tuliko? Miitta tietää vain sen, mitä muut ovat kertoneet: siskot hätääntyivät ja yrittivät mennä Miitan huoneeseen. Äiti kielsi.

– Huutaminen on hyväksi. Se vahvistaa vauvan keuhkoja, äiti selitti.

Airi tiesi tekevänsä oikein. Arvo Ylppö oli luennoinut, että jos vauvan itkuun reagoi liian nopeasti, vauva oppii, että se saa tahtonsa läpi itkemällä. Sellaisesta lapsesta kasvaisi onneton aikuinen.

Miitan isoäiti oli sitä emotyyppiä, joka vetäytyi huvilan kuistille lukemaan Raamattua tai dekkaria ja antoi apulaisten hoidella lapset.

Airi oli äitinsä tytär. Usein hän jakoi Miitta-vauvan hoitovuorot kuudelle vanhemmalle siskolle ja uppoutui lukemiseen. Kun siskot pesivät ja pussailivat Miittaa, äiti kyykki puutarhassa, koristeli kotia, asetteli ruokapöytään kukkakimppuja, loihti satumaisia jouluja ja ylitsepursuavia pääsiäisiä.

Jälkeenpäin Miitta oivalsi, että kaikki äidin väkertämä kauneus oli yksi tämän tapa rakastaa.

Kun Miitta oli kolme, äiti lähti opiskelemaan perheterapeutiksi Helsinkiin.

Totta kai lähti, Miitta ymmärtää nyt. Tietenkin älykkään, kouluttamattoman äidin piti hankkia ammatti.

Kolmevuotiaana Miitta ei ymmärtänyt. Ja koska Miitalla oli luja ääni ja räiskyvä tahto, äiti päätti luikahtaa ovesta sanomatta sanaakaan.

– Ehkä äiti suojeli itseään, ehkä hän ei kestänyt itkuani. Minulle oli kuitenkin järkytys, että hän vain katosi.

Siitä lähtien Miitta pelkäsi pimeää.

Mietopusu ja räkäpöhkö

Kirkkoherra Martti Nortia letitti tyttärensä tukan. Sitten hän ja Miitta istuivat kuplavolkkariin.

Isä ajoi aina liian lujaa. Kolmevuotias Miitta piteli paperipussia, jotta pystyi oksentamaan kurveissa.

Yhtä turvallista oloa Miitalla ei ollut missään muualla.

Miitta fanittaa Alvar Aaltoa. Koti vaaleanpunaisessa, mansardikattoisessa puutalossa on turvapaikka, jossa pimeää on mukava pelätä.

 

Isä kaahasi läpi Kiteen sysimetsien kohti hartaushetkiä, häitä ja hautajaisia. Niillä reissuilla, joilla isä sattui täräyttämään kolarin, Miitta ei ollut mukana.

Kun hämärä laskeutui, Miitta alkoi pelätä.

Pimeydessä, erityisesti metsissä ja sänkyjen alla, vaanivat murhaajat, jotka listivät lettipäisiä pikkutyttöjä sukkanauhojen nipsuttimilla.

Isä oli turva, Jumalasta seuraava. Isän viereen Miitta kömpi kun pelkäsi maailmanloppua. Siksi Miitta päätti testata autossa, montako sekuntia uskaltaisi tuijottaa ikkunasta pimeään metsään. Kun pelko muuttui sietämättömäksi, hän käänsi päänsä ja katsoi isään.

Pimeyteen.

Isään.

Pimeyteen.

Isään.

Isä rakasti sanaleikkejä ja ihmisten tarkkailua. Kun tiellä sipsutti hienostunut rouva, hän tokaisi Miitalle:

– Kas, neiti Vieno Mietopusu!

Kun isä astui maalaistupaan vetämään hartaushetkeä, hän hurmasi ensin lapset sormi poikki -tempullaan. Hän teeskenteli, että hänen sormensa napsahtaisi katki ja läiski tehosteeksi puolukkahilloa.

Miitta oli pakahtua ylpeydestä. Minun isäni ja noin järkyttävän hauska.

Kun isä puhui hartaita tuntemattomien hautajaisissa, Miitta piteli tämän hattua ja itki kovempaa kuin kukaan.

Miitta kiersi kyliä isän kuplavolkkarissa, koska äiti oli Helsingissä. Äidille Miit­ta kirjoitti kirjeen, jossa luki: ”Mie kutsun äitiä juhliin. Mie kutsun äitiä kottiin.”

Välillä äiti tulikin. Vaikka vanhemmat olivat toistensa vastakohtia, he viihtyivät toistensa seurassa niin, ettei edes Miitta mahtunut aina väliin. Kuten silloin, kun äiti tuli Helsingistä käymään ja lähti isän kanssa kahdestaan veneretkelle.

– Seisoin katkerana rannalla ja huusin äidille kauheimman kirosanan, minkä tiesin: Räkäpöhkö! Kuukausia kärvistelin hirveässä synnintunnossa.

Vieläkään Miitta ei ymmärrä, miksi ikävöi äitiään niin. Olihan hänellä isä ja lauma rakkaita siskoja, joista vanhimpia hän kutsui siskotädeikseen. Miksi isän syli ei riittänyt? 

Vihaiset eläimet

Syksyllä 2013 Miitta Sorvali seisoo helsinkiläisen teatterin lavalla. Näytelmän nimi on Kaikki äitini, kaikki tyttäreni, ja yleisö repeilee. Kun Miitta rypistää kulmakarvojaan, hän on hauska. Kun hän painottaa tiettyä sanaa, hän on vielä hauskempi. Kun hän muuntaa äänensä vieno­mietopusumaisen tärkeileväksi, hän on erityisen hauska.

Ja kun hän romauttaa ryhtinsä sentin lysympään, hän on niin hauska, että nauru vääntyy itkuksi.

Ei itku ainakaan vaimene, kun Miitta aloittaa laulun Äiti pien.

Näyttelijänä Miitta ei pelkää mitään.

Paitsi ennen esitystä.

Miitta jännittää jokaista teatteriesitystä niin paljon, että kieltää muita kertomasta, jos katsomossa istuu tuttuja. Ennen lavalle astumista hän manaa sitä, että valitsi näin sairaan ammatin.

– Suurin pelkoni on, että olen huono eikä yleisö tykkää minusta. Kuvittelen joka kerta, että esiripun takana odottaa eläinlauma, joka vihaa minua.

Äidillä oli tapana käydä katsomassa Miitan esityksiä. Hän oli ylpeä tyttärestään ja kehui tätä kaikille. Paitsi Miitalle.

– Äiti varmaan kuvitteli, että en kaipaisi hänen kehujaan. Kaipasin minä. Joka esityksen jälkeen mietin, tykkäsikö äiti tästä. Muistan, miten tärkeältä tuntui, kun äiti piti syöpäsairaan roolistani Kaupunginteatterissa.

”Katson televisio-ohjelmat mieluiten puolivälistä. Vaikka olisin seurannut leffaa alusta asti, painan telkkarin kiinni juuri ennen loppuratkaisua. Käytökseni on selittämätöntä.”

 

Autoa Miitta ei uskalla ajaa lainkaan surkean suuntavaistonsa ja isän kolarien vuoksi. Pimeääkin hän pelkää yhä. Kun aviomies, näyttelijä Kari Sorvali, on matkoilla, Miitta ei saa unta. Yöksi hän jättää olohuoneeseen valot.

– Murhaajia varten. Tietävät sitten, että tässä talossa on vielä säpinää.

Miitta meni naimisiin 22-vuotiaana, mielestään aika vanhana.

– Olin sentään haaveillut lapsista jo viisivuotiaasta asti. Oikein himoitsin niitä. Kun Silja syntyi, äitiys tuntui ihanalta, kauan kaivatulta.

Vatsakipua ja sakuroita

Kun Miitta sai lapsia, hänen äidistään tuli muumi. Ei muumimamma, vaan Airi-muumi, joka piti lastenlasten juhlissa fiksuja puheita ja luki sohvalla romaania, kun oli lapsenvahtina.

Siitäkin Miitta joskus itsekseen jupisi. Miksei äiti voinut muuttua samanlaiseksi kuin satukirjojen muumit? Sellaiseksi pullanpehmeäksi.

– Ihmettelen vieläkin, miksi äitini halusi seitsemän lasta. Eikö silloin pitäisi olla hillitön emovietti? Äitini oli viiltävän ihana ja viisas, mutta ei mikään emo.

Kun äiti sairastui ja alkoi unohdella asioita, Miitta alkoi muistaa.

Hän muisti äidin elämänohjeen: ”Kukoistakaa kaikin puolin ja riehukaa kohtuudella.”

Äiti ei ollut vitsailija. Vasta nyt kuiva sutkaus huvitti Miittaa.

Miitta muisti, miten äiti oli uskonut häntä joka kerta, kun hän oli koululaisena valitellut vatsakipua. Jää vain kotiin, äiti sanoi, vaikka tiesi, ettei maha ollut oikeasti kipeä.

Se oli äidin viisautta. Perheterapeuttina hän päätteli, että tekaistu kipu tarkoitti tiedostamatonta huomion tarvetta.

Aina kun Miitta huijasi sairastavansa, äiti osti hänelle sakuraliidut, piirustuslehtiön ja banaaneja. Sitten hän otti Miitan kainaloonsa ja luki hänelle kirjaa.

Niinä hetkinä Miitta pääsi äitiin kiinni. Ja äiti Miittaan.

Miitta antoi äidilleen anteeksi, vaikka tämä ei pyytänyt. 

Äiti ei järkähtänyt mistään. Jos joku lapsista vuodatti hänelle huoliaan, hän kesti ne ahdistumatta.

– Joskus sekin, ettei tunteile liikaa, voi olla rakkautta, Miitta sanoo nyt.

Ja kun Miitta lopulta katsoi hoitokodin käytävillä tepsuttavaa äitiään, hän ei muistanut, mistä oli ystävänsä Maijan kanssa jauhanut.

Äidin kanssa hän ei lapsuuden ikävästään puhunut. Ei löytynyt oikeita sanoja eikä oikeaa hetkeä.

– Annoin pikkuhiljaa anteeksi, vaikka äiti ei edes pyytänyt. Tajusin, että olen itse vastuussa siitä, millaiseksi aikuiseksi olen kasvanut. Sen jälkeen katkeruus haihtui ja oloni keveni.

Viime talvena äiti kuoli. Viimeistä toivettaan hän hoki rasittavuuteen asti: ”Järjestäkää sitten hilpeät hautajaiset! Järjestäkää sitten hilpeät hautajaiset!”

Siskokset järjestivät.

Ison äidin lemmikki

Vieläkään Miitta ei ole varma, muistaako lapsuutensa oikein. Enää sillä ei ole väliä.

Nyt hän keskittyy siihen, että löytäisi kalenteristaan illan, jolloin lempi-ihminen Eedit voisi tulla yökylään.

Miitta on Eeditin isoäiti. Hänestä piti tulla mummo, koska mummo on niin kivan rempseä. Sitten hän tajusi, ettei halua olla rempseä.

– Halusin olla isoäiti, mutta pelkäsin, että muista se kuulostaa hienostelevalta. Sitten päätin, että mitä väliä, ehkä minä olen hienosteleva. Sitä paitsi olen isokin.

Kun Eedit tulee yökylään, hän pääsee isoäidin viereen nukkumaan. Silloin Kari saa väistyä.

 

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 24/2013. 

Kristiina Ekroth

Näyttelijä Miitta Sorvali: "Miksi en soisi epätäydellisyyttä omalle äidilleni?"

Miitta! Muistan äitisi erittäin hyvin. Olin hänen kolleegansa perheasiain neuvottelukeskuksessa Varkaudessa. Airi oli aivan loistava ihminen. Huomioi hyvin lämpimästi kun olin uusi Pnk.n työssä. Hänellä oli aina viisaita ajatuksia. Hän oli lämmin ja äidillinen kolleega uusille työntekijöille. Kaija Siiralan kanssa he kertoivat hauskoja juttuja. T.kristiina
Lue kommentti