”Äitini aiheutti juomisellaan pahaa, mutta ei pystynyt parempaan”

Kahdeksanvuotias osaa syöttää karitsoja ja ratsastaa aasilla. Kahdeksanvuotias malttaa säästää viikkorahansa, kun on jotakin tärkeää, jota varten säästää. Mitään äitiä tärkeämpää ei ole.

Annakaisa Tiirinki on kahdeksanvuotias ja saa viikkorahaa kahdeksan markkaa. Joka viikko hän antaa markat sijaisäidille ja pyytää laittamaan ne talteen. Annakaisa säästää rahaa, jotta voi aikuisena ottaa biologisen äidin luokseen asumaan ja hoitaa äitiä.

Sitä Annakaisa ei osaa edes toivoa, että äiti paranisi ja hoitaisi häntä.

Pieni tarina

Nyt Annakaisa Tiirinki on aikuinen, vähän liiankin. Joulukuussa tuli täyteen 30 vuotta. Ehkä kesällä sitä pystyy jo juhlimaan.

"Toivon, että ahdistus kolmekymppisyydestä menee ohi. En ole ikinä halunnut olla ihminen, joka ajattelee, että 30-vuotiaana elämässä pitäisi olla tietyt asiat. Jostakin niitä ajatuksia on kuitenkin tullut."

Monta aikuista asiaa Annakaisalla jo on, niin kuin asuntolaina. Puolitoista vuotta sitten hän muutti Helsingistä Turkuun edullisempien asuntojen perässä. Kaksio metsän laidassa on vartin päässä Turun keskustasta.

Työmatka on nyt pitkä, mutta se ei haittaa, kun kotoa töihin menee vain kerran viikossa.

Vakituinen työ laivalla on jatkunut seitsemän vuotta. Viikon kerrallaan Annakaisa seilaa Helsingin ja Tukholman väliä, on sitten viikon vapaalla ja lähtee taas töihin.

Seitsemän vuoden aikana Annakaisa on välillä siivonnut hyttejä ja kerännyt baarissa laseja, sitten täyttänyt buffet-ravintolan jälkiruokapöytää. Vuosi sitten hän siirtyi keittiöön, tiskaukseen. Siellä hän laittaa vuoropäivinä tiskikoneeseen likaisia lautasia tai kylmien ruokien astioita, vie puhtaita astioita paikoilleen.

Työ on fyysisesti raskasta. Annakaisa jaksaa hyvin, vaikka pienikokoinen onkin. Pienuudesta puhumista hän ei jaksa.

"Saan aina kuulla siitä. Voi kun olet pieni! Oi kuinka pieni ja laiha olet!"

Useimmiten hän ei sano mitään. Välillä hän sanoo, että pienihän on kaunista tai pieni mutta pippurinen. Toisinaan hän kertoo koko tarinansa. Sen, miten hänestä tuli pieni jo ennen syntymäänsä.

Piiloon jäävät muistot

Kallion päällä on keltainen talo ja sen pihassa Musti-koira. Annakaisa juoksee pikkusiskon kanssa pihalla ympäriinsä kuin päätön kana. Oikeat kanat kotkottavat häkissä.

”Uskon, että mieli suojelee minua. On tarkoitettu, että lapsuus pysyy piilossa.”

Annakaisa on viisivuotias ja asuu sijaisperheessä. Varhaisempia muistoja hänellä ei ole.

"Uskon, että mieli suojelee minua. Jos ihminen ei muista jotakin, se on varmaankin traumaattista. On tarkoitettu, että lapsuus pysyy piilossa."

Annakaisa tietää aiemmasta sen, mitä mummi on saanut kerrottua ennen kuin on alkanut itkeä. Äidinäiti on vahva nainen, mutta äidistä puhuminen on hänelle vaikeaa.

Vuonna 1982 äiti on töissä valtiovarainministeriössä. Työpäivän jälkeen hän kävelee sihteerille sopivassa puolihameessa neuvolaan ja tulee sitten tyhjään kotiin. Kassissa kilisee. Vauva potkii mahassa, äiti aikoo juoda vain tilkan. Joskus se onnistuu.

Annakaisa syntyy liian varhain ja liian pienenä. Keskoskaapissa makaa 35-senttinen, kilon painoinen vauva, jolla todetaan FAS- eli sikiön alkoholioireyhtymä. Synnyttäneiden osastolla makaa esikoisensa saanut 32-vuotias yksinhuoltajaäiti, joka vannoo lopettavansa juomisen.

Kastejuhlassa äidin ja vauvan kotona pöydällä palaa vaaleanpunainen kynttilä. Maljakossa on tulppaaneja, lautasella pikkuleipiä, pappi saa taas kahvia juodakseen. Pitsipuseroon pukeutunut äiti pitelee hellästi pientä Annakaisa Helenaa.

Annakaisa on yksivuotias, kun äiti on taas raskaana. Enää hän ei mene työpäivien jälkeen neuvolaan, hän ei käy neuvolassa. Pian hän ei käy töissäkään. Vain juominen jatkuu.

Lapsiksi vain

Pari kertaa vuodessa äiti tulee kylään keltaiseen taloon. Kun Annakaisan ja pikkusiskon sijaisperhe muuttaa Siuntioon, Annakaisa miettii, osaako äiti reitin sinne. Osaa.

Käynnit ovat hienoja, äiti on hieno. Hänellä on kultasormus joka sormessa ja päällä pikeepaita, jonka rinnassa on krokotiilimerkki. Annakaisa ja pikkusisko esittelevät äidille koko kasvaneen perheensä: sijaisperheen äidin ja isän, isosiskon, isoveljen ja vauvaveljen, myöhemmin vielä pikkusiskon sekä kaksi sijoitettua veljeä.

Äiti näkee, kuinka Annakaisa osaa tehdä ketjusilmukoita ja pikkusisko keinua seisaallaan. Kaikkein parasta on silti olla vain ihan lähellä äitiä.

"Äidin tapaaminen oli ihanaa. Mutta oli se myös surullista. Oli valtavasti iloa ja samalla ikävää."

Sitä hetkeä ei halua särkeä puhumalla menneestä. Siitä, miksi tytöt huostaanotettiin kotoa lastenkotiin. Miksi äiti ei ollut edes paikalla, kun kaksivuotias Annakaisa ja puolivuotias Eevaliisa haettiin kotoa.

Lastenkodissa Annakaisaa on alettu kutsua Kaisaksi ja Eevaliisaa Liisaksi. Lastenkodissa he ovat asuneet kaksi vuotta ennen kuin ovat päässeet sijaisperheeseen. Siksi moni ihan tavallinen asia on heille epätavallista.

"Lastenkodissa pikkusisko ja minä olimme laitostuneet. Emme olleet käyneet kaupassa ja kun sitten kävimme, olimme kuin mitkäkin apinat. Kylässä kahmimme pöydästä pullaa ja tungimme suuhun ja taskuihin."

Sijaiskodissa laitoslapsista tulee lapsia vain. Siitä alkavat muistot. Annakaisa muistaa, että käy esikoulun kahteen kertaan, kun ei millään opi kirjoittamaan nimeään, sitä Kaisaa.

Kun äiti tulee katsomaan kevätjuhlaa, Annakaisa istuu koko juhlan äidin sylissä.

"Joskus kysyin sijaisäidiltä, miksi meitä ei kutsuta koko nimillä. Sijaisäiti sanoi, että ne ovat niin pitkät."

Yksi onnellisimmista muistoista on, kun äiti tulee esikoulun kevätjuhlaan katsomaan Annakaisan esiintymistä. Annakaisa vain ei maltakaan esiintyä, vaan istuu koko juhlan äidin sylissä.

Kun oikea koulu alkaa, Annakaisa ei käsitä vähennyslaskuja, mutta helmitaulun helmet auttavat. Ennen englannintuntia hän kirjoittaa kämmeneensä girl, kun ei koskaan muista sitä sanaa.

Koulun jälkeen Annakaisa kiipeilee poikien perässä puuhun ja hoitaa aasiaan, käy pianotunneilla, partiossa ja välillä pikkusiskon kanssa lääkärissä. Joka kerta mitataan pituutta ja pään kokoa.

Ilman äitiä ja isää

Laivaviikon jälkeen ensimmäinen päivä kotona Turussa menee pyykkiä pestessä. Annakaisa jaksaa korkeintaan toljottaa telkkarista Mentalist-sarjaa ja tehdä laiskan kotipastan. Tiskit saavat jäädä.

Toisena päivänä on päästävä ulos, kävelemään metsään kodin ikkunoiden taakse. Sen jälkeen Annakaisa kiertää Turun keskustassa, käy kirjastossa, kavereiden kanssa kahvilla ja etsimässä keväisiä sohvatyynyjä.

Vuoden ensimmäisinä aurinkoisina päivinä oli pakko ostaa uutta, kirkasta verhokangasta. Sijaisäiti antoi 30-vuotislahjaksi ompelukoneen, eikä verhojen ompelu kai voi olla kovin vaikeaa?

Kun oikein erikseen katsoo, niin sen huomaa. Annakaisan pää on hiukan pieni. Pieni ja siro on koko nainen, 157 senttiä pitkä ja 45 kiloa painava. Mutta mitenkään huomiota herättävä hän ei ole.

Koskaan lapsenakaan Annakaisaa ei kiusata. Koulussa on välillä vaikeuksia, mutta niin on muillakin.

Sijaisperhe on kuin mikä tahansa perhe, tosin suurempi. Mummi vain ei ole mikä tahansa mummi vaan erityisen tärkeä.

Viikonloppuisin ja lomilla Annakaisa ja Eevaliisa käyvät mummin luona Helsingin Munkkiniemessä. Välillä sinne tulee myös äiti. Hän ei saa tavata tyttöjä ilman valvojaa, mutta mummi vahtii, että kaikki sujuu hyvin.

Hajuvetensä alla äiti saattaa haista viinalle, mutta Annakaisa ei koskaan näe häntä humalassa.

Äidin tapaaminen on juhlaa. Hänen kanssaan tytöt pääsevät elokuviin ja syömään ja Linnanmäelle. Kotona Siuntiossa on kotieläintila, mutta äiti vie Korkeasaareen. Hajuvetensä alla äiti saattaa joskus haista viinalle, mutta Annakaisa ei koskaan näe häntä humalassa.

Yksi raitiovaunumatka jää mieleen. Äiti, mummi ja tytöt ajautuvat täpötäydessä ratikassa erilleen toisistaan. Ratikkaan tulee humalassa hoippuva, soperteleva mies, äidin tuttu. Annakaisa seisoo jäykkänä äidin vieressä, mies taputtaa kömpelösti Annakaisan päätä. Annakaisa menee paniikkiin, on päästävä pois. Hän ryntää ihmisten läpi mummin luo.

"Siinä tilanteessa minun olisi pitänyt saada äidiltä turvaa, mutta en saanut. Olin mielettömän peloissani. Se saa pohtimaan, mitä olen nähnyt, kun ihan pienenä asuin äidin kanssa."

Äidistä ei kuulu mitään melkein viiteen vuoteen. Silloin Annakaisa alkaa miettiä isää.

Kun Annakaisa on alle kymmenvuotias, äiti katoaa. Ensin hän lähettää vielä joululahjat, sitten kortteja, sitten on vain hiljaista.

Äidistä ei kuulu mitään melkein viiteen vuoteen. Kukaan ei tiedä, missä hän on, ei mummi eivätkä viranomaiset.

Silloin Annakaisa alkaa miettiä isää. Mummi tietää vain sen, minkä äiti on kertonut, eikä se ole paljon: miehen nimi.

"En tiedä, ovatko vanhempani seurustelleet. En tiedä, tietääkö isäni, että hänellä on tytär, minä. Nimen perusteella pystyisin ottamaan häneen yhteyttä. Teininä jo etsin numeron puhelinluettelosta."

Soittaminen pelottaa liikaa. Jos mies on Annakaisan isä, mikä pommi tieto voikaan olla. Entä jos miehen perhe hajoaa sen vuoksi?

Vielä pelottavampaa on, jos mies ei olisikaan isä. On parempi uskoa tietävänsä edes nimi kuin menettää sekin tieto.

Sairaalan valkoiset seinät

Kesällä 1997 Annakaisa, Eevaliisa ja sijaisperheen vanhemmat matkustavat Tallinnaan. Äiti on löytynyt. Hän on asunut jo monta vuotta Virossa suomalaisen miesystävänsä kanssa, ja 14-vuotiaana Annakaisa on ensimmäistä kertaa menossa kylään äitinsä luokse.

Äidin koti on ihan tavallinen. Tapaaminen menee hienosti siihen saakka, kun Annakaisa sanoo kahvipöydässä ”äiti hei”, ja molemmat äidit kääntyvät häneen päin.

"Aloin selittää, että tuolle sijaisäidille mun piti sanoa... Näin, että äidille tuli paha mieli. Tuntui kurjalta."

Annakaisa ja äiti alkavat lähettää kortteja ja kirjeitä toisilleen. Äidin korteissa on kissa Karvisen kuvia. Annakaisa kertoo kirjeissään, että hän päästää aamuisin hevoset laitumelle ja että haaveilee kampaajan työstä.

"Kirjoitin kuulumisiani, mutta en kysellyt äidiltä hänen kuulumisiaan. En uskaltanut."

Sitä Annakaisa ei äidille kerro, että hänelle tehdään laajat tutkimukset. Yhdeksännellä luokalla hän haluaa tietää tarkasti, mitä vaurioita on sikiöaikana äidin juomisesta saanut.

Tutkimusten tulokset ovat tuttuja. Annakaisa on pienikasvoinen ja melko lyhyt. Hänellä on oppimisvaikeuksia matematiikassa ja kielissä sekä vähän huono muisti.

Jotakin yllättävää selviää silti. Annakaisa kuulee ensimmäisen kerran, millainen diagnoosi hänestä on vauvana tehty.

"Lääkäri katsoi minua, sitten vanhoja papereita, taas minua. Sitten hän sanoi, että joko on tapahtunut ihme tai sitten paperit ovat jonkun toisen."

Vauva-ajan diagnoosissa Annakaisan arvioidaan tarvitsevan apua ja olevan laitoshoidon tarpeessa koko ikänsä.

"Onneksi en tiennyt arvioista aiemmin. Aika kovalla kädellä ne sanovat, millaista jonkun ihmisen elämä on."

Keväällä 1999 äiti lennätetään Tallinnasta Helsinkiin Medi-Helillä. Hän on asunnoton ja todella sairas.

Mummi käy teho-osastolla äitiä katsomassa. Hän sanoo tytöille, että ei kannata mennä, äiti näyttää niin pahalta. Annakaisa ja Eevaliisa menevät silti.

"Äiti oli juuri herännyt viikon tajuttomuuden jälkeen. Hän tunsi meidät ja pyysi pulloa. Annoin vettä."

Kun äiti pääsee jaloilleen, hän lähtee sairaalasta. Kesän lopussa äiti menee nukkumaan teltassa jossakin Helsingin metsistä. Aamulla miesystävä huomaa, että äiti ei herää.

Äidin postikorteista viimeinen itkettää Annakaisaa vieläkin. Kortissa äiti sanoo, että on kiitollinen tyttäriensä sijaisäidille.

"Äiti kirjoitti ymmärtävänsä, että sijaisäiti on minulle ykkösäiti, hän itse on varaäiti. Mutta ei se ollut niin."

Rakastaa, ei rakasta

Kodin eteisen seinällä on suuri sisustustarra. Annakaisa lukee tarran sanat usein, vaikka osaa ne ulkoa.

"Elä hyvin, naura usein, rakasta paljon. Se on voimalauseeni ja elämänohje."

Hyvin eläminen tuntuu nyt helpolta. Pari vuotta sitten oli vaikeampaa. Mummi oli dementoitunut, äidin elämä pyöri mielessä. Puhuminen auttoi. Terapiassa Annakaisalle annettiin lupa olla äidille katkera. Hän ei ole.

"Olen ollut äitiin pettynyt, mutta en hänelle vihainen. Hän on aiheuttanut juomisellaan pahaa, mutta ei ole pystynyt parempaan."

Moni muukaan alkoholisti ei pysty, vaikka haluaisi. Siksi heitä voisi Annakaisan mielestä joskus vaikka pakottaa. Kun toisen ihmisen vahingoittamisesta muuten rangaistaan, miksi ei rangaista vielä syntymättömän ihmisen vahingoittamisesta?

"Raskaana olevien alkoholistien pakkohoito ei ole mikään helppo ratkaisu.  Osa ei sitten tulisi neuvolaan lainkaan. Mutta ehkä moni myös haluaisi tulla pakotetuksi."

Enää Annakaisa ei usko, että olisi saanut äitiä hoidettua millään rahalla tai rakkaudella. Kunpa äiti vain olisi ehtinyt nähdä, että Annakaisa pärjää. Että hän maksaa omat laskunsa omassa kodissaan ja puhuu laivalla ruotsia ja englantia. Että hän voi juoda pakkaspäivänä terästetyn minttukaakaon, mutta voi myös jättää juomisen siihen.

"Olen ihan tavallinen. Minusta ei tullut professoria, mutta en koskaan ajattele, että voi voi kun mulla on tämä FAS. Eniten äidin juominen on vaikuttanut tunteisiin."

Vaikutukset eivät ole vain huonoja. Annakaisa uskoo, että äidin juomisen ja kaiken siitä seuranneen vuoksi hän on pienestä pitäen oppinut ajattelemaan toisia ja ymmärtämään erilaisia ihmisiä. Kavereita on ollut paljon, ja sitä elämänohjeen naurua.

Rakastamisen kanssa on vaikeampaa. Ehkä juuri se Annakaisaa kolmekymppisyydessä painaakin. Olisi kiva löytää joku erityinen mies.

"Luulen, että kaipaan lapsuuteni vuoksi erityisen paljon rakkautta ja hellyyttä. Sitten kun sitä saisin, alkaakin ahdistaa. Ehkä olen ihan pienenä joutunut pettymään sen verran monta kertaa, että lopetan suhteen ennen kuin taas petyn. Se, mitä kaipaan, samalla pelottaa."

Annakaisan pikkusiskolla on kolme lasta. Tosi fiksuja, Annakaisa lisää: FAS-vauriot eivät periydy.

Jonakin päivänä Annakaisakin haluaisi lapsia. Tytön ainakin. Toiseksi nimeksi tulisi Helena, niin kuin äidillä ja Annakaisalla.

Jo pitkään Annakaisa on ollut nimenomaan Annakaisa. Jos äiti olisi tahtonut antaa hänelle lyhyemmän nimen, hän olisi antanut.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 4/2013.