Näin toimii kodinkuvalehti.fi.

Uusi kodinkuvalehti.fi palvelee sinua entistä paremmin. Löydät haluamasi entistä helpommin. Kodin Kuvalehden lisäksi saitin sisältöä tuottavaa myös Suuri Käsityö.

Yläpalkista löydät sivuston pääalueet ja tarkempaan aihejaotteluun pääset käsiksi yläpalkin viivasymbolista.

Tässä lyhyt esittely saitin sisältöön: KK:n upeat henkilöjutut, koskettavat Henkilökohtaista-tarinat ja terävät Suorat sanat löydät Lue-alueelta. Psykologiaa, terveyttä, pukeutumista ja kauneutta käsittelevät jutut löydät Voi hyvin -osiosta.

Ihan parhaat reseptit löydät Kokkaa-osiosta.  Lisää huippuohjeita tarjoaa Soppa365, jonka löydät helpoimmin viivasymbolin alta avautuvasta valikosta.

Sisusta-alueelle kertyvät Glorian Kodin, Suuren Käsityön ja Kodin Kuvalehden kotiin ja asumiseen liittyvät ideat, tarinat ja ohjeet.

Tee itse inspiroi sinua neulomaan, virkkaamaan ja askartelemaan.

Kaikki lehtien blogit löytyvät tietysti Blogit-alueelta.

Kun haluat osallistua jutuntekoon tai kilpailuun, äänestää tai kertoa mielipiteesi, suuntaa Osallistu-alueelle. Sieltä löydät myös suositut Ihmisten kesken -lukijakirjeet ja niistä viriävän keskustelun.

Keskustele-osiossa voit aloittaa oman keskustelusi tai osallistua siellä jo käytäviin keskusteluihin. Tehdään yhdessä saitista Suomen rakentavimman keskustelun majapaikka!

Uusi sivusto toimii responsiivisesti eli yhtä hyvin kaikissa laitteissa. Voit siis lukea, kommentoida ja jakaa juttuja helposti myös älypuhelimilla ja tableteilla.

Voit lukea artikkeleita ja blogeja entiseen tapaan kirjautumatta palveluun. Keskusteluihinkin voit osallistua kirjautumatta. Rekisteröityminen kuitenkin kannattaa. Vain jos olet rekisteröitynyt käyttäjä, voit

  • Tallentaa artikkeleita ja blogipostauksia myöhempää lukemista varten.
  • Luoda profiilin ja valita, osallistutko keskusteluihin nimellä vai nimimerkillä.
  • Merkitä keskustelut, joita haluat seurata.
  • Tuottaa omaa sisältöä sivustolle.
  • Seurata muita käyttäjiä ja heidän luomiaan tai tallentamiaan juttuja.
  • Palata kommentoimiisi artikkeleihin ja keskusteluihin helposti.

Jos olet jo rekisteröitynyt, käyttäjätietosi toimivat myös tällä uudella sivustolla. Kun kirjaudut sisään, pääset muokkaamaan tietojasi ja voit lisätä esimerkiksi profiilikuvan ja kuvauksen itsestäsi. Jos tiedoissasi on vanhentunut sähköpostiosoite, sinun täytyy rekisteröityä uudestaan.

Kirjautumaan ja rekisteröitymään pääset yläpalkista, oikeasta reunasta olevaa hahmokuvaa klikkaamalla.

Toivottavasti viihdyt täällä. Kerro, miltä uusi sivusto tuntuu!

Mikä toimii? Mikä tökkii? Mitä toivoisit? Kerro meille keskustelukentässä tai lähetä palautetta tästä tai yhteisömanageri Arja Kuittiselle.

Ria Hafren

Näin löydät etsimäsi Kodin Kuvalehden sivuilta

Wow! WOW! Onpa netti-KK uudistunut! Kello on nyt 03:55. Tutustun parempaan aikaan, ajan kanssa. Hyvältä tuntuu :0)! MUTTA: Onko rekisteröityminen edellen se, että minun on pakko rekisteröityä KOKO Sanomaan ? Ja mikä hitsin hahmokuva yläpalkissa on rekisteröitymiseen?! En löytänyt. - Kuva hahmokuvasta olisi paikallaan... Nettisivuston uudistumisesta ilahtunut. Ria
Lue kommentti

Pelättiinkö ennen enemmän kuin nykyään? Siltä vaikuttaa, kun muistelee 1970–80-luvun lasten ja nuorten pelkoja. Samat asiat traumatisoivat kokonaisia sukupolvia.

1. Happosateet

”Happosateiden piti tappaa Suomen havupuut. Otsonikato oli toinen pelottava sana. Tuli syyllinen olo aina, kun laittoi ponnekaasupullosta suihketta kainaloon ennen nuorisotalon tai koulun diskoa.”

2. Ronald Reagan ja ydinsota

Kylmän sodan pelottava johtaja Ronald Reagan tapasi lempeän maanisämme Mauno Koiviston Suomenssa 1988.
Kylmän sodan pelottava johtaja Ronald Reagan tapasi lempeän maanisämme Mauno Koiviston Suomenssa 1988.

Ronald Reaganin ilmeisenä aikomuksena näytti olevan ydinsodan sytyttäminen. Muistan tv-ohjelman, jossa kerrottiin, kuinka kauan erilaisissa väestösuojissa selviäisi hengissä ydinpommin jälkeen. Vaihtoehdoista tuntui mahdolliselta vain yksi, koska sen olisin osannut itse rakentaa itselleni: kodin varapatjoista ja -peitoista koottu kolo, selviämisaika noin 20 sekuntia.”

3. Pelle Hermanni

Karvakuonot kivoja, Pelle Hermanni karmiva. Kuva: Yle
Karvakuonot kivoja, Pelle Hermanni karmiva. Kuva: Yle

”Jokin aika sitten klovnit aiheuttivat paniikin nykylasten keskuudessa. Ymmärrän, olihan meillä 80-luvun lapsilla Pelle Hermanni. Lentävä karttakeppi eli Kepakko oli erityisen karmiva, mutta vielä sitäkin enemmän pelkäsin ohjelman alkutunnusta. Mikä idea on laittaa lastenohjelman alkutunnukseen pellen putoava nenä ja hansikaskäsi, joka nostaa sen paikoilleen? Mikään ei ollut viisivuotiaasta pelottavampaa. Heti kun tunnusmusiikki alkoi, juoksin kirjahyllyn kulman taakse piiloon ja odotin, kunnes äiti sanoi: Nyt voi tulla.”

4. Polio

Polio ei lapsihalvaus ei ollut leikin asia. Kuva: HKM
Polio ei lapsihalvaus ei ollut leikin asia. Kuva: HKM

”80-luvulla koulussa annettiin poliorokotus sokeripalassa. Olin toisella luokalla ja käsitin, että polio eli lapsihalvaus voi iskeä koska tahansa ja jäykistää uhrinsa loppuiäksi. Joka ilta nukkumaan mennessä asettelin itseni tarkasti asentoon, jossa voisin viettää loppuelämäni, jos polio yöllä iskee. Mielestäni paras oli kylkiasento, polvet koukussa – siitä asennosta poliopotilaan olisi pystynyt nostamaan tuolille istumaan päiväksi ja laittamaan sitten takaisin sänkyyn.”

5. Aids

”Tuntui, että aids voi iskeä mistä tahansa, ja seurauksena on kuolemantuomio, hidas riutuminen ja järkyttävä häpeä koko suvulle. Kun Sunnuntairaportissa tai vastaavassa kerrottiin, että hammaslääkäri tunnistaa aids-potilaan kielen valkoisista laikuista, menin välittömästi peilin eteen ja diagnosoin itselleni tuon tappavan taudin – alakoululaisena paljon ennen sukupuolielämän aloittamista. Senhän saattoi saada vaikka julkisesta vessasta, joita tietenkin välttelin viimeiseen asti.”

6. Ihon alle pesivät hämähäkit

”Luin luokkakaverini luona Shokki-lehteä. Se oli mustavalkoinen sarjakuva, jossa oli karmeita kauhutarinoita. Yhdessä niistä hämähäkki kaivautui yöllä nukkuvan ihmisen käsivarteen ja muni sinne munansa. Myöhemmin ihmisen kädestä alkoi työntyä ulos paljon pieniä hämähäkkejä. Koska pelkäsin jo valmiiksi hämähäkkejä, tarina palasi usein pelottavana mieleeni.”

7. Pallosalamat

”Pelkäsin kuollakseni ukkosta lapsena mökillä. Erityisen pelottava oli pallosalama. Pallosalamahan saattoi tunkeutua tupaan ihan mistä vain – ikkunasta, savupiipusta, pistorasiasta. Mielikuvissani riehuva tulipallo tuhosi sekä talon että ihmiset. Sitä ei voinut paeta, koska se alkoi seurata.”

8. Volvo-Markkanen

Olof Palmen murhaajan lisäksi pelkäsin aktiivisesti Volvo-Markkasta. Olin täysin varma, että kesämökkimme osuu tuon aikansa kuuluisimman rikollisen pakomatkan varrelle ja pian olemme koko perhe aseellisen ryöstäjän ja vankikarkurin panttivankeina.”

9. Sota

”70–80-lukujen nuoret eivät tarvinneet uutta versiota Tuntemattomasta sotilaasta tajutakseen sodan kauhut. Ystäväni-kirjoihin merkittiin vakiona kaksi pelkoa: sota ja käärmeet.”

”Lapsena pelkäsin eniten sotaa. Ehkä johtui siitä, että isoisä oli haavoittunut sodassa. Asiasta ei koskaan puhuttu, mutta kranaatinsirpale oli jättänyt jäljen isoisän otsaan ja muistutti sodan kauhuista. Oli kuitenkin yksi ajatus, mikä lievitti pelkoa. Keksin, että näyttelisin taistelutilanteessa kuollutta. Makaisin vain hiljaa hiiskumatta maassa, eikä kukaan minua silloin huomaisi. Ja selviäisin hengissä. Vieläkin tuo ajatus lohduttaa.”

10. Komisario Palmu -elokuvat

Komisario Palmun erehdys -elokuva vuodelta 1960 kiehtoi lapsia vielä 80-luvullakin. Kuvassa Joel Rinne (vas.), Matti Ranin ja Leo Jokela. Kuva: Suomen Filmiteollisuus Oy.
Komisario Palmun erehdys -elokuva vuodelta 1960 kiehtoi lapsia vielä 80-luvullakin. Kuvassa Joel Rinne (vas.), Matti Ranin ja Leo Jokela. Kuva: Suomen Filmiteollisuus Oy.

”Ennen Netflix-aikaa huviteltiin katsomalla vhs-kaseteilta Komisario Palmu -elokuvia, joiden synkkä tunnelma kiihotti mielikuvitusta.13-vuotiaana katsoin Komisario Palmun erehdys -elokuvan, jossa murhaajaksi paljastuu vanha nainen, neiti Amalia Rygseck. Pelkäsin häntä ja hänen tappavaa sateenvarjoaan niin paljon, että jouduin menemään vanhempieni väliin nukkumaan. Minusta hän oli kammottavan pitkä, laiha ja synkkäsilmäinen.”

11. Ydinvoimalaonnettomuus

”10-vuotiaana tiesin, että maailma tuhoutuu. Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuus vuonna 1986 jätti pysyvän jäljen. Heti räjähdyksen jälkeen vietin unettomia öitä. Lievittääkseni pelkoani suunnittelin kotimme kellarin muuttamista ilmastointiteipillä tiiviiksi väestösuojaksi, jonne varasin myös vesikanistereita ja hätämuonaa. Onnettomuudesta jäi pitkä kammo ydinvoimaa kohtaan. Vuonna 2000 toivotin uuden vuoden tervetulleeksi joditabletit taskussa, olihan tuolloin laajasti uutisoitu, että ydinvoimaloidenkin tietokoneet sekoavat.”

”13-vuotiaana pelkäsin Tšernobylin myrkkyjä. Hengasimme kaverini kanssa leikkipuistossa ja mietimme, kuinka myrkylllistä hiekka on ja miten epämuodostuneita tulevista lapsistamme mahtaa kasvaa. Jollain kierolla tavalla hiekka tuntui myös jännittävältä. Siitä oli ihan pakko tehdä pari hiekkakakkua.”

12. Ufosieppaukset    

”Avaruusoliot ja abduktiot eli viattomien ihmisten sieppaukset lentäville lautasille vaikuttivat 80-luvulla todelliselta uhalta. Olin täysin vakuuttunut, että tänä yönä minut nostetaan sängystäni avaruusalukselle lääketieteellisiä kokeita varten. Juhan af Grann oli tuohon aikaan kysytty asiantuntija mediassa, mistä pelkoni saivat polttoainetta. Niitä ei lievittänyt televisiosarja V, jossa ihmisnainen synnytti avaruusolion.”

”Olin lukenut aiheesta Valittujen palojen tietokirjasta (!) ja iltaisin kaverin luota kotiin palatessani tähyilin taivasta, minkä juoksemiseltani ennätin: kohta ne tulevat! Kun kerran aamulla löysin oudon naarmun jalastani, olin varma, että olin yöllä joutunut ufojen tieteellisten kokeiden uhriksi ja minut oli palautettu kotiin vain tilapäisesti.”

13. Kuukautiset

”Pelkäsin myös kuukautisten alkamista. Kuvitelmissani asia etenisi näin: verta suihkuaisi holtittomasti joka suuntaan, joutuisin olemaan sen vuoksi pois koulusta, äiti kirjoittaisi poissaolovihkoon syyksi 'kuukautiset', opettaja lukisi tiedon koko luokalle ja pojat nauraisivat.”

Tätä emme sen sijaan pelänneet

Oi joi, 70–80-lukujen huolettomat kesäniityt! Jos punkki tarrasi kiinni, se irrotettiin voilla tukehduttamalla.

Piia Vähäsalo, 45, aloitti uuden elämän yrittäjänä, kun joutui luopumaan vanhasta työstään. Hän asuu miehensä Pasin ja poikansa Ossin, 12, kanssa liki satavuotiaassa talossa Kalajoella. Piia on myös pelargonisti eli harrastaa pelargoneja ja kerää erityisesti 1800-luvun lajikkeita.
Piia Vähäsalo, 45, aloitti uuden elämän yrittäjänä, kun joutui luopumaan vanhasta työstään. Hän asuu miehensä Pasin ja poikansa Ossin, 12, kanssa liki satavuotiaassa talossa Kalajoella. Piia on myös pelargonisti eli harrastaa pelargoneja ja kerää erityisesti 1800-luvun lajikkeita.

Valinta Vuoden palomieheksi oli Piia Vähäsalon unelmien täyttymys. Sitten tulivat kummalliset kivut. Sairauseläkkeelle jääminen 40-vuotiaana tuntui Piiasta maailmanlopulta, mutta tilalle tuli uusia unelmia toteutettaviksi.

”Ajoin töistä kotipihaan ja soitin mieheni apuun. Hän kantoi minut sisälle, sillä jalkani eivät enää liikkuneet.

Olin halunnut sairauslomalta takaisin töihin, vaikka lääkäri oli eri mieltä. Söin viiden eri kipulääkkeen cocktailin, jotta selvisin työpäivän.

Pelastusjohtajan työ Jokilaaksojen pelastuslaitoksessa vaati sataprosenttista panosta. Istuin päivät palavereissa, joissa seurattiin hälytysten ja palotarkastusten määriä ja käytiin läpi isoja palohälytyksiä.

Tunsin olevani elämäntyössäni. Koin, että minulla oli annettavaa. Mutta olin koko ajan hirvittävän kipeä.

”Sinnittelin äärirajoille. Se oli hyvä, sillä se osoitti, etten enää selvinnyt työssäni.”

Sinnittelin äärirajoille. Se oli hyvä, sillä se osoitti, etten enää selvinnyt työssäni. Muuten olisin jäänyt miettimään, olisinko kuitenkin vielä pystynyt.

Luopuminen oli äärettömän vaikeaa. Kun jäin sairauseläkkeelle pelastusjohtajan työstäni 40-vuotiaana, tuntui, että tuli maailmanloppu.

Elämäntapaintiaanien jälkeläinen

Vanhempani elivät elämäntapaintiaanin elämää. Äiti ja isä olivat molemmat keraamikkoja, ja he kannustivat meitä lapsia maalaamiseen ja piirtämiseen.

Olin viisivuotias, kun aloin muokata savea ensimmäisen kerran. Tein savesta siilejä, siskoni teki kissoja. Sisareni oli taiteilijasielu, minulla oli myös bisnes mielessä. Kiersin naapurintätien luona Sievissä Keski-Pohjanmaalla myymässä savikissoja ja -siilejä.

Keramiikan valmistamisella vanhemmat saivat meidät lapset ruokittua, mutta rahojen riittämisestä oli aina murhetta. Minä julistin kotona, että haluan aikuisena saada oikeaa palkkaa.

”Vanhemmat saivat meidät lapset ruokittua, mutta rahojen riittämisestä oli aina murhetta.”

Palokunta kiehtoi minua pienestä asti. Isäni oli mukana vapaapalokunnan toiminnassa, ja setäni oli palomies. Ensimmäisellä luokalla lompostelin palokunnan poikaosaston syksyn ensimmäisiin harjoituksiin. Olin poikamainen, ja kukaan ei erottanut minua joukosta.

Toisista palokunnan poikaosaston harjoituksista minut lähetettiin kotiin. Joku oli kielinyt, että olen tyttö. Äiti on kertonut, että olin musertunut. Olin juossut kumisaappaat hölskyen kotiin ja itkenyt.

Pääsin mukaan palokuntatoimintaan vasta, kun menin lukioon. Lukio oli parinkymmenen kilometrin päässä kotoa, Ylivieskassa, ja siellä VPK:ssa oli naisosasto. Lukion jälkeen aloitin kasvatustieteiden hallinnon opinnot Rovaniemellä, mutta kuljin viikonloppuisin Ylivieskaan ja aloin osallistua vapaapalokunnan varsinaisiin harjoituksiin.

Ainoa nainen

Olin VPK:n harjoituksien ainoa nainen. Silti palokunta tuntui heti omalta maailmalta. Tuntui tärkeältä ja oikealta harjoitella, kuinka liikenneonnettomuuspaikalla hoidetaan tehtävät mahdollisimman nopeasti tai miten onnettomuusauto leikataan irti potilaan ympäriltä.

Olin ymmärtänyt haluavani johtajaksi ja jatkoin yliopisto-opintojani hallintotieteissä. Halusin yhdistää opintojani pelastusalaan ja tein graduni pienten palokuntien pelastustoiminnan johtamisesta.

Vuonna 1995 valmistuin ja menin naimisiin pelastusalalla olevan miehen kanssa. Olin hakemassa opiskelemaan pelastusalan päällystötutkintoa, kun sain myymäläpäällikön paikan ylivieskalaisesta naistenvaatekaupasta.

Otin paikan vaatekaupassa vastaan. Järjen ääni sanoi, että täytyy mennä töihin, kun saa turvallisen vakipaikan.

Päällystötutkinto jäi kuitenkin kaihertamaan, enkä saanut sitä mielestäni. Olin ollut vaatekaupassa myymäläpäällikkönä vuoden, kun hain opiskelemaan pelastusalan päällystötutkintoon. Sitten se olikin menoa.

Opinnoissa keskityttiin hallintoon ja pelastustoiminnan johtamiseen, mutta kävimme läpi myös kaikki palomiesten tehtävät. Savusukelsin harjoitusalueella olevassa palo­talossa ja etsin palon alkulähdettä. Kemikaalisukelsin ammoniakissa, kun harjoittelimme toimimista tilanteessa, jossa ammoniakkia kuljettava junanvaunu on kaatunut.

Myöhemmin selvisi, että olin tuolloin jo raskaana.

Minuahan ei jyrätä!

Valmistuin päällystökurssilta joulukuussa 1997, ja joulukuun viimeisenä päivänä syntyi Oona. Vuoden äitiysloman jälkeen sain koulutuspäällikön paikan Pelastusalan keskusjärjestöstä Oulusta.

Työmatka kotoamme Ylivieskasta töihin Ouluun oli 130 kilometriä yhteen suuntaan. Päivät olivat pitkiä ja rankkoja. Vuonna 2000 tuli ero Oonan isästä.

Hain synnyinkuntani Sievin palopäälliköksi. Nyt minut otettiin siellä avosylin vastaan.

Pian minut valittiin 24 paloaseman muodostaman alueellisen pelastuslaitoksen pelastusjohtajaksi. Vapaaehtoiset mukaan laskettuna johdettavanani oli noin 800 ihmistä. Kun aloitin pelastusjohtajana, vakituisina työntekijöinä oli yli sata miestä ja minun lisäkseni vain kaksi naista, molemmat sihteereinä.

Kanssani työtä tekeville palomiehille ei yleensä ollut ongelma, että olin nainen. Sen sijaan ongelmia oli toisinaan kuntapäättäjillä ja toisilla pelastusjohtajilla. Kuulin heittoja siitä, kuinka olin muka kiintiönainen.

”Kuulin heittoja siitä, kuinka olin muka kiintiönainen.”

Asioiden pitää antaa mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Päätin, että hoidan hommani hyvin ja osoitan, että minua ei jyrätä. Tein asiat niin kuin ne mielestäni kuului tehdä.

Pelastusalalla ei ollut ajateltu asioita aiemmin niin kuin me teimme. Annoimme kaikille työntekijöille mahdollisuuden osallistua tiimeihin, joissa suunniteltiin pelastustoiminnan kehittämistä. Haimme parhaita käytäntöjä ammattilaisilta itseltään.

Eniten palkitsivat onnistumiset henkilökunnan kanssa. Tuntui uskomattoman hienolta, kun 30 vuotta samaa työtä tehnyt palomies kertoi innostuneensa työstään uudelleen.

Jalat kuin lyijyyn valetut

Oudot selkävaivat olivat seuranneet minua teini-ikäisestä asti. Niiden oli ajateltu johtuvan niska- ja hartiavaivoista. 2000-luvulla oireita alkoi tulla lisää. Aloin treenata aina vain kovempaa pysyäkseni kunnossa. Kävin punttisalilla, joogasin ja harjoittelin pilatesta.

Olin ollut yksinhuoltaja ja tehnyt paljon töitä, eikä aikaa juuri jäänyt muuhun. Netin treffipalstalta löysin pelastusalalla työskentelevän Pasin. Ensimmäisillä treffeillä menimme kuuntelemaan Zen Café -bändiä, mutta lähinnä kuuntelin sen illan Pasia, joka kertoi heti koko elämäntarinansa.

Poikamme Ossi syntyi vuonna 2005.


Piia on kannustanut Ossia liittymään vapaapalokunnan nuoriso-osastoon, mutta Ossia kiinnostaa enemmän jalkapallo. Sylissä bengalikissa Kelmi.

VUODEN PALOMIES 2009. Sitä tunnustusta arvostin yli kaiken. Aiemmin yksikään paperinpyörittäjä ei ollut saanut tätä nimitystä, se oli yleensä myönnetty palomiehille.

Tuona vuonna 2009 olin elämäni kunnossa. Olimme ostaneet Kalajoelta 1820-luvulla rakennetun talon ja remontoineet sitä kodiksemme alkuperäistä tyyliä varjellen. Eräänä alkukesän iltana juoksin metsäpoluilla hevosellamme ratsastavan Oonan perässä. Ensin juoksu oli kevyttä, mutta yhtäkkiä jalat muuttuivat painaviksi. Tuntui, etteivät ne kantaneet. Raahustin sinnillä metsästä pois.

Lääkärissä epäiltiin sydänperäistä vaivaa, mutta sydämeni oli tutkimuksissa terve.

”Jalkani menivät tunnottomiksi niin, että raahasin niitä perässäni.”

Tilanne toistui. Jalkani menivät tunnottomiksi niin, että raahasin niitä perässäni. Sairauteni ei näkynyt neurologisissa testeissä, ja eräs neurologi arveli oireitani psykosomaattisiksi. Toinen totesi, että kyseessä ovat tavallista hankalammat niska- ja hartiavaivat.

Minusta tuntui, että sain hullun leiman, eikä kipujani uskottu.

Kohtauksia alkoi tulla useammin, ja toipuminen vei päiviä. Joka kohtauksen jälkeen jäin vähän heikompaan kuntoon. Jalkani olivat kuin lyijyyn valetut, ja kipuja oli koko ajan.

Ihmisarvo ilman työtä?

Kun lääkäri vuonna 2012 ehdotti työkyvyttömyyseläkettä määrittämättömän hermostollisen sairauden perusteella, en suostunut. Minusta tuntui, että sain hullun leiman, eikä kipujani uskottu.

”Minusta tuntui, että sain hullun leiman, eikä kipujani uskottu.”

Viisas työterveyslääkäri oli pelastukseni. Hän laittoi minulle yhä uudelleen lähetteen tutkimuksiin. Hän myös pohti, voisiko sairaus olla jotain, joka kulkee suvussani. Isäni sisko muisti, että Ruotsissa asuva tätini ei päässyt välillä kävelemään.

Kun soitin tädille Ruotsiin, ihoni nousi kananlihalle. Tätini oireet olivat aivan samanlaisia kuin minulla.

Jäin lopulta sairauseläkkeelle toukokuussa 2013. Elämääni tuli iso aukko. Olin ollut työyhteisön ympäröimä, mutta nyt olin yksin kotona.

Purin tunteitani maalaamalla. Edellisen kerran olin maalannut 20 vuotta aiemmin. Tauluihin maalasin omakuviani ja rikkoutunutta vartaloani.

Olin pannut luovuuteni sivuun, kun pääsin haaveideni töihin palokuntaan. Vuosien aikana perheyrityksemme oli laajentunut keramiikasta jalkineisiin, ja nyt isosiskoni pyysi minua kokeilemaan laukkujen suunnittelua.

Aloin huomaamattani katsoa ihmisiä toisin. Saan usein idean laukkuun ohimennen näkemästäni ihmisestä, jolle sopivaa laukkua alan piirtää lyijykynällä luonnoslehtiöön. Ensin haen laukun muodon ja koon, sitten piirrän yksityiskohtia. Joka välissä tunnustelen värikkäitä nahanpalasia, jotka antavat inspiraatiota.


Parempina päivinä Piia piirtää laukkuja salin pöydän ääressä. Huonompina päivinä laukkujen suunnitteleminen onnistuu myös sängyssä maaten.

Syntyi laukkumerkki Utua. Suunnittelen kaksi mallistoa vuodessa. Mallistossa on aina 10–15 nahkalaukkua eri väreissä. Niitä valmistetaan pieni erä käsityönä, mutta kaikkiaan niitä on myyty tuhansia.

Elämä uusiksi vastoin tahtoa

Vuonna 2014 selvisi, että sairauteni on ionikanavataudin tyyppinen. Hermojen aineenvaihdunnassa on häiriöitä. Minua ei pystytä parantamaan, mutta oireita voidaan helpottaa.

Lihasvoimani ovat pysyvästi heikentyneet ja jalkani ovat vähän kuin tukit. Käytän liikkumiseen välillä keppejä, toisinaan sähköpyörätuolia tai rollaattoria.

Jos olisin tiennyt viisi vuotta sitten, että olen nyt tällaisessa kunnossa, olisin surrut hirveästi. Nyt minulla on jo konstini, millä pärjään.

Harrastan ja teen työni pääosin sängyssä. Olen luopunut kaikista asioista, joita ei ole pakko tehdä, kuten siivouksesta ja kaupassa käynnistä. Elämäni ja ilonlähteeni ovat rakentuneet uudelleen.

”Huonojen asioiden vuoksi on kuitenkin tapahtunut myös hienoja asioita.”

Elämäni meni uusiksi, vaikka en olisi tahtonut. Huonojen asioiden vuoksi on kuitenkin tapahtunut myös hienoja asioita, joita en olisi voinut aiemmin kuvitellakaan.

Niin kuin laukkujen suunnittelu ja oma kauppahuone.

Etsimme meille uutta kotia, koska esteetön liikkuminen olisi vaatinut liikaa muutoksia vanhaan taloomme. Löysin netistä 1800-luvun talon Raahesta. Se oli kodiksi meille liian suuri, mutta aloin pohtia, mitä muuta ainutlaatuisessa talossa voisi tehdä.

Toukokuussa 2017 avasimme Langin kauppahuoneen. Meillä on puoti, kahvila ja majatalo, jotka toimivat 1800-luvun hengessä. Haluamme välittää saman tunnelman kuin satamakaupungin kauppahuoneella oli purjelaiva-aikakaudella. Kerromme tarinoita sen ajan paikallisista ihmisistä, jatkossa myös teatterin avulla.

En kaipaa enää entistä työtäni, mutta kaipaan työyhteisöäni. Palokunta-asiat eivät lähde sydämestäni.

Pian muutamme uuteen, esteettömään kotiin Raaheen. Arki menee luontevasti. Olen sairas, mutta en mieti sitä koko ajan. Meillä sairastetaan mahdollisimman vähän.”

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 2/18.

Rakas Piia,

takana on yhteistä matkaa sielunsiskoina jo lähes 30 vuotta. Olemme jakaneet monet onnelliset hetket ja olleet toisillemme olkapäänä murheita kohdatessamme, mutta ennen kaikkea olemme aina unelmoineet yhdessä.

 Jo nuorena olit ihanan luova ja lisäksi tahtonainen. Ajattelin, että tulet jättämään jäljen maailmaan tavalla tai toisella. Niin olet tehnytkin! Olet osoittanut monelle taholle, että sukupuolella ei ole väliä, vaan sisäinen voima ja tahto ratkaisevat. Olet ollut valmis tekemään hurjasti töitä, enemmän kuin moni muu.

 Nyt yksi tie on kuljettu kohdallasi loppuun, mutta on alkanut uusi polku, jolla voit käyttää taitojasi ja luoda jotain kaunista.

 Olet uskomaton nainen, jota ei hevillä nujerreta. Olet minulle tärkeä ja rakas.

Ystäväsi Johanna