Alistavasta liitosta selvinnyt Katja Halme:
Katja ei halua tulla kuvatuksi niin,  että kasvot näkyvät. Julkisuus tuntui hänestä kiusalliselta silloinkin, kun hän oli naimisissa Tony Halmeen kanssa. Nyt Katja on päättänyt puhua menneisyydestään auttaakseen niitä, jotka elävät alistavassa suhteessa. ”Ehkä vertaistuki herättää jonkun oivaltamaan, ettei huonoa kohtelua tarvitse sietää.”
Katja ei halua tulla kuvatuksi niin, että kasvot näkyvät. Julkisuus tuntui hänestä kiusalliselta silloinkin, kun hän oli naimisissa Tony Halmeen kanssa. Nyt Katja on päättänyt puhua menneisyydestään auttaakseen niitä, jotka elävät alistavassa suhteessa. ”Ehkä vertaistuki herättää jonkun oivaltamaan, ettei huonoa kohtelua tarvitse sietää.”

Seitsemän vuoden ajan Katja Halme yritti joka aamu aistia, millä tuulella hänen miehensä tänään olisi. Toipuminen alistavasta suhteesta on vienyt pitkään.

Vuosien jälkeen Katja osaa kertoa, miltä ero täsmällisesti tuntui: kuin joku olisi pitkään painanut päätä veden alle ja äkkiä ote irtoaisi.

On toukokuu 2005 Helsingin Herttoniemessä. On kulunut kuusi vuotta, kuusi kuukautta ja parikymmentä päivää siitä, kun raahelainen Katja Talus vihittiin avioliittoon nyrkkeilijä Tony Halmeen kanssa.

Katja on juuri tiskannut lasit, kipot ja lautaset ja pyyhkii viimeiset vesipisarat tiskipöydältä. Mies istuu olohuoneen sohvalla, sanoo jotain. Voi olla, että lause alkaa sanoilla "et sä idiootti tajuu" tai jollain vastaavalla. Se on niin arkista, ettei Katjan muistiin jää, mistä sillä kertaa riidellään.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Silti tämä kerta on erilainen. Lyhyen sanaharkan jälkeen Katja ripustaa tiskirätin hanan päälle ja kääntyy katsomaan sohvalle.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

"Mun mitta on täysi. Tämä päättyy tähän", hän sanoo.

Mies sanoo, että haluaa puhua.

Katja ei enää halua. Hän riisuu sormuksen olohuoneen pöydälle ja ottaa metron keskustaan. Tällä kertaa hän ei kysy lupaa, saako mennä.

Muutamaa päivää myöhemmin Tony kertoisi episodista Ilta-Sanomien toimittajalle näin: "Yks päivä se rupesi siinä natisemaan ja narisemaan. Sanoin, että pidä turpas kiinni tai lähde muualle. Se narisi sen verran vielä, että hän lähtee muualle."

Metrossa Katjasta tuntuu kuin hän olisi juuri noussut sukelluksista. Pää on pinnalla. Henki kulkee.

Ihan vielä hän ei tiedä, että toipuminen on vasta alussa.

Yökerhosta alkaa satu

Jos olisikin lähtenyt kotiin Raaheen silloin juhannuksen jälkeisenä kesäiltana 1998. Jos ei olisi taipunut ystävän ehdotukseen, että kun nyt ollaan Oulussa ja tuossa on tuo yökerho, poiketaan sinne, ihan hetkeksi vain.

Katja on miettinyt sitä monta kertaa. Hänellä ei ole aavistustakaan, miten elämä siinä tapauksessa olisi mennyt.

Sinä kesänä Katjalla ei ollut suunnitelmia. Hän oli 22-vuotias ja mietti, mitä haluaisi elämällään tehdä. Hän oli opiskellut kokiksi, mutta ei ollut alan töissä. Talvella hän oli tarjoillut julkkisravintola Planet Hollywoodissa, mutta lopettanut parin kuukauden jälkeen.

"En tuntenut Helsingissä ketään enkä osannut liikkua siellä. Koska kaikki kaverit­ olivat Raahessa, palasin sinne."

Isä oli kuollut vuotta aikaisemmin, päivälleen kaksi kuukautta siitä, kun oli saanut vatsasyöpädiagnoosin. Viimeisen viikon ajan Katja oli istunut kaikki päivät sairaalan hajussa ja katsellut avuttomana, kun ikivahva ja ikiturvallinen isä kuihtui pois.

Äidin suru oli edelleen lohdutonta. Katja torjui omaansa touhuamalla ja viettämällä kaiken vapaa-aikansa kavereiden kanssa.

"En voinut uskoa, että joku voisi kehua minua sillä tavalla."

Sinä iltana yökerho oli tupaten täynnä. Tungoksessa joku kertoi Katjalle ja ystävälle, että siellä oli hyväntekeväisyyshuutokauppa ja houkuttimena itse Tony Halme.

Tiedättehän, tytöt, se telkkarista tuttu Viikinki, nyrkkeilijä ja showpainija, karski ja rääväsuinen mutta hyväsydäminen.

Siellä Viikinki oli, ihmispaljouden keskellä. Hänen toisessa kädessään oli oluttuoppi. Toinen käsi lepäsi tumman naisen reidellä. Sitten alkoi satu.

Tony katsoi Katjaa suoraan silmiin. Hän hakeutui Katjan luo ja alkoi jutella. Kutsui jatkoille. Ylisti kauniiksi ja fiksuksi. Esitteli kaikille tyttöystäväkseen ja elämänsä naiseksi. Tarjoutui maksamaan Katjan laskut. Kutsui Helsinkiin. Kutsui kotiinsa Los Angelesiin.

"Se oli niin hämmentävää, niin överiä. En voinut uskoa, että joku voisi kehua minua sillä tavalla."

Neljä kuukautta ensitapaamisen jälkeen Katja Taluksesta tuli rouva Halme. Vihkikappelin ympärillä välkkyi uhkapelureiden Las Vegas. Sormukseen oli kaiverrettu päivämäärä 31.10.1998.

Ystävät jäivät sittenkin

Käräjäoikeuden lähettämässä kirjeessä lukee: Teidät on tuomittu avioeroon. Ero astuu voimaan 19.12.2005.

Katja ei ole malttanut odottaa oikeuden päätöstä.

"Vaihdoin nopeasti nimeni takaisin Talukseksi sen jälkeen, kun olin muuttanut pois Tonyn luota", Katja kertoo.

Tony puhuu erosta julkisuudessa, mutta Katja kieltäytyy haastattelupyynnöistä. Hän keskittyy työntekoon. Hän on kouluttautunut lapsuutensa unelma-ammattiin kampaajaksi.

Toukokuussa 2006 Katja täyttää 30 vuotta. Vuokrayksiö Haagassa on ahdas, mutta ystävät löytävät istumapaikkoja lattialta ja sohvan käsinojilta. Moneen heistä Katja on tutustunut Tonyn kautta. Ero ei karkottanutkaan heitä, vaikka mies oli aina kertonut, että ystävät pysyivät Katjan kanssa vain hänen takiaan.

Seuraavassa vuodenvaihteessa Katja ja helsinkiläinen Teemu alkavat seurustella. Joulukuussa 2007 Katja seisoo Johanneksen kirkon alttarin edessä, puristaa toisella kädellään Teemun kättä ja toisella amarylliksistä sidottua hääkimppua.

"Minulla on sinulle tehtävä"

Uudessa avioliitossa kaikki on hyvin ja rauhallista, eikä kuitenkaan ole.

Katjaa vaivaa tunne, että kaikki on liian hyvin ollakseen totta. Hän koettaa pitää Teemun koko ajan hyvällä tuulella. Jos hän ei ehdi siivota keittiötä ennen töihin lähtöä, hän varoittaa Teemua sotkusta tekstiviestillä. Lähes paniikkiin Katja joutuu, jos hän unohtaa ostaa kaupasta jotain, mitä Teemu on pyytänyt.

Teemu ei tiedä näistä mitään.

Sitten tulevat äkilliset, selittämättömät vihanpuuskat. Yhtenä kesäisenä päivänä Katja istuu keittiön baarijakkaralla ja haarukoi kalapastaa. Teemu istuu vastapäätä ja sanoo iloisesti:

"Minulla on sinulle tehtävä."

Riita alkaa siitä.

"Älä jumalauta käskytä minua!" Katja huutaa, ja tyrmistynyt Teemu huutaa takaisin.

Jälkeenpäin Katja yrittää saada Teemun ja itsensä ymmärtämään, mitä oikein tapahtui.

Nuori, tyhmä ja maalta

Pitkiin aikoihin Katja ei huomannut mitään erityistä. Kaikki tapahtui vähitellen.

Kihlausaikana Tony kertoi kavereilleen, että oli vähällä juosta karkuun koko suhteesta, kun huomasi Katjan lihoneen. Katjaa nolotti ja ihmetytti. Hän ei ollut huomannut lihoneensa. Mies varmaan vitsaili.

Vähän myöhemmin syttyi iso riita, kun Katja tapasi vanhoja ystäviään ja halasi heitä, myös miehiä.

Jälkeenpäin Katja ajatteli, että ehkä hän tosiaan oli kohdellut puolisoaan alhaisesti. Hän alkoi pitää etäisyyttä miespuolisiin ystäviinsä.

Katja ei ollut enää muija vaan kääkkä ja ihraperse.

Muutama kuukausi häiden jälkeen Tony pidätettiin Los Angelesissa aseisiin liittyvien epäselvyyksien takia. Pariskunta palasi Suomeen. Tonylla riitti seuraa ja ihailijoita, ja taas tuli riitaa. Mies katosi juhlimaan moneksi päiväksi ja Katja tivasi, missä tämä oli ollut. Riita päättyi, kun Katja pyysi anteeksi käytöstään.

Kun Katja unohti tuoda kaupasta Tonyn tilaamaa mehua, tämä raivostui ja kielsi vaimolta viikonlopun iltamenot. Unohdushan oli todistanut, ettei Katja välittänyt miehestään pätkääkään.

"Hän sai minut aina uskomaan, että minä ne tilanteet aiheutin, minun sanomisistani kaikki lähti", Katja sanoo.

"Kun vanhempi, vahvaluontoinen ja maailmaa nähnyt ihminen sanoi, että teit väärin, minä uskoin. Järkeilin, että miten olisin voinut olla oikeassa, kun olin nuori, tyhmä ja maalta."

Siitä mies muistuttikin yhä useammin, myös muiden kuullen.

Kun Katja ja Tony olivat yhdessä ulkona, Tony kertoi seurueelle, että muija on rahaton maalainen ja joutuisi katuojaan ilman miestään. Vähän myöhemmin Katja ei ollut enää muija vaan ämmä, kääkkä ja ihraperse.

Olisipa mies tehnyt heti jotain 

Myös käskytys alkoi pikkuhiljaa.

Ensin Katjalle selvisi, että hän tekisi perheessä kaikki kotityöt. Se tuntui oikeudenmukaiselta, koska mies toi leivän taloon. Vähitellen tehtävät lisääntyivät. Lopulta Katja oli koko ajan valmiina.

Katja sai lähteä opiskelemaan kampaajaksi, koska koulu oli lähellä, mutta oppitunneillakin hän piti puhelimensa auki.

Kerran mies soitti ja sanoi: "Minulla on sinulle tehtävä: tarvitsen nippusiteet." Katja jätti selaamansa paperit työpöydälle, juoksi koulusta kahden korttelin päähän kotiin ja kantoi nippusidepinkan siivouskomerosta sohvalle Tonyn käteen.

"Olisin voinut jättää menemättä, mutta pääsin vähemmällä, kun menin. Muuten mies olisi syyttänyt, etten välitä hänestä."

Katja ei osaa vuosien jälkeenkään oikein sanoa, miten kaikki lopulta tapahtui. Miten itsenäisestä ja itsepäisestä nuoresta naisesta tuli alistuva vaimo, joka häpesi alistumistaan? 

Katja ei juuri puhunut kohtelustaan ystäville, saati äidille. Tony käyttäytyi hyvin Katjan perheen parissa, eikä Katja halunnut huolestuttaa äitiään.

Jos se olisikin mennyt niin, että mies olisi heti alussa tehnyt jotain tosi pöyristyttävää. Silloin Katja ehkä olisi osannut lähteä ajoissa.

"Kun asiat menivät varkain huonommiksi, en tajunnut sitä, ennen kuin olin tosi syvällä. Siinä vaiheessa ajatusmaailmanikin oli muuttunut. Kun mies sanoi, etten pärjäisi ilman häntä, minä uskoin."

Katja ja Teemu pelastivat­ venäjäntoyterrierit Pluton ja Pepin epämääräisistä oloista. Katja epäilee, että ne ovat syntyneet pentu­tehtaassa.
Katja ja Teemu pelastivat­ venäjäntoyterrierit Pluton ja Pepin epämääräisistä oloista. Katja epäilee, että ne ovat syntyneet pentu­tehtaassa.

Kahden taustan lapset

Pienenä Katja oli koko perheen Katta: äidin, isän, mummon, papan ja enon. Kaikki asuivat äidin vanhassa kotitalossa ja Katja oli kaikkien lemmikki, mutta koulusta tultuaan hän huusi ensimmäiseksi äitiä. Tämä oli kotiäitinä ainoalle lapselleen.

Isä oli voimakas ja kiltti. Hän kävi töissä rautatehtaalla, niin kuin melkein kaikki muutkin Raahen isät.

Mummon kanssa Katja pääsi aina bussimatkalle ruokakauppaan. Jos kauniisti pyysi, mummo saattoi ostaa Lauantaipussin. Se oli uusinta uutta 1980-luvulla.

Mäntylammen tanssilavalla Katja näki Eppu Normaalin ja nuoria kaikkialta maakunnasta. Joidenkin silmistä näki, että metsässä lavan ulkopuolella oli piilopullo.

Katja joi limua. Siihen aikaan juomattomuus oli ok, mutta aikuisena Katja on joutunut sitä selittelemään: Ei, taustalla ei ole mitään vakaumusta. Ei, lapsuuskodissa ei niuhotettu alkoholin kanssa vaan sitä käytettiin ihan normaalisti. Katjalle ei vain maistu.

Samaan aikaan Tony Halme asui jo Yhdysvalloissa. Hänen lapsuutensa oli osunut 1960-luvun loppuun ja 1970-luvun alkuun ja ollut hyvin erilainen. Hän kertoi siitä omaelämäkerrassaan Jumala armahtaa – minä en:

"Jossain vaiheessa mä tajusin, että mutsi oli alkoholisti. Se kävi kyllä duunissa, mutta iltaisin ja viikonloppuisin se dokasi... Mä muistan kuinka mua itketti ja mä toivoin, että mulla oliskin ollut haulikko niin mä olisin voinut ampua sen äidin miesystävän, joka hakkasi sitä."

Ulos lukitusta talosta

Ensimmäiset vuodet avioeron jälkeen Katja touhuaa ja on koko ajan menossa, koska nyt hän voi.

Kotona Katja imuroi, pyyhkii, raivaa, järjestää ja tomuttaa. Töissä kampaamossa hän leikkaa, värjää, kihartaa ja rupattelee iloisesti asiakkaiden kanssa. Yhä harvempi osaa yhdistää hänet entiseen kohu-urheilijaan ja kohukansanedustajaan.

Kesäpäivänä neljä vuotta eron jälkeen Katja heittäytyy olohuoneen nojatuoliin ja havahtuu: onpa hyvä olo! Cappuccinomuki lämmittää sormia. Perheen kaksi pientä koiraa nukkuvat auringonläikässä parvekkeella. Laskut on maksettu. Kampaamossa riittää asiakkaita. Teemu on olemassa.

Sekuntia myöhemmin rintaa puristaa jälleen, samalla tavalla kuin melkein joka päivä ensimmäisen avioliiton aikana. Entä jos kaikki ei olekaan hyvin? Jos Katja on sittenkin unohtanut jotakin tärkeää? Jos Teemulle on sattunut jotain pahaa, tai äidille?

Cappuccino jää juomatta. Ahdistus hellittää vasta, kun Teemu tulee kotiin.

"Toipuminen oli kesken", Katja sanoo.

"Loukkaannuin, jos joku sanoi, etten­ saisi sietää sellaista kohtelua."

Tammikuisena sunnuntaina 2010 ystävä soittaa Katjalle ja kertoo, että Tony on löydetty kotoaan kuolleena ase vierellään. Kohta soittavat myös toimittajat. Katja kieltäytyy kohteliaasti haastatteluista ja miettii, onko hänessä jotain vikaa, kun hän ei sure yhtään.

Surun sijaan tulevat toistuvat painajaiset. Niissä Katja liikkuu sokkeloisessa talossa, jonka huoneet ovat matalia ja ovet lukossa. Tonykin on siellä, vaikka Katja ei näe häntä. Katja tietää, ettei pääsisi talosta ikinä ulos.

Seitsemän vuotta varpailla

Ensi jouluna Katjan avioerosta on kulunut kymmenen vuotta. Tähän saakka hän on pitänyt kiinni päätöksestään, ettei puhu liitosta julkisuudessa. Nyt Katjan ja Tonyn tarinasta on ilmestynyt kirja Viikingin varjossa. Sen kirjoittaja Paula Salomaa on tehnyt aiemmin kaksi kirjaa narsismista.

Tonya ei koskaan diagnosoitu narsistiksi, eikä kukaan voi sitä tehdä jälkeenpäin. Tarinassa on kuitenkin paljon piirteitä, jotka ovat tuttuja narsistin kanssa elävälle.

"Olin seitsemän vuotta varpaillani. Aamut alkoivat aistiessa, mitkä ovat miehen mielialat tänään, ja koko päivän yritin ennakoida, mitä tulee seuraavaksi", Katja kertoo.

Hän tekee yhä töitä ahdistavien tunteiden ja vihan purskahdusten kanssa, mutta paljon hyvää on tapahtunut.

"Kirjan tekeminen auttoi valtavasti", Katja sanoo.

"Paula osasi avata minulle, miksi käyttäydyn välillä niin järjettömästi. Käyttäytymismallit jäivät selkärankaani ensimmäisen avioliittoni aikana.­ Nyt toimin samalla tavalla, ellen ehdi ajatella, että enää minun ei tarvitse."

Se pitää tajuta itse

Katjaa surettaa ja ärsyttää katsella pareja, joilla alistamiskuvio on edelleen käynnissä. Tilaisuuden tullen hän saattaa kuiskata alistetulle puoliskolle, että on kokenut samaa. Alistajalle hän ei puhu. Kun joku joskus huomautti Tonyn käytöksestä vaimoa kohtaan, mies raivostui, ja pisimpään raivosta kärsi Katja.

Entä jos Katja saisi tavata 22-vuotiaan itsensä? Mitä hän sanoisi? Mikä muuttuisi?

"Puhuttelu menisi kuuroille korville. Loukkaannuin aina, jos joku yritti sanoa, etten saisi sietää sellaista kohtelua. Ajattelin, että kuka tuo on sekaantumaan minun elämääni", Katja sanoo.

"Jokaisen pitää tajuta tilanteensa itse, mutta tieto voi nopeuttaa tajuamista. Siinä vaiheessa, kun puhe ei vielä auta, jonkun samaa kokeneen kertomus voi auttaa."

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 17/2015.

Vierailija

Ei ole mitään aikarajaa minkä puitteissa pitäisi päästä yli. Katja on ollut asiasta hiljaa pitkään ja nyt tällä kertomuksellaan auttaa monia narsistien uhreja. Mielestäni elävien auttaminen on tärkeämpää kuin kuolleiden olemattomat tunteet.

Tintti Kinkeri

Kaija Inkeri kirjoitti:
Tony on varmastikin ollut juuri sellainen kuin Katja kertoo, mutta se on mennyttä! Tony on kuollut ja siitä mitä Katja on kokenut pitää jo päästä yli näiden vuosien jälkeen. Ajattelen että Tonykin on ollut äitinsä pieni kirkassilmäinen poika, viaton lapsi. Annetaan hänelle ja hänen muistolleen rauha vihdoin viimein, eikö vaan?

Millä oikeudella koet voivasi ottaa näin vahvasti kantaa toisen toipumiseen ja määritellä toisen puolesta, kuinka yli suhteesta pitäisi olla?

Annetaan toiselle ja hänen toipumiselleen sille kuuluva rauha, eikö vaan?

Sisältö jatkuu mainoksen alla