Kirjolla-sarjasta tuttu Vilhelmiina Meskanen, 21, viihtyy hyvin päiväkodin erityisavustajana, vaikka työ ensin jännitti. ”Jos osaamistani kyseenalaistetaan, mietin aina, johtuuko se siitä, että olen autisti.”
”Lapset ovat siitä kivoja, että he ovat aitoja ja isotunteisia. Kun pelleilen lasten kanssa, he sanovat suoraan, että näytän oudolta. Heidän seurassaan ei tarvitse esittää. Siksi viihdyn hyvin työssäni päiväkodissa.
Valtaosan elämästäni olen kokenut, etten kuulu joukkoon. Siksi olen matkinut muita.
Aiemmin elämässäni olen yrittänyt päästä moneen kaveriporukkaan ja kokenut paljon kiusaamista. Löysin omanlaisiani kavereita ensimmäistä kertaa vasta lukion keskivaiheilla.
Lapsena oli helpompaa leikkiä kenen tahansa kanssa, mutta yläasteella se ei enää toiminut. En tajunnut, miten minun pitäisi pukeutua ja mitä asioita kannattaa sanoa ääneen. Minua pidettiin outona, ja kanssani oleminen oli noloa.
Ysiluokalla koulussa minuun tähdättiin raketilla, joka tippui jalkoihini ja räjähti. Vietin kaikki välitunnit yhden opettajan luokassa, mutta jopa opettajan seurassa saatoin kuulla huutelua, että ’täällä haisee räjähde’.
Vaihdoin koulua, mutta sielläkin kaikki tiesivät, mitä oli tapahtunut.
”Uudessa koulussa vaihtoehdot tuntuivat olevan, että kiusaa tai tule kiusatuksi. Halusin kuulua joukkoon.”
Nyt on pakko kuulua joukkoon, ajattelin uudessa koulussa. En halunnut, että kiusaaminen jatkuisi.
Minulla oli ollut pukeutumisessa rohkeita vaiheita, kuten emo-tyyli, johon kuuluivat vahvat silmämeikit, tummat vaatteet, lävistykset ja niitit. Uudessa koulussa laitoin nätin meikin, tekokynnet ja tekoripset ja pidin hiukset kiharrettuina.
Osasin myös olla ilkeä muille. Sanoin kiusaajille samalla mitalla takaisin enkä astunut väliin, kun muita kiusattiin. Vaihtoehdot tuntuivat olevan, että kiusaa tai tule kiusatuksi.
Yläasteen jälkeen lähdin taidelukioon Tampereelle. Siellä piti taas sopeutua uudenlaiseen muottiin. Lohjalla tyttöjen oli kuulunut olla nättejä ja hiljaisia, taidekoulussa taas piti olla tarpeeksi erottuva ja taiteellinen.
Lukioaikoina sain autismikirjon diagnoosin ja päädyin mukaan Kirjolla-sarjaan. Kun sarja tuli tv:stä, olin juuri muuttanut takaisin Lohjalle ja aloittanut työt päiväkodissa.
Minua jännitti valtavasti, mitä työkaverit ja vanhemmat ajattelisivat ja sanoisivat. Pidettäisiinkö minua epäpätevänä erityisavustajan työhön?
Etenkin erityisopettaja oli kuitenkin innoissaan, sillä hänestä diagnoosini selitti, miksi pystyin ymmärtämään erityislapsia niin hyvin.
Päiväkodissa kaikilla on aina omat mielipiteensä siitä, miten esimerkiksi lasten riitatilanteet tulisi ratkaista. Jos osaamistani kyseenalaistetaan, mietin aina, johtuuko se siitä, että olen autisti. Koetan muistuttaa itseäni siitä, että tällä alalla olemme kaikki toistemme suurennuslasin alla.
”Mieleni huutaa, että nyt pitää olla normaali.”
Kun törmään Lohjalla vanhoihin kiusaajiini esimerkiksi baarissa, saatan yhä jäätyä. Mieleni huutaa, että nyt pitää olla normaali.
Viime kesänä kiusaajapojat tulivat festareilla huutelemaan porukalleni, että mitä te tuon kanssa hengaatte. Minua ärsytti, mutta samalla tunsin pientä vahingoniloa. Yläasteella heillä oli ollut suuret puheet rahasta ja menestyksestä. Todellisuudessa he eivät ole juuri edenneet elämässään niistä ajoista.
Minulla on omistuskaksio, työpaikka ja parisuhde. Kaikki, mistä olen haaveillut.”
Kodin Kuvalehdessä 19/2026 viisi nuorta aikuista kertoo, millaista oli kasvaa aikuiseksi autismin kirjolla. Miksi Juuso päätyi muuttamaan pois kotoa 15-vuotiaana? Miten Annan lapsi reagoi, kun kuuli, että äitikin on autisti? Miksi Kaisla pelkää, ettei ehkä olisi uskottava politiikassa? Tilaajana voit lukea jutun myös täältä. Jos et vielä ole tilaaja, kokeile Digilehdet.fi-palvelua.
