Kansanedustaja Eva Biaudet muistaa ajat, jolloin itki autossa eduskunnan parkkihallissa perheensä hajoamista. Nyt se aika tuntuu kaukaiselta. Viime vuosina Evaa on surettanut politiikassa, ettei enää etsitä sitä, mikä yhdistää. ”Keskustelua ei käydä, jotta ymmärrettäisiin muita, vaan ikään kuin matsina, josta kerätään pisteitä.”
Monena päivänä ainoa paikka itkeä oli auto.
Itkemiseen oli seitsemän minuuttia aikaa. Sen verran kesti Eva Biaudetin matka kodin ja Eduskuntatalon välillä.
Ennen kuin Eva nousi autosta, hän pyyhki silmät. Työpäivä alkoi.
Tuolloin kolmekymmentä vuotta sitten Eva oli juuri eronnut. Eduskunnassa odottivat työt kansanedustajana. Kotona odottivat lapset: kuusivuotiaat kaksostytöt sekä viisivuotias poika.
”Kun adoptoimme puolison kanssa lapsemme, olimme kaikkien adoptiovanhempien tapaan joutuneet todistelemaan viranomaisille, miten fantastinen perhe olemmekaan”, Eva, 65, sanoo.
”Sitten emme olleetkaan, kävi toisin kuin piti. Minun täytyi etsiä paikkoja, joihin pääsin piiloon suremaan sitä, että perhe hajosi.”
”Vasta myöhemmin osasin ajatella, että adoptiovanhemmat ovat tietysti aivan tavallisia pareja ja kohtaavat samoja asioita kuin muutkin.”
”En aina muista, miten vanha olen. Sitten muistan, kun joku haluaa tietää, miten oli ennen ja miten toimin silloin.”
Nykyään Evan työhuone on eduskunnan lisärakennuksessa, Pikkuparlamentin neljännessä kerroksessa.
Eva on ollut kansanedustajana suuren osan lastensa elämästä. Neljäs lapsi syntyi, kun Eva oli 38-vuotias.
Kun Eva aloitti keväällä 1991, Suomessa maksettiin markoilla, presidenttinä oli Mauno Koivisto ja Neuvostoliitto oli vielä olemassa.
”Olin tosi innostunut ja impulsiivinen. Nyt olen yhtä innostunut, mutta vähemmän impulsiivinen.”
Eduskunnan päärakennuksessa Eva pitää erityisesti valosta. Valtiosalin suurista ikkunoista lankeava valo liikkuu päivän mittaan lattialla ja seinillä.
”Tunnen hirveän voimakkaasti olevani politiikassa osa naisten ketjua. Minua ennen on ollut naisia, jotka ovat tehneet politiikkaa, vaikka se on vaatinut heiltä uhrauksia. On myös naisia, jotka tulevat jälkeeni. Haluan tukea heitä.”
Mennäänkö kahville, Eva ehdottaa kokouksen jälkeen työtovereille. Mitä kuuluu, hän kysyy.
”En aina muista, miten vanha olen. Sitten muistan, kun joku haluaa tietää, miten oli ennen ja miten toimin silloin.”
”Kun on vaikeaa, pitää malttaa odottaa, mitä seuraavaksi tapahtuu.”
Viime vuosina Evaa on surettanut politiikassa erityisesti se, ettei enää etsitä sitä, mikä yhdistää.
”Keskustelua ei käydä, jotta ymmärrettäisiin muita, vaan ikään kuin matsina, josta kerätään pisteitä. Yhtäkkiä joidenkin mielestä on sallittua kohdella ihmisiä eriarvoisesti.”
Eva kulkee kotoa Etelä-Helsingistä töihin eduskuntaan useimmiten ratikalla. Joskus hän miettii sitä naista, joka itki työmatkalla ja autossa eduskunnan parkkihallissa avioeroa.
”Vaikka muistan, että koin suurta surua, en saa enää palautettua mieleeni, miten pahalta minusta todella tuntui. Onneksi aika muuttaa vaikeat kokemukset kuin tarinoiksi, joiden kanssa voi elää”, Eva sanoo.
”Kun on vaikeaa, pitää malttaa odottaa, mitä seuraavaksi tapahtuu.”
Millaisin tuntein Eva jättää eduskunnan tämän kansanedustajakauden jälkeen? Onko adoptioäitiys ollut erilaista kuin biologinen äitiys? Mistä lapsuuskodin oppia hän pitää tärkeänä yhä? Lue koko haastattelu Kodin Kuvalehdestä 20/2026. Tilaajana voit lukea haastattelun myös täältä. Jos et vielä ole tilaaja, kokeile Digilehdet.fi-palvelua.
