Lastenpsykiatri Raisa Cacciatore kasvoi ilman äitiä. Niinpä hän otti kuusivuotiaana tehtäväkseen pitää perheen koossa. Omia aikuisia lapsiaan hän yrittää paapoa vain vähän.

Sairaala ei ole lasten paikka, lastenhuone on. 

Isä on käynyt äidin luona sairaalassa, ja Raisakin tahtoisi mennä. Isä vain on päättänyt, että lapset eivät lähde vaan leikkivät.

Nyt isä on kotona, liikkuu keittiössä. Hänellä on asiaa. Isä kertoo keittiöstä lapsille lastenhuoneeseen, että äiti on kuollut.

Raisan kuusivuotispäivään on kymmenen päivää, äiti on sairastanut kymmenen päivää. On huhtikuun loppu ja 1960-luvun alku.

Mistään tästä Raisa Cacciatore, 59, ei muista aikuisena mitään. Kaksi vuotta vanhempi veli on kertonut Raisalle, kuinka äidin kuolema heille ilmoitettiin.

Ensimmäinen asia, jonka Raisa itse muistaa, ovat äidin hautajaiset. Siellä hän tajuaa, että äiti on arkussa ja isä aikoo päästää äidin pois.

”Olin tukehtua itkuun ja paniikkiin. Yritin piiloutua veljeni taakse, jotta en nolaisi tilannetta, jossa kaikki ovat hienoina ja vakavina.”

Seuraavassa muistossa liekit lyövät tynnyristä kotipihassa Vantaan Tikkurilassa. Isä on antanut pois äidin vaatteet, ja nyt hän polttaa äidin kirjeet. Raisa haluaisi huutaa.

Raisa ei huuda. Hän oppii, että surullisia ei olla. Varsinkaan ei ruikuteta eikä pyydetä apua.

Kohta Raisa ei myöskään muista.

”Äidin unohtaminen on ollut tapani selviytyä. Kuusivuotiaan kokemuksilla pitäisi muistaa siihenastisen elämän tärkein ihminen, mutta trauma on trauma.”

Äiti kylvettää Raisaa ja veljeä kesänä, jolloin aurinko vielä paistoi koko ajan.

Liian kiltti ja reipas

Kehu lapsi päivässä!

Kaikkien aikuisten vastuulla on jokainen lapsi ja nuori.

Oikean ystävän seurassa oma arvo vahvistuu.

Näistä Raisa Cacciatore on puhunut pian 25 vuotta. Enimmillään vanhempain­iltoja ja luentoja on ollut vuodessa 70, varsinainen asiantuntijatyö sen päälle.

”Innostun asioista miljoonannen kerran. Omasta lapsuudestani tiedän, kuinka pihalla vanhemmat voivat olla ja kuinka vähän aikuinen voi ymmärtää lapsen näkökulmaa.”

Raisa on lastenpsykiatri, Väestöliiton Vanhemmuuskeskuksen johtaja ja kymmenien kasvatuskirjojen kirjoittaja. Tähän hän on tullut, koska olisi itse kaivannut lapsena ammattiapua ja vanhemmuutta sekä aikuisena kasvatus­kirjoja.

"Yritin kaikin voimin olla niin, että kukaan ei riitele eikä ole vihainen eikä kuole."

1960-luvulla äidittömäksi jääneitä lapsia ei viedä lastenpsykiatrille. ”Ole kiltti ja reipas”, Raisalle sanotaan äidin kuoleman jälkeen. Raisa pelkää kuolemaa ja päättää olla.

”Kuusivuotiaana otin hommakseni pitää perheen kasassa. Olin varmasti myös ärsyttävä pikkupentu, mutta yritin kaikin voimin olla niin, että kukaan ei riitele eikä ole vihainen eikä kuole.”

Äidistä ei puhuta lapsille mitään. Raisa ei oikein tiedä, mihin äiti kuoli ja mitä­ kuolema edes on, mutta hän kuulee aikuisten pohdintoja. Äidillä oli kotitalon päädyssä lääkärin vastaanotto ja siellä röntgenlaitteet. Saattoivatko röntgensäteet aiheuttaa syöpää?

Uutta Fairy-pesuainettakin epäillään. Ties mitä myrkkyjä vaahtoavassa tiskiaineessa on ja ties miten ne vaikuttavat. Äidin tupakanpolton haitallisuutta ei mieti juuri kukaan.

Kun äiti on kuollut, isä on töissä yhä enemmän, poraa ja paikkaa hampaita vastaanotollaan minkä ehtii. Kun isä viimein tulee töistä, hän lähtee hienona ja tuoksuvana Ruusu-Risti-järjestön tapaamisiin. Raisalla on isää ikävä, mutta isä tahtoo tapaamisiin etsimään totuutta.

Yksi isän totuuksista on usko jälleensyntymiseen ja karman lakiin.

”Isällä oli uskomus, että edellisessä elämässä hän oli lähtenyt kotiluolasta metsästämään eikä palannut, ja äiti oli silloin jäänyt yksin kahden lapsen kanssa. Isä ajatteli, että siksi leskeys oli nyt hänen osansa.”

Raisa kaipaa äitiä. Sellaista, joka pitäisi sylissä ja huolehtisi, kysyisi kouluun lähtiessä jumppavaatteista ja käskisi keväällä vaihtaa talvitakin ohuempaan.

”Koulukaverini ihmettelivät, eikö äitini muistanut tehdä retkieväitä tai antanut bussirahaa. Jouduin aina sanomaan, että minulla ei ole äitiä. Samalla tunsin sanovani, että minulla ei ole perhettä enkä tiedä, millaista teidän elämänne on.”

 

Perhe eksyksissä

Koko lapsuutensa Raisalla on turvaton olo. Hän ei vain vielä ajattele sitä.

”Turvattomuus ei ollut minusta kummallista, koska en ymmärtänyt, että perheessä kuuluisi olla turvallista. Koulussa ja naapurissa viihdyin, koska niissä ei tarvinnut varoa.”

Usein Raisan isä on hauska ja tavallinen. Koskaan vain ei voi olla varma, mistä isä suuttuu ja kuinka paljon. Silloin hän karjuu, että pitääkö tässä räjähtää, tai sitten hän räjähtää vain.

”Kotona saimme veljeni kanssa olla miten tahdoimme, kunhan emme häirinneet isää. Kun paikalla oli muita ihmisiä, nolaamisen pelko oli jatkuva. Silloin olisi isän mielestä pitänyt osata käyttäytyä jotenkin toisin. Isä ei vain kertonut, miten.”

Raisan perhe. ”Olen yrittänyt ajatella, että isäni teki parhaansa.”

 

Yksi kipeimmistä hetkistä on se ilta, jolloin 12-vuotiaan Raisan jalka katkeaa. Kun isä tulee ruusuristiläisten luota kotiin, Raisa on yksin keittiön lattialla sääri jalkapallon kokoiseksi turvonneena. Isä sadattelee ja kantaa kivusta itkevän Raisan sänkyyn. Raisa valvoo yön, kunnes taloudenhoitaja tulee aamulla ja soittaa ambulanssin. Jalka leikataan.

Onneksi ovat Selma-mummo ja naapurin Anne. Raisa ja Anne ovat yhdessä aina kun voivat ja melkein aina Annella. He hoivaavat näkymätöntä kotitonttua, askartelevat lohikäärmeen ja käyvät elokuvissa katsomassa Sound of Musicin kahdeksan kertaa. Raisa ei saa elokuvasta kyllikseen.

”Unelmoin, että meille tulisi samanlainen ihmeellinen äiti kuin Trappin perheen Maria. Sellainen, joka pelastaisi minut ja veljeni ja isän. Me kaikki olimme eksyksissä ja tarvitsimme äitiä.”

Yhden kerran isä puhuu lapsille uuden vaimon ottamisesta. Hän kysyy Raisalta ja veljeltä, haluaisivatko he äitipuolen ja voisiko se olla tämä tai tämä tai tämä. Hauskannäköiselle hammaslääkärille olisi ottajia.

”Emme osanneet sanoa oikein mitään. Jälkeenpäin harmitti: Miksi en älynnyt ehdottaa sitä yhtä, joka oli kiva! Mutta en uskaltanut ottaa asiaa enää puheeksi.”

Isä ei kasvata lapsia, mutta lapset kasvavat. Isä havahtuu ja saa kysyttyä, ovatko Raisa ja veli kuulleet kukista ja mehiläisistä. Raisa on huojentunut, kun veli mutisee, että ei ole tarpeen kertoa.

Selma-mummo on jo antanut omat neuvonsa. Häneltä Raisa on kysynyt, mistä lapset tulevat. ”Fyi olkko, ei simmossi kysytä!” kätilönä vuosikymmeniä ollut äidin­äiti on vastannut.

Kun Raisa lähestyy teini-ikää, mummo antaa toisenkin ohjeen: Älä mene niin lähelle poikia, että napit koskettavat toisiaan.

Raisa ei mummon sanoista enää pelästy.

 

Antaa palaa

Seksuaalisuudesta on puhuttava lapsille hyväksyvästi pienestä lähtien. Niin Raisa on kertonut kasvatusalan ammattilaisille ja lapsiaan kasvattaville vanhemmille lukemattomia kertoja ja kertoo yhä.

Tänä vuonna hän on ollut tekemässä Väestöliiton Lapsi ja seksuaalisuus -sivustoa. Sekin muistuttaa, että seksuaalikasvatus alkaa, kun lapset ovat pieniä. On turha opettaa lapsille vaikka sitä, että pylly tai pippeli ovat vessasanoja – eivät ole, mutta lavuaari ja pönttö ovat.

”Seksuaalisuus on niin hieno asia, että lapsilla ja nuorilla on oikeus saada parhaat mahdolliset opit. Lapset ovat joka tapauksessa uteliaita, ja kaikenlaisia kertojia kyllä löytyy.”

Raisa sai oppinsa muualta kuin kotoa. Äidin kuoleman jälkeen hän oppii olemaan mahdollisimman näkymätön, mutta sitten tulee murrosikä.

"Nyt ymmärrän, että sen kaltaisessa tilanteessa jopa perhesurma voisi olla mahdollinen."

Ensimmäiset meikkausharjoitukset 12-vuotiaana näyttävät intiaanimaalauksilta. Opettaja pyytää Raisaa pesemään kasvot.

13-vuotiaana Raisa ompelee itsellensä talvitakin ja froteebikinit ja jää kiinni tupakanpoltosta. Isä suuttuu tupakasta niin, että lyö.

14-vuotiaana Raisa alkaa seurustella ensimmäisen kerran. Raisa ja veli pitävät kotona juhlia, kun isä on poissa, ja yleensä hän on.

”Se oli hauskaa aikaa, vaikka oli siinä kauheuttakin. Kaiken kokemani jälkeen naiseksi kasvaminen, huomion saaminen ja isompiin ympyröihin pääseminen toivat riemua, rohkeutta ja vapautta.”

Paljon huonomminkin olisi voinut käydä. Raisa on miettinyt paljon suomalaista yksin pärjäämisen perintöä. Kun ihmiset eivät hae tai usko saavansa apua, he voivat tehdä epätoivoisia tekoja.

”Isä pelkäsi turvautua yhtään kehenkään. Hän ei mennyt millään edes lääkäriin. Nyt ymmärrän, että sen kaltaisessa tilanteessa jopa perhesurma voisi olla mahdollinen. Niin iso katastrofi äidin kuolema isälleni oli.”

Koulu menee Raisalta aina hyvin, mutta ylioppilaskirjoitusten jälkeen ei kiinnosta oikein mikään. Raisa miettii ambulanssikuskin työtä ja ajaa kuorma-autokortin. Kun kaveri pyytää pyrkimään kanssaan sähköinsinööriksi, Raisa lukee pääsykokeisiin ja pääsee sisään.

Puolen vuoden harjoittelun ajan Raisa on sähkömiehen apulaisena raksalla ja kiinnittää kaapelihyllyjä keskeneräisten kerrostalojen kattoihin. Vieläkin Helsingin Pasilan korkeiden tornitalojen ohi ajaessaan Raisa muistaa käsien puutumisen poran täristessä pään päällä.

Sähköopinnot jäävät pian kesken. Raisa on keksinyt, mitä hän tahtoo.

”Halusin äidin tavoin lääkäriksi. Tahdoin edelleen estää kuolemia.”

Isän kuolemaa Raisa ei pysty estämään. Lääkäriksi opiskeleva Raisa puhuu isän 65-vuotispäivän iltana puhelimessa tämän kanssa ja sopii tulevansa viikonloppuna kahville lapsuudenkotiin. Yöllä isä menehtyy aortan repeämiseen.

Kaikki jää isänkin kanssa puhumatta.

Raisan avioliitto päättyi eroon. ”Toivoin lapsilleni ehjää perhettä, mutta elämä ei aina mene niin."

Voitto vaippaihottumasta

Sanomalehtikierto. Sen sanan Raisa on keksinyt, ja siitä hän ei selviä. Kun kotona on pieni vauva, miten hän voisi enää saada sanomalehdet postilaatikosta pöydälle pinoon ja luettua? Ja sitten vielä paperinkeräykseen.

”Sanomalehtikierto tuntui mahdottomalta haasteelta. Tajusin kyllä, että huoleni oli suhteeton.”

Raisa on 31-vuotias ja saanut lapsen italialaisen lääkärimiehensä kanssa. Raisa on Laura-vauvasta hyvin onnellinen, mutta lisäksi on kumma ahdistus.

Vasta äitinä Raisa ymmärtää, kuinka äiditön itse on.

”Olin kuvitellut, että äitiys ja kasvattaminen sujuvat luonnostaan. Eivät ne sujuneet. Yhtäkkiä olinkin itkemässä, että antakaa minulle äiti.”

Kolme vuotta myöhemmin Roberto-kuopuksen vaippaihottuma on kaataa koko arjen. Raisa syyttää itseään, että on voinut aiheuttaa vauvalleen jotain niin kamalaa. Sitten tuttava neuvoo ostamaan sinkkivoidetta.

”Puhalsin hiustenkuivaajalla vauvan pestyn ihon kuivaksi ja levitin sinkkivoidetta. Se oli maailman paras neuvo. Ihottuma parani. En ollutkaan huono äiti.”

Mutta Raisa tahtoo paremmaksi. Hän haluaa ymmärtää omia lapsiaan ja omaa lapsuuttaan. Kahden lapsen äitinä hän päättää erikoistua lastenpsykiatriaan.

”Jos lapsuuteni olisi ollut toisenlainen, olisin varmaankin ihan eri ammatissa. Äiditön ja hoivaton lapsuus teki minusta äidillisen hoivaajan.”

Lastenpsykiatriksi opiskelu ei tee täydelliseksi äidiksi. Omien lastensa kanssa Raisa on usein äiti vain ja välillä yhtä neuvoton kuin muutkin äidit. Silloin hän soittaa kavereilleen ja kysyy, mitä kuuluu tehdä, kun lapsi ei siivoa huonettaan tai ei olekaan ollut yötä siellä, missä on sanonut olevansa.

Tulee myös ilta, jolloin Raisa katsoo poikansa kanssa telkkaria kotona Espoossa ja ohjelmassa alkaa seksikoh­taus. Eiköhän vaihdeta kanavaa, Raisa ehdottaa, koska varoo lapsen vaivaantumista. Mene vain pois jos haluat, pitäähän tämä oppia, poika sanoo Raisalle ja jatkaa katsomista.

 

Oleellista on aurinko

Sen jälkeen, kun Raisa pienenä tyttönä menettää äitinsä, hän alkaa elää kuolemanpelon kanssa. Välillä hän on pelännyt kuolemaa vain vähän, toisinaan enemmän, mutta aina pelännyt. Samanlaista on äidittömyyden kanssa: toisinaan Raisa on enemmän äiditön, sitten kaipuu tasoittuu.

Kun Raisan lapset ovat täyttämässä kuusi vuotta, kuolemanpelko on kummallakin kertaa pahimmillaan. Raisa muistaa joka päivä menettäneensä äitinsä sen ikäisenä.

Kun Raisa on 45-vuotias, hän pelkää taas ja miettii saman ikäisenä kuollutta äitiään. Miltä äidistä on tuntunut, kun hän on yhtäkkiä saanut kuulla kuolevansa ja joutuvansa eroamaan lapsistaan?

Jotakin siitä Raisa tietää. Viimeisinä päivinään sairaalassa äiti aloitti kaksi sinikantista vihkoa. Veljen vihkossa on kolme sivua kirjoitusta, Raisan vihkossa vain yksi valmiiksi ehtinyt sivu.

"Teen edelleen töitä muistaakseni äidin paremmin."

53 vuotta äidin kuoleman jälkeen Raisa osaa äidin kirjoittaman viestin ulkoa: ”Äidin kukka muurahainen, pieni lintu laulavainen! Auringonkukka! Että minun täytyy jättää sinut, rakas, kovin pienenä ja hellyyttä kaipaavana. Kunpa osaisit elää oikein, lintuseni. Oleellista on vain hyvyys ja aurinko.”

”Hyvyys ja aurinko... äiti on tainnut olla positiivisen ajattelun edelläkävijä. Teen edelleen töitä muistaakseni hänet paremmin.”

Kaitafilmeillä ja kuvissa Raisaa katsoo yhä vieras nainen, mutta jotakin hän on saanut kaivettua muistoistaan takaisin.

Vähän ennen äidin sairastumista perhe teki matkan Italiaan. Raisa ei muista matkalta äitiä, mutta mieleen on palautunut sirkkojen sirinä ja lämmin hiekka jalkapohjissa, eksoottisen avokadon maku ja suussa liukkaalta tuntuva spagetti. Ne liittyvät äitiin.

 

Äiti tässä hei!

Joinakin aamuina Raisa päättää, että muutamaan päivään hän ei soita. Ei laita lapsille puhelimella edes WhatsApp-viestiä, ellei tule jotakin erityistä asiaa.

”On opeteltava olemaan paapomatta.”

Melkein joka päivä asiaa tulee.

”Arvaan, että äiti pidättelee itseään. Sitten hän kuitenkin naputtaa puhelimella, että käydäänkö kaupassa tai voin tuoda töistä tullessani Buranaa”, Roberto sanoo.

"Lapseni Laura ja Roberto pärjäävät. He tietävät, että olen heitä varten, jos on tarvis”, Raisa sanoo. "Enimmäkseen vanhemmuus on ollut hillittömän hauskaa. Aivan ihastuttavaa.”

 

Kauppatieteen maisteriksi valmistunut Laura, 27, on palannut juuri Kambodžasta vapaaehtoistöistä ja suunnittelee seuraavaksi matkaa Kanadaan. Roberto, 24, opiskelee tuotantotaloutta. Nyt he ja Raisa istuvat Raisan olohuoneessa nahkanojatuoleissa, jotka ovat Raisan mielestä kamalan rumat mutta erityisen mukavat. Ne hän hankki, kun Laura ja Roberto olivat teini-iässä, jotta lapset kavereineen viihtyisivät kotona.

”Äiti on ollut sopivan tiukka. Saimme pitää kotibileitä, mutta toisaalta hän uhkasi soittaa poliisille, jos emme vastaa viimeistään kolmanteen puheluun. Emme tehneet mitään ihan tyhmää tai emme ainakaan jääneet kiinni”, Roberto ja Laura miettivät.

Tarinat Raisan villistä nuoruudesta ovat kiinnostaneet Lauraa ja Robertoa. Lapsuudestaan Raisa on yrittänyt olla kertomatta liikaa.

”Kun lapsilla on ollut jotakin heille rankkaa, olen saattanut silti verrata, että hei entäs minun lapsuudessani. Pitäisi aina muistaa, että nämä elävät tätä elämää. Menneisyyttä ei pitäisi verrata siihen.”

Usein tavatessaan Raisa ja lapset puhuvat laulamisesta. Raisa laulaa kuorossa alttoa, ja vieressä laulaa lapsuudenystävä, naapurin Anne. Laura harrastaa laulua huvin vuoksi, Roberto miettii vakavasti uran vaihtamista ja oopperalaulajaksi tähtäämistä.

Raisa kannustaa ja uskoo.

Tällaisina hetkinä, jolloin Roberto selittää Esa-nimisestä huonekasvistaan ja Laura muistuttaa, että nössöillä ei saa ja politiikastakin pitää voida puhua, Raisa on vain vähän äiditön ja paljon äiti.

 

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 10/2015. Lukijat valitsivat sen lehden parhaaksi.

Raisa Cacciatore

59-vuotias lastenpsykiatri on Väestöliiton­ Vanhemmuuskeskuksen johtaja, joka olisi itse kaivannut lapsena sekä vanhemmuutta että johtamista. Hän asuu avomiehensä, erikoislääkäri Petri Heimosen kanssa itse suunnittelemassaan omakotitalossa Espoossa. Aikuiset lapset Laura ja Roberto ottavat käydessään mukaansa ruokaa jääkaapista.

Linkki Raisa Cacciatoren nettisivuille.

Heda

Lastenpsykiatri Raisa Cacciatore: "Lapsena en tiennyt, että perheessä kuuluisi olla turvallista"

Kiitos tästä kirjoituksesta. Sain siitä paljon lohtua. Omassa lapsuudessani oli myös turvattomuutta. Siihen ei liittynyt väkivaltaa eikä alkoholia, mutta turvattomuutta, yksinäisyyttä ja riittämättömyyttä. Minäkin olen sen seurauksena ylihuolehtivainen äiti, nyt pitäisi jo antaa tilaa esikoiselle kasvaa aikuiseksi, hän on pian 18.
Lue kommentti

Merja ajattelee, että päihderiippuvaiselle vanhemmalle puhuminen on turhaa, mutta lapsen hyväksi voi tehdä paljon. Merja itse päätti jo alakoulussa, ettei hänestä koskaan tule samanlaista kuin äiti ja isä.

Merjan, 33, ensimmäinen joulumuisto on tällainen:

Mummolassa on paljon väkeä, joulupukki on jättänyt lahjasäkin eteiseen. Yhdestä paketista löytyy sähkökitara, toisesta vaaleanpunaiset leikkipuhelimet.

Enot ja tädit ja muut sukulaiset ovat paikalla, mutta äiti ja isä ovat kotona.

Kun Merja joulun jälkeen viedään kotiin, vanhemmat ovat humalassa.

”Halusin kovasti esitellä uusia lahjojani. Isä innostui puhelimesta ja soitteli häirikköpuheluja olohuoneesta minulle. Hain puhelimen pois.”

Joinakin jouluina vanhemmatkin olivat mummolassa. Isä antoi enoille lahjaksi viinapullot, jotka lunasti takaisin, kun omat juomat loppuivat.

Perhe, joka oli erilainen kuin muut

”Jo lapsena ymmärsin, että perheemme on erilainen kuin monen muun. Isä oli alkoholisti ja äiti alkoholin suurkuluttaja”, Merja sanoo.

Tajusin kyllä, ettei äidillä ollut rahaa.

Sosiaalityöntekijät kirjoittivat raportteihin:

Perheen oloihin on pyritty vaikuttamaan sosiaalitoimen keinoin.

Erityisesti lapsen asema on huolenaiheena.

Lastensuojelullisin perustein lapsi on ollut päiväkodissa, mutta nyt sosiaaliviranomaisen yhteys lapseen on katkennut pitkän kuljetusmatkan vuoksi.

Mikään ei muuttunut, tuli häätö ja koulukiusaamista, rahaa oli vähän.

”Kerran sain äidiltä joululahjan. Se oli Lasten Kirjakerhon tilaajalahjaksi saatu reppu. Muistan olleeni kummastunut omituisesta lahjasta. Mutta tajusin kyllä, ettei äidillä ollut rahaa.”

Hoin itselleni: ei tämä ikuisuutta kestä

Koskaan ei voinut olla varma, mitä kotona tapahtuu, milloin vanhemmat alkavat juoda. Koko ajan oli arka ja epävarma olo.

Tuoreen kahvin tuoksu toi mieleen selvin päin olevan äidin.

”Olin jo pienenä itsenäinen ja kehitin rituaaleja, jotka auttavat vaikeissa tilanteissa. Hain turvaa esimerkiksi kahvinkeittimestä, jonka toin keittiöstä lattialle keskelle Barbie-leikkejä.”

Tuoreen kahvin tuoksu toi mieleen selvin päin olevan äidin.

”Tiesin jo lapsena, ettei minusta tule koskaan samanlaista kuin isäni. Uskoin niin kovasti parempaan tulevaisuuteen, että hoin itselleni: jaksa vielä, ei tämä ikuisuutta kestä.”

Merja syntyi vuonna 1983. Isä olisi toivonut poikaa.
Merja syntyi vuonna 1983. Isä olisi toivonut poikaa.

Koska te lopetatte juomisen?

”Murrosikäisenä joulut kotona olivat sitä samaa juomista kuin muulloinkin. Isäni istui sohvalla hädin tuskin tajuissaan ja aivasteli niin, että pitkät räkävanat valuivat rinnuksille ja lattialle.”

Olohuoneen pöydällä lojui kartonkitolkulla venäläistä mahorkkatupakkaa, joka haisi kammottavalta.

Olisin voinut olla viikon kateissa, eivätkä vanhemmat olisi huomanneet mitään.

”Kysyin usein äidiltäni, että joko huomenna lopetatte juomisen. Äiti vastasi krapulaisena, että eiköhän tämä nyt taas lopu, kun ei ole rahaakaan.”

Mikään ei muuttunut.

”Elin kuin irrallisena ihmisenä samassa talossa vanhempieni kanssa. Emme olleet läheisiä, en puhunut heille asioistani. Sain tulla ja mennä kuten halusin, en aina edes kertonut lähteväni jonnekin.”

”Olisin voinut olla viikon kateissa, eivätkä he olisi huomanneet mitään. Kun he joivat, ajantaju katosi. Aamulla kysyttiin, onko ilta ja koko vuorokausi oli ihan sekaisin.”

Sain perinnöksi pelon

Merja muutti kotoa 17-vuotiaana, opiskellessaan lukiossa. Hän opiskeli ensin sihteeriksi ja sitten perhepäivähoitajaksi.

Sosiaaliset tilanteet pelottivat. Merja ei halunnut tavata uusia ihmisiä tai joutua ryhmässä keskipisteeksi.

Ajatuskaruselli pyöri päässä, eikä sitä saanut pysäytettyä:

Teen itsestäni naurunalaisen, minne tahansa menenkin. Tai en tee. Ehkä kukaan muu ei huomaa. Tai kaikki kyllä huomaavat. Kädet hikoavat, kainalot hikoavat. Kompastun jalkoihini. Ärsyttävä minä, koita nyt olla kunnolla. Seuraavalla kerralla jään kotiin. 

Luulin saaneeni lapsuudesta vain pintanaarmuja, mutta olinkin väärässä.

”Kun kuvittelen mokaavani jotakin, mietin asiaa vielä kuukausien kuluttua. Kukaan muu ei muista, mutta itse muistaa ja häpeää, aina uudestaan ja uudestaan.”

Koko lapsuutensa ja nuoruutensa Merja ajatteli, että  kaikki on hyvin, kunhan pääsee kotoa pois, kauas vanhempien vaikutuspiiristä.

”Luulin saaneeni vain pintanaarmuja, mutta olinkin väärässä. On sittenkin tullut muutama syvempi viilto. Niistä sisääni on luikerrellut jotain pahaa ja mustaa häiritsemään aivojeni toimintaa.”

Merja ei antanut periksi.

”En ole käynyt terapiassa, mutta turvallinen ja arkiselta tuntuva parisuhde on eheyttänyt minua. Myös blogin kirjoittaminen ja sen kautta löytynyt vertaistuki ovat auttaneet ymmärtämään itseäni ja olemaan itselleni armollisempi.”

"Olin lapsena paljon yksin. Ajattelin, että kaikilla muilla on tavallinen ja onnellinen perhe", Merja sanoo.
"Olin lapsena paljon yksin. Ajattelin, että kaikilla muilla on tavallinen ja onnellinen perhe", Merja sanoo.

Tämä on turvallinen joulu

Merjan tytär toivoo joululahjaksi Frozen-kampauspöytää ja poika stunttirekkaa, jonka sisällä kulkee autorata. Lapset ovat nyt 3- ja 5-vuotiaita. Merja on naimisissa ja työskentelee yksityisenä perhepäivähoitajana.

”Lahjoja tulee hankittua lapsille aika avokätisesti. Paikkaan vajavaista lapsuuttani antamalla kaikkea sellaista, mitä itse toivoin ja halusin. Minulla ei ollut pienenä nukkekotia, tyttöni sai lahjaksi sellaisen viime jouluna, vaikka ei ollut sitä toivonutkaan.”

Mutta tärkeämpää on olla yhdessä ja rauhassa.

Päihderiippuvaiselle vanhemmalle puhuminen on turhaa, mutta lapsen hyväksi voi tehdä paljon.

”Tänäkin jouluna on lapsia, jotka viettävät joulun turvattoman katon alla. He miettivät, mitä muut tekevät nyt: pelaavatko korttia omien vanhempiensa kanssa, syövätkö yhteisessä pöydässä?”

Merja ajattelee, että päihderiippuvaiselle vanhemmalle puhuminen on turhaa, mutta lapsen hyväksi voi tehdä paljon.

”Jos on mahdollista, ota vieras lapsi mukaan joulun viettoon ja tee kaikkesi, että hän tuntisi olonsa tervetulleeksi ja arvostetuksi. Osallistu keräykseen tai lähde mukaan tukiperhetoimintaan. Älä ummista silmiäsi, vaan välitä ja puutu.”

Saatte anteeksi, äiti ja isä

Merjan perheessä ei syödä jouluna kinkkua, vaan lasagnea, koska kaikki pitävät siitä enemmän. Kuusi on kannettu kauniin hirsikodin olohuoneen nurkkaan. Spotify soittaa joulumusiikkia, Merja ja lapset laulavat ja tanssivat mukana.

”Lapsista paras on Smurffien Mikä joulu, mikä boogie.”

Merjan äiti saapuu samaan joulupöytään, kuten viime vuonnakin. Hän on ollut yli kaksi vuotta raittiina. Isä menehtyi maksakirroosin komplikaatioihin kesällä.

Merjan ikävöi isäänsä.

”Hyväksyin isäni juomisen vuosia sitten. En yrittänyt enää muuttaa häntä. Aloin ymmärtää, että kyse on sairaudesta.”

Lapset saivat halata vaaria puolestani, itse en uskaltanut.

Merja antoi isälle anteeksi, vähitellen.

”Alkoholistin lapsella ei ole velvollisuuksia siihen. Jos ei pysty, ei tarvitse. Jos pystyy, se helpottaa.”

Kun Merjan lapset tapasivat vaariaan, Merja pyysi näitä aina lähdön hetkellä halaamaan.

”Tuskin isä ymmärsi, että minä olisin halunnut halata myös. En vain uskaltanut. Lapset saivat halata puolestani.”

Merja kertoo elämästään myös Hirsitalon emäntä -blogissa.

Neulominen rauhoittaa Antti Holmaa aina, paitsi silloin kun pitää neuloa alfavillasukat. 

Näyttelijä Antti Holma alkoi harrastaa villasukkien neulomista pari vuotta sitten. Perusteet hänelle opetti manageri Sirkka, mutta vaikein eli kantapää oli opeteltava Youtuben neuvokkivideoista.

”Kolmen ensimmäisen sukkaparin kantapäät neuloin tuijottamalla Youtubea. Neljännet, viidennet, kuudennet ja seitsemännet osasin neuloa jo ilman ohjeita”, Antti sanoo.

”Neulon aina samaa perusmallia. Kuvioilla en, perkele, pelleile.”

Antti neuloo kolmosen bambupuikoillaan esimerkiksi lentokoneessa, matkustaessaan kotikaupunkinsa Lontoon ja Helsingin väliä.

Villasukkia syntyy myös leffojen kuvaustauoilla. Yleensä Antti ehtii neuloa leffan kuvaustauoilla kolmet sukat.

Cheekin eli Jare Tiihosen elämästä kertovan Veljeni vartija -leffan kuvauksissa kävi toisin. Tuplapäärooli Jarena ja tämän veljenä Jerenä teki viime kesän kuvausaikataulusta niin tiukan, että ensimmäinenkin sukka jäi puoleenväliin.

Sitä paitsi sillä kertaa Antti erehtyi pelleilemään kuvioilla. Pieleenhän se meni.

"Tein heti aloittelijan virheen. Kun yritin kirjailla kuviota, langat kiristyivät sukan alla ja menivät ihan myttyyn. Alfasukka lensi koriin ja jäi ikuisesti kesken."

”Olin suunnitellut kännykkäsovelluksellani alfa omega -villasukkamallin, jossa mustaan sukkaan kirjaillaan punaisella langalla kreikkalaiset a ja o”, Antti sanoo.

"Mutta näyttelinkin joka kohtauksessa enkä ehtinytkään neuloa. Sitä paitsi tein heti aloittelijan virheen. Kun yritin kirjailla kuviota, langat kiristyivät sukan alla ja menivät ihan myttyyn. Alfasukka lensi koriin ja jäi ikuisesti kesken."

Sillä kertaa neulominen vei hermot, mutta yleensä käy päinvastoin.

”Harrastan raivoneulomista. Kun haluan rauhoittua, alan neuloa. Neulomiskäsialani on hirmu tasaista ja kaunista. Parasta harrastuksessani on se, että villasukat voi antaa lahjaksi läheisille."