Turkulainen mies on tottunut laulamaan tunteistaan. ”Sen kaiken teen mä siksi vain, koska kulta sä jaksat olla mun omanain.”
Turkulainen mies on tottunut laulamaan tunteistaan. ”Sen kaiken teen mä siksi vain, koska kulta sä jaksat olla mun omanain.”

Hänen kanssaan elämä on melkein yhtä rapujuhlaa ja jokiristeilyä. Onnistuimme löytämään 14 syytä, joiden vuoksi turkulainen on paras puoliso.

  1. Turkulaisen sanomana kielteiselläkin on myönteinen merkitys. Et sä mittä kaffet ota?
  2. Häntä ei tarvitse hävetä. Ruotsin tyylituulet puhaltavat ensin länsirannikolle, mistä sitten leviävät muualle.
  3. Hän on saanut sivistyksen verenperintönä. Kun turkulainen ylittää reissulta kotiin palatessaan Varsinais-Suomen rajan, hän saapuu sivistyksen kehtoon eli siihen ainoaan oikeaan pääkaupunkiin.
  4. Hänen kanssaan aikaa ei kulu turhaan jaaritteluun, vaan asiaan päästään nopeasti. Onk nakei?
  5. Hänen kotikaupungissaan tunnet olevasi ulkomailla. Tai jos et tunne, hän muistaa kertoa, että Turku on Suomen Pariisi.
  6. Hänen kanssaan syöt hyvin. Jos et hänen keittiössään, niin jossakin kaupungin kehutuista ravintoloista. Hyvää totanoi ruakahalua!
  7. Hän vie sinut purjehtimaan. Tai ainakin Förillä tois puol jokke.
  8. Hänellä on voittajan geenit. Ei voi olla sattumaa, että Riitta Väisänen, Lola Odusoga ja Saku Koivu ovat kaikki kotoisin Turusta.
  9. Hänellä on eteenpäin menemisen meininki. Katsokaa vaikka Jethro Rostedtia.
  10. Jos tuuri käy, hän on imenyt itseensä myös kirjallista sivistystä Turun kulttuurikapakoissa ja osaa keskustella punaviinilasin ääressä sulavasti kirjallisuudesta (ainakin Reijo Mäen ja Riku Korhosen tuotannosta). Otetaan viäl yhret!
  11. Hänen kanssaan kesä on yhtä jokiristeilyä, rockfestivaalia ja rapujuhlaa – ja jokilaivan kannella hankitun päivetyksen ansiosta hän käy melkein ruotsalaisesta. Vaik kui pal kivaa!
  12. Kun elämä murjoo, hänen olemuksensa muistuttaa turvallista Mauno Koivistoa: ”Yleensä elämässä on viisasta luottaa siihen, että kaikki menee hyvin.”
  13. Jotkut väittävät turkulaisia vaikeasti lähestyttäviksi. Jos olet onnistunut hurmaamaan yhden, onnittelut! Se on saavutus.
  14. Hän saattaa olla uskollista sorttia. Mä näitä polkuja tallaan kai viimeiseen asti, jos sä rakkaani seisot mun vierelläin.

Kääpiösnautserimme Unto on pirteä 13-vuotias. Se rakastaa yli kaiken metsässä kulkemista.
Kääpiösnautserimme Unto on pirteä 13-vuotias. Se rakastaa yli kaiken metsässä kulkemista.

Yhtäkkiä huomasin, että meillä asuu 13-vuotias seniorikoira. Aistien heikkeneminen ja hitauden hyväksyminen on vaatinut asennemuutosta. Siinä auttoi yksi neuvo.

Edes kevätaurinko ja lumen alta paljastuneet hajut eivät saaneet koiraamme Untoa juoksemaan entiseen tapaan. Tarpeensa se kyllä teki, mutta muuten rakas kääpiösnautserimme lähinnä köpötteli ja pysähteli. Kymmenen minuutin lenkkiin alkoi mennä puoli tuntia ja enemmänkin. En olisi millään jaksanut herätä aamuviideltä vain sen takia, että koira hidasteli.

Kotona katsoin, kun Unto istuskeli pitkiä aikoja paikallaan katse kirjahyllyä tai eteisen kaappeja kohti. Talutushihnan nähtyään se saattoi juosta innokkaana vessan ovelle. Keittiössä Unto törmäili jalkoihimme eikä väistänyt uunin luukkua tai aukeavaa astianpesukonetta.

Missä haukku, miksi se kävelee?

Pihalla se ei kääntänyt päätään, kun huusimme perään. Jolkottelun ja hyppimisen sijaan se alkoi kävellä.

Haukkuminen loppui: oli ihan sama kulkiko vierestä koira vai ihminen, kirsu pysyi kiinni maassa eikä huomio herpaantunut. Pidimme ikkunoita auki, vaikka pihalla kirmasi lapsilauma. Unto pysyi hiljaa ja kuorsasi pedissään.

Se oli nukkumassa myös silloin, kun tulimme kotiin eikä noussut tervehtimään.

Unto oli täyttänyt 13, kun tajusimme: meillä asuu seniorikoira.

Köpöttelyä vanhuudenhöppänän tahtiin

Iän tuomien muutosten hyväksyminen on ollut yllättävän vaikeaa. Kun on vuosikausia reippaillut koiran kanssa pitkin metsäpolkuja, on turhauttavaa vain köpötellä ja seisoskella metsässä. On vaikea muistaa, ettei koiraa voi enää kutsua nimeltä, ja ettei komentamisesta ole mitään hyötyä. Sekin on ihan kummallista, että palloa heittäessä koira jää katsomaan pihaa hölmistyneenä eikä todellakaan tuo palloa takaisin.

Onneksi Unton kasvattaja antoi viisaan neuvon: ajatelkaa koiraanne kuin 90-vuotiasta vanhusta.

On hyvä herätä varhain, mutta ei lähteä liikkeelle liian nopeasti.

Aamuvarhaiset ulkoilutukset lopetimme saman tien. Nyt Unto herää seuraamaan, kun juon aamukahvia. Ruokansa syötyään se menee takaisin nukkumaan. Ulos se lähtee vasta muutaman tunnin kuluttua. Siinä vaiheessa yön jäykistämät jalat ovat jo vetreytyneet.

Iltapäivällä tyydymme lyhyempiin kävelyihin ja annamme Unton haistella mahdollisimman paljon ja ihan vain seisoskella. Mies kuuntelee samalla podcasteja, itse yritän nauttia pysähtymisestä.

Emme anna Unton ulkoilla vapaana, koska se vaikuttaa olevan umpikuuro. Ostimme huomioliivin, jonka taakse kirjoitimme tussilla puhelinnumeron. Se on sitä varten, jos Unto sattuisi karkaamaan eikä osaisi enää kotiin.

Suuri kaipuu syliin, aivan kuten pentuna

Iltaisin otamme Unton syliin nukkumaan. Se kaipaa selvästi kosketusta, ja tykkää kun sitä silitetään. Kasvattajan mukaan tämä on yksi vanhuuden selvimmistä merkeistä: koira kaipaa sellaista turvaa ja läheisyyttä, jota se tottui saamaan pentuna.

Unto on ystävällinen ja pirteä. Aina välillä se haluaa leikkiä, innostuu juoksemaan ja ruoka maistuu aina. Se nukkuu paljon syvää unta, ja ihan varmasti sen nivelia särkee. Silti luopumisen aika on mielessämme vasta vuosien päässä, vaikka tiedän, että sitä pitää aina välillä jo ajatella.

Salaa toivon, että Unto on koira, joka jossain vaiheessa tokaisee ”ihan hyvin jaksan, ei tässä mitään” – ja nukkuu sitten pois.

Kolmevuotiaan Unton bravuuri olivat korkeat hypyt.
Kolmevuotiaan Unton bravuuri olivat korkeat hypyt.
”Mitä toi on? Yök, en syö!”
”Mitä toi on? Yök, en syö!”

Mistä tietää, että on aikuinen? Siitä, että puheestamme häviää monta lausetta, joita lapsena käytimme alvariinsa. Moni niistä olisi yhä käyttökelpoinen. Tosin eivät kaikki.

1. Lapsena sai olla ihanan avuton, pelokas ja palveltavana.

”Voitko tulla peittelemään?”

Ihana ajatus! Joku asettelisi peiton päälleni hellästi ja varovasti, ehkä olkapäiden taakse niin, että on oikein turvallinen olo. Sitten hyvänyön suukko ja valot pois.

”Nosta syliin.”

Tälle olisi paljon käyttöä suloisina sunnuntaiaamuina, masentavina maanantai-iltoina ja oikeastaan kaikkina elämän päivinä.

”Keinutaan! Anna vauhtia!”

Aivan ehdottomasti aikuisenakin pitäisi keinua ja saada kunnon vauhdit!

”Jätä valo palamaan.”

Tämäkin tuntui lapsena turvalliselta. Ei kai pimeän pelko ole mikään lasten yksinoikeus?

2. Ihan kaikkea ei tosin saanut lapsena itse päättää.

”Onks pakko laittaa pipo?”

Aikuisena joutuu väittelemään korkeintaan itsensä kanssa siitä, olisiko kuitenkin järkevää käyttää pipoa pakkasella, vaikka se näyttäisikin tyhmältä ja litistäisi kampauksen.

”Saako jo herätä?”

No saa! Ja valitettavasti herääkin, myös viikonloppuna, kun kerrankin saisi nukkua.

”Miksi en saa koiraa?”

Tätä voi joutua tivaamaan puolisolta. Pitkälliset väsytystaistelut voivat johtaa onnellisiin vuosiin, jolloin puolisokin rakastuu sydänjuuriaan myöten pikku hauvaan.

”Onks pakko lähtee mökille?”

Kerrotaan, että tämän lauseen kuulevat kyllä monet mökkihöperöt, joille on sattunut urbaanimpi puoliso.

”Onko pakko mennä päiväunille? En tahdo!”

Tätä ei kuule aikuisen suusta ikinä! Päiväunethan ovat harvinaista herkkua ja melkein parasta, mitä mieleen tulee!

”Koska on karkkipäivä?”

Aikuisuudessahan hyvää on se, että karkkipäivä on periaatteessa aina, kun huvittaa.

”Minä ite! Haluan syödä ihan ite.”

Olisihan se toisaalta ihanaa, jos joku joskus väsyttävän päivän päätteeksi kärräisi kotiin ja syöttäisi ennen kuin peittelisi nukkumaan.

Aikuisen suusta kuullaan harvoin myös seuraavat lauseet:

En halua näitä housuja! Tyhmät housut!

En laita hanskoja!

Ihan oikeesti ei ole vessahätä.

Saanks mä mennä Maijan luo yöks?

Onko pakko tulla sisälle? (Leikit on kesken!)

Saanko valvoa pidempään?

Saanko mennä koneelle?

3. Katoaako kärsimättömyys iän myötä?

”Koska ollaan perillä?”

Eikö muka tule koskaan mieleen ruuhkabussissa tai metrossa sama? Joskus myös väsyneenä ja masentuneena: milloin elämä tulee valmiiksi niin, ettei ole jatkuva sekamelska ja kaikki kesken? Perille on pitkä matka.

”Tylsäääää! Ei oo mitään tekemistä!”

Koska viimeksi valittelit tekemisen puutetta? Aivan, aikuisena keksii kyllä vapaa-ajalla puuhaa. Ja usein parasta on juuri se, ettei ole kerrassaan mitään tekemistä hetkeen!

4. Lapsena sai olla reilusti epäluuloinen.

”Yök, en syö!”

Ei välttämättä kohota tunnelmaa aikuisten kesken päivällispöydässä.

5. Lapsena maailmakin oli vielä toisenlainen.

”Puhelin soi! Minä vastaan!”

Koska muistat viimeksi riemastuneesti ihan oikeasti, kun tuntemattomasta numerosta soitetaan? Viestien jatkuva piippauskin vie melkein hermoparantolaan.

”Voitko olla mun kanssa huomenna?”

Miksiköhän aikuisena ei enää esitä epämääräisiä hengailukutsuja kavereille? Ollaan vain yhdessä eikä tehdä mitään!  Pitääkö aina olla jokin syy tapaamiselle?

6. Lapsena moni asia oli kyllä ihan epäreiluakin.

”Kaikki muutkin saa mennä!”

Aikuisena on ihan sama, meneekö joku muu vai ei. Usein haluaa nimenomaan karttaa paikkoja, joissa on ruuhkaa.

”Kaikilla muillakin on sellanen mummopipo.”

No sitten menee ja ostaa omilla rahoilla, jos kerran haluaa mennä massamuodin perässä!

7. Lapsena ei ujosteltu suotta.

”Kakka!”

Aikuisena... noh, onhan se iloinen asia toki yhä.

”Pyyhkimään!”

Voi kunpa saisi hoitaa nämä vessa-asiat ihan itsenäisesti vielä vanhuudessakin.