Kauhukseni huomaan yhä useammin haaveilevani omasta elämästä vain itseni kanssa. En tiedä, tahdonko ylipäätään enää parisuhdetta.
Menimme nuorina naimisiin ja elimme vuosia onnellisina. Ainakin oletin olevani onnellinen, sillä lasten kanssa en ehtinyt miettiä, olenko vai enkö ole.
Mieheni matkusti paljon työnsä takia, ja välillä asuimme ulkomailla. Olin kotiäitinä, sillä ulkomailla lasten koulukuviot rakentuivat sen varaan, että äiti on kotona ja huoltaa.
Kun palasimme kotimaahan, lapset menivät yläasteelle ja minä hakeuduin töihin. Sain oman elämän, työn, työkavereita ja omia menoja. Olin taas minä ja ehdin miettiä, miten minulla menee.
Kaikki meni hyvin niin kauan kuin olimme mieheni kanssa molemmat töissä. Vuosi sitten mieheni jäi eläkkeelle. Minulla on työelämää edessä vielä vuosia.
Miehelläni on kyllä harrastuksia, mutta ne eivät riitä täyttämään eläkkeelle jäännin aiheuttamaa tyhjiötä. Ennen niin charmantista miehestä on tullut valittava ukko. En tahdo jaksaa hänen jatkuvaa valitustaan.
Olemme ajautuneet henkiseen asemasotaan. Emme varsinaisesti riitele, mutta meillä ei ole kovin paljon sanottavaa toisillemme, mikä on ehkä vielä pahempi.
Kauhukseni huomaan yhä useammin haaveilevani omasta elämästä vain itseni kanssa. Tämä ei ole sellainen parisuhde, jota haluan. En tiedä, tahdonko parisuhdetta enää ollenkaan.
Olen pettynyt myös itseeni.Tiedän, että tämä on nyt sitä vastamäkeä, johon alttarilla lupauduin. Olenko niin heikko, etten kestä?
Kahden tulen välissä
