Kello keittiössäni
Olen vankkaa käsityöläissukua äitini puolelta - ja ylpeä siitä. Isovaarini oli kupariseppä, vaarini ja enoni kelloseppiä. Suvullamme oli vuosikymmeniä Helsingissä kello- ja kultasepänliike. Kun sitten liikkeen jatkajaa vaarini ja enoni jälkeen ei enää löytynyt, yritys myytiin.
Pesää selvittäessämme löysin romujen seasta viime vuosisadan alkukymmenillä valmistetun seinäkellon. Se oli vaarassa joutua kaatopaikalle. Ihastuin kelloon ja nyt se on koristanut oman keittiöni seinää ainakin kolmenkymmenen vuoden ajan.
Kelloa ympäröi upeat ja ainakin tunnearvoltaan korvaamattomat lautaset. Niissä kukkivat talvellakin kesäiset luonnonkukat: kissankellot, ohdakkeet, lemmikit, päivänkakkarat, ruiskukat, hiirenvirnat. Isotätini, mummini pikkusisko on ne käsin maalannut vuonna 1910. Hän antoi seinälautaset omalle äidilleen syntymäpäivälahjaksi.
Ajan kulkua ja sen yhä kiihtyvää nopeutta päivin seuratessani vallitsee keittiöni seinällä viipyilevä rauha. Sielu lepää ja hengessä mukanani elävät rakkaat, jo kauan sitten poisnukkuneet läheiseni.
