TÄTÄ MIETIN. Kolmivuotiaana perheemme innokas leipuri keksi toivoa lahjaksi korppujauhoja. Lahjaperinne ilahduttaa yhä ainakin äitiä, kirjoittaa Maria Tuominen.
Kun esikoiseni oli kolmivuotias, kyselin häneltä joululahjatoiveita.
”Korppujauhoja”, poika vastasi vakavana.
Kukaan ei saanut selville, mistä hän oli toiveensa keksinyt ja miksi hän juuri sitä pyysi. Innokas leipuri hän kyllä oli ja auttoi mielellään keittiössä.
Jouluaattona poika, seurueen ainoa lapsi, sai ison kasan paketteja. Kaikkein levein hymy hänen kasvoilleen levisi silloin, kun yhdestä paljastui pussillinen korppujauhoja. Juhlahumun laannuttua lapsi sotki korppujauhoihinsa kulhossa vettä ja näytti onnelliselta.
Siitä joulusta on nyt kymmenen vuotta. Joka vuosi esikoiseni on saanut yhdestä paketista korppujauhoa.
Nykyisin korppujauhovitsi ilahduttaa enemmän minua kuin teini-ikäistä lahjansaajaa. Silti en perinteestä luovu.
Tänäkin vuonna aatonaattoyönä vietän lahjavalvojaisia ja yhtä pehmeää pakettia pakatessani muistelen pientä onnellista leipuria.
