Onko toista kuukautta, joka ruokkii aisteja enemmän kuin syyskuu? miettii Minna McGill.
Enää muutama päivää syyskuuta jäljellä.
Nyyh, sanon minä.
Nyyh, sanon minä.
Onko toista kuukautta, joka ruokkii aisteja enemmän?
On valtavina ryppäinä puissa roikkuvat pihlajanmarjat ja metsän kosteat sammalmättäät.
On uunissa paistuvan omenapiirakan lumoava tuoksu, kattilassa höyryävä raparperihilloke ja pannulla tirisevät kantarellit.
On pimenevät illat. Tuulipuvun rapina iltalenkillä, kauppojen pimeässä hohtavat kyltit ja lyhtypylväisiin syttyvät valot. On kodit, keittiöt ja olohuoneet, joihin pimeällä kurkistaa. Iltatoimissa häärivät ihmiset, television ruudulta hohkaava valo.
On ihana sade. Välistä hento, välistä piiskaava. On kumppareiden lätinä ja ränneistä tippuva vesi.
On kumppareiden lätinä ja ränneistä tippuva vesi.
On syksyn lehdet maailman kaikissa väreissä. Osa vielä puissa, osa kuvioina maassa, osa kengänpohjiin liimautuneina. On lätäköt, joiden yli hyppiä, ja sateenvarjo, jonka alle kyyristyä.
On hetki tässä ja nyt. Eikä mielen päällä mitään muuta.
Eikä mielen päällä mitään muuta.
Syyskuu, arjen parasta mindfulnessia.
Tervetuloa, lokakuu, jatkan harjoittelua.
Artikkeli on Kodin Kuvalehden 19/2017 pääkirjoitus.
