Henna Saunalalla on kolme lasta, joista hän huolehtii yksin. Kaksi heistä tuli kotiin maailmalta, kaikilla on erityistarpeita. Hennasta elämä on hyvää, ei raskasta. ”Ehkä onnellisuuden salaisuus on, että on tyytyväinen siihen, mitä on.”
”Paperiin oli listattu erilaisia sairauksia ja vammoja. Karsastus, käsi puuttuu, sokeus, vakava kehitysvamma... Jokaisen kohdalla oli kolme vaihtoehtoa: ’hyväksytään’, ’ei hyväksytä’, ’voidaan keskustella’.
Minun piti kertoa adoptioviranomaisille, millaista lasta toivon ja millaisen lapsen vanhemmaksi en koe olevani valmis.
Istuin olohuoneen pöydän ääressä ja piirtelin lomakkeeseen rasteja. Väillä huutelin miehelle keittiöön, mitä mieltä hän on, ja pyysin googlettamaan lisätietoa. Lapsi, joka on syntynyt raiskauksen seurauksena? Onko skitsofrenia periytyvää?
Se oli hirvein paperi, jonka olen elämässäni täyttänyt. Jouduin päättämään isoja asioita, joita biologinen äiti ei joudu valitsemaan. Ymmärsin kuitenkin, että omia voimia pitää miettiä. Lapsen kuuluu saada koti, jossa häntä jaksetaan hoitaa.
”Meillä oli kolme alle kouluikäistä lasta, joista yksikään ei ollut tavallinen.”
Kului vain reilu kuukausi adoptiopapereiden lähettämisestä, kun meille tarjottiin Amandaa. Arveltiin, että hänelle voisi olla vaikea löytää perhettä. Amandan erityistarpeet olivat niin suuria.
Haimme Amandan Etelä-Afrikasta kotiin Lapinlahdelle syksyllä 2010 kahden isoveljen kaveriksi. Hän oli silloin reilun vuoden ikäinen.
Ensimmäisen lapseni Aaron olin synnyttänyt itse vuonna 2004. Aron tuli perheeseemme Etiopiasta vuonna 2008, pari vuotta ennen Amandaa. Pojalla todettiin muun muassa adhd. Isoveli Aarokin sai omat diagnoosinsa myöhemmin.
Kun Amanda kasvoi, hänen erityistarpeensa osoittautuivat vielä suuremmiksi kuin oli tiedetty. Hän on vaikeasti kehitysvammainen ja autisti. Niitä asioita ei vauvasta vielä pystynyt huomaamaan.
Meillä oli kolme alle kouluikäistä lasta, joista yksikään ei ollut tavallinen.
/kodinkuvalehti.fi/s3fs-public/wysiwyg_images/henna_saunala-3_0.jpg?itok=kWFxeAVn)
Uudenlainen elämämme alkoi muovautua, kun jäin eron jälkeen lasten kanssa kolmisin. Amanda oli silloin seitsemän ja pojat vähän vanhempia.
Ymmärsin, että minun perheeni on nyt tässä. Sain Jumalalta voimaa ajatella, että tämä on minun osani maailmassa ja näin elämäni kuului mennä.
Minusta oli tullut kolmekymppisenä vanhoillislestadiolainen. Olin silloin etsinyt itselleni sopivaa tapaa uskoa ja mennyt Suviseuroihin. Siellä kymmenientuhansien uskovaisten keskellä kaikki tuntui hyvältä, puheet ja virret.
Tuli olo, että tämä on se tapa, jolla haluan uskoa: arjessa tehdään sellaisia ratkaisuja, että usko näkyy. En käytä liikaa aikaa turhaan viihteeseen tai vaikka maalliseen musiikkiin. Se oli oma päätökseni.
Ensimmäisissä Suviseuroissani katselin ympärilleni ja näin suuria perheitä seurapenkeissä ja riisipuurojonoissa. Katselin kauempaa. Toivoin, että voi kun saisin monta lasta itsekin.
Niin ei käynyt. En kuitenkaan ole katkera. Ajattelen, että jokaisen elämä menee juuri niin kuin sen pitää mennä.
Meillä on eronneiden vanhoillislestadiolaisten kanssa Facebookissa vertaistukiryhmä. Meitä on yllättävän paljon.
”Pidän kiinni siitä, että saan neuloa ja käydä töissä.”
Amanda on nyt 14-vuotias. Tarvitsen arjessani paljon kikkoja, jotta se pyörii. Onneksi olen hyvä keksimään niitä. Osaan myös pitää puoliani ja ottaa rennosti, miten milloinkin tarvitaan.
Amandalla on kolme samanlaista hupparia, neljä samanlaista jääkiekkopaitaa ja neljät prikulleen samanlaiset mustat housut. Vältymme raivareilta, kun hän ei vaadi joka päivä hienompia vaatteita.
Jouluisin emme tavoittele idylliä, vaan ajamme nelisin autolla Norjaan. Kävelemme ulkona, syömme nuudeleita ja kilpailemme, kuka pitää käsiään pisimpään Jäämeressä.
En imuroi usein. Pääruuaksi saa joskus olla leipää.
Pidän kiinni siitä, että saan neuloa ja käydä töissä.
”Suuri osa maailman naisista vaihtaisi riemusta kiljuen osia kanssani.”
Elämäni on hyvää. Voin touhuilla töiden jälkeen kotona kaikenlaista, kunhan olen näköetäisyydellä Amandasta.
Luen kirjoja, selaan somea, teen omenahilloa, katselen hiljaista tietä, silittelen kissaa. Välillä Amanda tulee pussaamaan tai mönkii päälleni sohvalle.
Jotkut miettivät, enkö ole väsynyt tai yksinäinen, eikö kaikki ole raskasta. Miksi olisi. Suuri osa maailman naisista vaihtaisi riemusta kiljuen osia kanssani: minulla on turvallinen olo, ruokaa, lämpöä, koti maksettuna, lapset ja työpaikka.
Ehkä onnellisuuden salaisuus on, että on tyytyväinen siihen, mitä on.”
Miksi Naisleijonat ja Virkiän pesäpalloilijat faneineen ja huoltojoukkoineen ovat tuoneet Hennan ja lasten elämään niin paljon iloa, että Henna kutsuu heitä itse valituksi perheekseen? Ketkä muut auttavat Hennaa arjessa? Lue koko juttu Kodin Kuvalehdestä 17/2024. Tilaajana voit lukea sen myös täältä. Jos et vielä ole tilaaja, kokeile digilehdet.fi-palvelua.
