Miia sairastui autismiin puolitoistavuotiaana. Nyt hän on 24-vuotias.
Miia sairastui autismiin puolitoistavuotiaana. Nyt hän on 24-vuotias.

Taina Joki-Sipilä sai uskomattomat voimat, kun toinen hänen kaksosistaan sairastui autismiin. Siitä sai alkunsa perheyritys, hoitokoti, jossa tukea saavat muutkin autistit.

"Tyttäremme Miia oli puolitoistavuotias, kun hän alkoi oksentaa. Välillä oli muutama päivä väliä, sitten oksentelu taas jatkui. Kummastelin sitä, sillä Miialla ei ollut kuumetta tai muita oireita. Kaksossisar Moona pysyi terveenä.

Siihen asti olimme eläneet tavallista, kiireistä lapsiperheen elämää. Olin töissä vastasyntyneiden teholla eli keskolassa ja tein hoitovapaallani välillä sinne keikkoja. Mieheni oli metsäkoneyrittäjä.

"Janita, Jasmiina, Moona ja Miia. Kaksoset ovat puolivuotiaita."
"Janita, Jasmiina, Moona ja Miia. Kaksoset ovat puolivuotiaita."

Siihen aikaan meillä oli neljä alle nelivuotiasta lasta. Kotielämä oli tasapainottelua unen ja valveen rajamailla.

ALUKSI EPÄILIN, että Miialla oli allergia. Korvasin maidon soijalla ja kokeilimme erilaisia ruokavalioita. Mikään ei tuntunut auttavan.

Oksentelu jatkui viikkoja ja laantui. Sitten huomasin, että Miian käytös alkoi muuttua. Hän halusi olla vain yksikseen eikä tuntunut katsovan silmiin, vaikka yritimme saada häneen kontaktia.

Mieheni kanssa nimesimme Miian Lonely rideriksi, yksinäiseksi ratsastajaksi. Hän tuntui helpolta lapselta, ei tarvinnut mitään ja oleili vain itsekseen.

Vähän ennen Miian ja Moonan 2-vuotissyntymäpäivää äitini alkoi epäillä, että Miiasta oli tullut kuuro. Tein testin. Menin toiseen päähän taloa ja rapistelin karkkipaperia. Miia kuuli sen heti. Kuulossa ei siis ollut mitään vikaa.

Miian käytös muuttui. Lapsi katosi johonkin.

Vähitellen Miian käyttäytymisen muutos paheni. Ennen hän ja Moona tekivät asioita yhdessä, nuolivat astianpesukoneesta lusikoita ja touhusivat keittiössä kaikenlaista pikkupuuhaa. Vauhtia riitti.

Nyt Miia saattoi pyöritellä käsissään jotain tavaraa, ja jos häntä kutsui selän takaa, hän ei kääntynyt katsomaan. Sanat jäivät pois. Aluksi Miia oli osannut jopa enemmän sanoja kuin sisarensa.

Olin varma, että jotain on pahasti pielessä. Etsin epätoivoisesti tietoa netistä. Epäilin dysfasiaa, MBD:tä tai autismia.

Neuvolassa minua ei uskottu, kun kerroin Miian oudosta käytöksestä. Lopulta päätin tilata kotiin psykologin. Hänen kanssaan täytin autismin arviointilomakkeen, ja hänen arvionsa oli sama, mitä olin itsekin epäillyt ja pelännyt.

Menin neurologille mukanani psykologin tekemä arvio. Siellä se vahvistettiin todeksi. Miialla diagnosoitiin autismikirjon häiriö.

MIIALLE TEHTIIN paljon tutkimuksia. Ilmeni, että hänellä on mahdollisesti geneettinen alttius autismiin.

Lapsi katosi johonkin. Hän ei oppinut puhumaan eikä kehittynyt ikätovereidensa lailla.

"Moona ja Miia kehittyivät samaan tahtiin 1,5-vuotiaiksi saakka."
"Moona ja Miia kehittyivät samaan tahtiin 1,5-vuotiaiksi saakka."

Jokainen autistilapsi on oma persoonansa. Yhteistä heille on aistiyliherkkyys. Kirkkaat valot ja kovat äänet stressaavat lapsia ja voivat saada heidät pois tolaltaan. Suihkussa pelkkä veden ääni sai Miian panemaan kädet korvilleen ja vajoamaan polvilleen.

Minussa heräsi valtava taistelutahto lapseni puolesta. Etsin väsymättä tietoa autismista ja yritin epätoivoisesti saada Miian pois sen syövereistä. Kannoin häntä sylissä, lauloin hänelle, pidin katsekontaktissa ja yritin harjoituttaa hänen taitojaan. Jos hän oppi pienimmänkin asian, annoin suuret fanfaarit.

Keskitin kaiken huomioni Miiaan. Kaksossisar Moona kehittyi normaalisti ja jäi siksi vähemmälle huomiolle, samoin muut sisarukset. He tunsivat välillä miltei vihaa siitä, että yksi lapsi määräsi tahdin ja kaikki tehtiin hänen mukaansa.

Koko perheestämme tuli tavallaan autisti, sillä autistilapsen kanssa on erittäin vaikea mennä minnekään. Kylään emme viitsineet lähteä, sillä vierailuilla Miian perässä sai juosta koko ajan. Muuten hän purki vaate- ja jääkaapit. Myös kotona häntä piti vahtia. Rakensimme tonttimme reunaan aidan ja portin, mutta ne eivät pidelleet Miiaa. Olimme väsyneitä, sillä lapsi myös nukkui huonosti.

Kerran kuukaudessa saimme Miialle hoitopaikan viikonlopuksi. Silloin vain makoilimme sohvalla.

Miialle ei löytynyt hoitopaikkaa, johon hänet olisi voinut huoletta viedä. Osaamista ja tietoa autismista ei ollut riittävästi. Kun kerran kuukaudessa saimme Miialle hoitopaikan viikonlopuksi, nautimme siitä, että saimme vain makoilla sohvalla. Ei tarvinnutkaan koko ajan valvoa yhtä lasta ja pelätä, että hän karkaa ja joutuu vaaraan.

SITTEN SAIN AJATUKSEN. Minä perustaisin autistikodin. Työskentelisin siellä ja pystyisin olemaan Miian elämässä mukana. Samalla muutkin autistit pääsisivät hoitoon. Rakentaisin paikan, jossa otettaisiin kaikessa huomioon autistit ja heidän tarpeensa.

Vuonna 2011 päätin irtisanoutua Liedon terveyskeskuksesta, jossa työskentelin sairaanhoitajana. Vaikka mieheni toimii yrittäjänä, en itse tiennyt yrittämisestä sen kummempaa. Aloin kuitenkin tehdä yrityssuunnitelmaa. Hain koulutukseen ja suoritin yrittäjän ammattitutkinnon.

Osakeyhtiö tuntui sopivalta, ja sen perustaminen vaati 2 500 euron sijoituksen. S-kaupan bonustilillä oli vähän rahaa, ja loput nostin Visa-kortilla. Sitten piti hankkia vielä rahat yrityksen perustamiseen.

Mies naureskeli, että en saisi mistään tarvitsemaani summaa. Minä uskoin vahvasti, että onnistun. Ensimmäinen pankki ei myöntänyt lainaa. Toinen pankki sen sijaan uskoi heti ideaani ja myönsi lainan. Ehtona oli, että Finnvera takaa puolet summasta.

Ensimmäinen neuvottelu Finnveran kanssa oli tiukka ja kylmäkiskoinen. Hoitosuunnitelmani ei kiinnostanut heitä. Minua taas eivät kiinnostaneet numerot. Ajattelin, että teen töitä sydämellä, en bisnesmielessä.

Sitten päätin, että odottakaapa, minä vielä näytän. Seuraavaa neuvottelua varten laskin mieheni kirjanpitäjän kanssa tarkat numerot, joita minulta vaadittiin. Saimme kuin saimmekin Finnveralta myönteisen päätöksen, ja pankki myönsi lainan.

Tein hoitokodin piirustukset ruutupaperille.

TEIN ITSE hoitokodin piirustukset ruutupaperille, ja arkkitehti muutti ne viralliseen muotoon. Otimme rungot talopakettina. Olin pääsuunnittelija, työskentelin rakennuksella, siivosin työmaata ja suoritin sosiaali- ja terveydenhoitoalan johtajakoulutuksen Turun yliopistossa. Tein palo- ja pelastussuunnitelmat, riskikartoitukset ja turvallisuusselvitykset.

Koko omaisuutemme kiinnitettiin lainojen vakuudeksi. Olin valmis menettämään kaiken ja muuttamaan vaikka vuokra-asuntoon. Tärkeintä minulle oli se, että olin päässyt kiinni elämäntehtävääni.

Jälkeenpäin olen ihmetellyt, miten selvisin kaikesta. Ehkä maailma antaa hyvää, kun siihen suhtautuu myönteisesti. Kun Miia Matilda Koti avattiin 2013, sen kaikki 12 paikkaa tulivat heti täyteen.

OLEN ONNELLINEN siitä, että tyttärelläni on nyt hyvä olla. Työskentelen palveluvastaavana Miia Matilda Kodissa ja olen Miia Matilda -osakeyhtiön toimitusjohtaja. Hoitokodissa työskentelee 15 autismiin perehtynyttä henkilöä.

Taina on viiden aikuisen lapsen äiti, joka nauttii puutarhanhoidosta.
Taina on viiden aikuisen lapsen äiti, joka nauttii puutarhanhoidosta.

Miian kaksossisko Moona valmistui kokiksi ja työskentelee hoitokodissamme. Esikoisemme Janita on päivätoiminnan vastuuhenkilö ja autismikonsultti, toinen lapsemme Jasmiina on vammaistyöhön suuntautunut sosionomi, tekee työvuorolistat ja sijaistaa minua.

Jesse-kuopuksemme oli vartija. Hän vaihtoi alaa ja halusi tänne ohjaajaksi. Nyt hän suorittaa oppisopimuksella lähihoitajan pätevyyttä. Mieheni huolehtii kiinteistönhuollosta.

Toisinaan on vaativaa olla lapsilleen sekä äiti että pomo. Minun on pitänyt opetella uusi työrooli lasteni kanssa. Lasten on pitänyt oppia, ettei esimiehelle puhuta niin kuin äidille. Lasten pyynnöstä pyrin kotona olemaan puhumatta työasioita. Töissä saan olla pomo mutta kotona vain äiti.

Kaikki lapsemme ovat vapaasta tahdostaan tulleet töihin Miia Matilda Kotiin.

Minua ilahduttaa, että kaikki lapsemme ovat vapaasta tahdostaan tulleet töihin Miia Matilda Kotiin, vaikka jossain vaiheessa he olivat väsyneitä siihen, miten paljon autistinen sisar vaikutti perhe-elämäämme.

Kun siirryn sivuun, lapset jatkavat yritystä. Moni ulkopuolinen on jo halunnut ostaa yritykseni, mutta en missään nimessä myy sitä. Pian alamme rakentaa autismiosaamiskeskus PikkuMiaa. Sinne vanhemmat voivat tuoda alle 18-vuotiaat autistilapsensa ja vaikeasti kehitysvammaiset lapsensa tilapäishoitoon ja asumisharjoitteluun.

Meillä käy paljon vieraita oppimassa, sillä hoitokoti on ainoa laatuaan Suomessa. Lapsilleni olen sanonut, että kun Miiasta joskus aika jättää, he saavat tehdä tälle talolle mitä haluavat. Siihen saakka pidämme tämän omana perheyrityksenä.

HOITOKODISSA JOKAINEN päivä on tarkasti rakennettu. Päivän kulku on visualisoitu asukkaille kuvakorteilla, ja illalla tiedetään, mistä seuraava päivä koostuu. Jos suunnitelmiin tulee muutos, se ilmoitetaan muutoskortilla. Kaikki asukkaat tietävät koko ajan, mitä tekevät, kenen kanssa ja miten kauan. Se luo levollisuutta. Aistiyliherkkyys on otettu huomioon rakennusmateriaaleissa, jotka vähentävät kaikua. Valaistus on epäsuora, jotta se ei häikäisisi.

Miia on muuttanut elämäni. Ilman häntä ja hänen autismiaan olisin jäänyt työhöni sairaalaan, pelkästään mukavuusalueelleni.

"Vuonna 1986 työskentelin kehitysvammalaitoksella. Näitä kahta lasta rakastin valtavasti."
"Vuonna 1986 työskentelin kehitysvammalaitoksella. Näitä kahta lasta rakastin valtavasti."

On kyse ehkä sielunsopimuksesta tyttäreni ja minun välillä, yhteisestä matkastamme. Lakkasin suremasta Miian kohtaloa, kun oivalsin, että kyseessä on hänen elämänsä juuri sellaisena kuin hän on nyt. Aiemmin surin sitä, ettei hän saa poikaystävää, ei voi kokea rakkautta parisuhteessa eikä voi mennä töihin. Sitten tajusin, että ei Miia niitä ajattele. Olin siirtänyt omat haaveeni Miiaan ja surin niiden toteutumattomuutta.

Miia ajattelee hyvää ruokaa ja mukavaa oloa. Hänellä ei ole rahahuolia eikä särkynyttä sydäntä. Sen oivallettuani oloni helpottui.

Miian ja muiden hoitokotimme autistien elämä on täällä. He ovat tyytyväisiä, kunhan saavat olla omanlaisiaan."

Taina Joki-Sipilä on 52-vuotias sairaanhoitaja. Hän perusti Lietoon autistien kuntoutus- ja hoivakoti Miia Matildan, jossa myös hänen tyttärensä Miia asuu. 

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 23/2016.

Kirje ystävältä

Rakas Taina

Olet koskettanut minua hyvin syvästi, kuten varmasti monia muitakin erityislasten vanhempia. Sinun autistilapsesi on jo täysi-ikäinen, minun vasta muutaman vuoden.

Minusta tuntuu, että tunnistat minussa omaa itseäsi aikaisemmista elämänvaiheistasi. Olet kohdannut erityislapsen vanhempana kaikki ne vaiheet, joita minä vasta pikkuhiljaa käyn läpi: huolen lapsen tulevaisuudesta ja siitä, kuka häntä hoitaa, kun meitä ei enää ole.

Sinussa on valtavasti rakkautta kaikkea elollista kohtaan. En osaa edes kuvitella työmäärää, jonka olet tehnyt luodaksesi Miia Matildasta paikan, jossa autistiasukkailla on hyvä olla. Siitä asti, kun tutustuin sinuun ja hoitokotisi periaatteisiin, on sydämessäni uinunut toive, että jonain päivänä lapseni saa elää siellä.

Olet ensimmäisiä ihmisiä, joiden kautta olen alkanut luottaa lapseni tulevaisuuteen. Saan sinulta valtavasti toivoa. Luotat ja tiedät, että asiat järjestyvät, kunhan jaksamme uskoa sydämemme voimalla unelmiin ja luoda todeksi sen, mistä haaveilemme.

Rakkaudella Emilia

"Tämä yhteiskuva Adamista ja minusta on ensimmäiseltä tapaamiseltamme. Ilmeeni kertoo, miten tohkeissani olin. Kun katson kuvaa, tulee onnellinen ja nostalginen olo."

Yksi hyvinkääläisen Riitta Ahon, 68, elämän kohokohdista oli, kun hän 2010 hän tapasi idolinsa Adam Lambertin kasvotusten. "Adam kietoi kuvauksen ajaksi käsivartensa ympärilleni. Muistan vieläkin, että hänellä oli ihanan pehmeä pusero." 

"Muistan tarkkaan, miten tämä Adam-hurahdukseni alkoi. Katsoin olohuoneessa telkkarista American Idol -laulukilpailua ja söin iltapalaa. Sitten tuli kappale Ring of Fire.

Sydän alkoi lyödä lujempaa. Unohdin pureskella. Tajusin kuulleeni jotain lumoavaa.

"Jossain vaiheessa yritin olla oikeaoppinen fani sillä tavalla, että lakkasin kynteni mustiksi, mutta se oli aika sotkuista puuhaa. Harjoittelin myös rohkeampaa pukeutumista."
"Jossain vaiheessa yritin olla oikeaoppinen fani sillä tavalla, että lakkasin kynteni mustiksi, mutta se oli aika sotkuista puuhaa. Harjoittelin myös rohkeampaa pukeutumista."

Aikaisemmin olin kiinnittänyt huomiota vain siihen, että onpas hyvän näköinen kaveri tuo Adam Lambert. Mutta nyt ymmärsin, miten hieno laulaja hän on. Olin myyty.

Hetkestä on nyt kahdeksan vuotta.

En ollut siinä vaiheessa kauhean hyvä tietokoneen käyttäjä, mutta aloin etsiä Adamista tietoa netistä. Oli pakko saada tietää lisää.

Löysin virallisen fanisivuston ja sieltä myös suomalaisia. Pitkään jahkailin, kehtaanko mennä mukaan keskustelemaan. Ajattelin, voinko fanittaa ketään, kun olen näin vanha.

Kun löysin netistä lisää sivuja, huomasin, että meitä aikuisia faninaisia olikin paljon. Muutkin ihmettelivät, mitä heille oli oikein tapahtunut, kun he olivat tällä tavalla yhtäkkiä hurahtaneet. Se oli vertaistukea.

"Tilasin Jenkeistä 'Aquarian Wolf' -printtikuvan. Sain grafiikkalehden 64/300. Siinä on taiteilijan ja Adamin nimikirjoitukset. Minusta se on hieno."
"Tilasin Jenkeistä 'Aquarian Wolf' -printtikuvan. Sain grafiikkalehden 64/300. Siinä on taiteilijan ja Adamin nimikirjoitukset. Minusta se on hieno."

Olin juuri jäänyt eläkkeelle, ja mies oli paljon työmatkoilla. Netissä roikkumiseen oli aikaa. Joskus jäi tiskaamattakin, kun kuuntelin musiikkia cd-levyiltäni ja surffailin netissä.

Adamin ansiosta opin tietokonetaitoja enemmänkin. Aikaisemmin en edes tiennyt, mikä on Twitter. Jossain vaiheessa uskalsin avata tilin sinnekin ja aloin seurata Adamia. Kädet vapisivat, kun kirjauduin ensimmäistä kertaa!

Ensin en laittanut käyttäjäkuvaksi omaa kuvaa. Pelkäsin, että joku tuttu löytää minut ja huomaa, miten hullu olen. Nyt olen rauhoittunut.

Sen jälkeen olen oppinut myös esimerkiksi nettilinkkien tekemistä sekä luonut oman Instagram-tilin ja YouTube-kanavan.

Keikoilla saatan vähän heilua, mutta en kilju.

Kun Adam saapui vappuna 2010 Suomeen, menimme muiden fanien kanssa lentokentälle häntä vastaan. Se oli harras ja jännittävä tilanne.

En uskaltanut puhua mitään, mutta pääsin yhteiskuvaan Adamin kanssa. Adam kietoi kuvauksen ajaksi käsivartensa ympärilleni. Muistan vieläkin, että hänellä oli ihanan pehmeä pusero. Ja harmittelen yhä, etten tajunnut ottaa omaa takkiani pois, että olisin päässyt vieläkin lähemmäs!

Silloin emme muistaakseni antaneet muiden fanien kanssa Adamille lahjaa, mutta myöhemmin olemme ostaneet hänelle Kalevala-korun.

"Sain Adamin nimikirjoituksen tähän CD-levyyn Meet & greet -tapaamisessa. Samalla sain myös tuijotella häntä suoraan silmiin, halata ja olla taas hetken kainalossa."
"Sain Adamin nimikirjoituksen tähän CD-levyyn Meet & greet -tapaamisessa. Samalla sain myös tuijotella häntä suoraan silmiin, halata ja olla taas hetken kainalossa."

Olen ollut kymmenellä Adamin keikalla. Olen niillä aika jäykkä, en yhtään kilju enkä juuri tanssi. Keskityn nauttimaan ja saatan vähän heilua. Joskus olen nostanut käsiä ilmaan, kun Adam on näyttänyt katsovan minuun päin. En tiedä, huomasiko hän.

Toisinaan olen miettinyt, olisinko yhtä innokas fani, jos Adam olisi ruma. En tiedä. Adam on sopiva paketti, ilo silmälle ja korvalle.

Olen entinen matematiikan, kemian ja fysiikan opettaja. Aikaisemmin mietin, mitä oppilaat mahtavat ajatella minusta, jos löytävät minut netistä. Nauravatko he? Opin, ettei sellaisella ole mitään väliä.

Voisin kehua Adamia vaikka kuinka. Hän on maailman paras laulaja ja synnynnäinen esiintyjä. Lisäksi hän on avoin, ystävällinen, rehellinen, huumorintajuinen, hyväkäytöksinen ja sanavalmis.

Adamin elämää seuraamalla olen oppinut jotain myös musiikkibineksestä. Se on raakaa ja rankkaa. Adam-parka ei ole saanut mitään helpolla, koska hän ei ole sellainen vähäpukeinen pyllynpyörittäjätyttö, joista levy-yhtiöissä tykätään.

On ollut avartavaa, että Adam on homo. Aikaisemmin en miettinyt sellaisia asioita. Kun Adam on kertonut, miten häntä on syrjitty, olen ymmärtänyt, ettei ole helppoa olla erilainen.

Maailma kaipaa lisää suvaitsevaisuutta. Ilman Adamia en todennäköisesti olisi ikinä mennyt marssimaan seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksien puolesta Pride-kulkueeseen. Nyt olen ollut siellä kaksi kertaa muiden Adam-fanien kanssa.

Minusta on ihmeellistä ajatella, että kaikista maailman ihmisistä juuri minusta ja Adam Lambertista on tullut niin läheisiä."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 14/2017.
 

Kun Pasi Kotilaisen vaimo ja pienen pojan äiti kuoli kouluampumisessa, Pasi oli ainoa, joka ei itkenyt. Yhdeksässä vuodessa hän on oppinut, että haaveet voivat sittenkin toteutua ja ilosta voi liikuttua.

"Se oli elämäni nopein muutto. Kaksivuotiaan poikani välikausihaalari ja pikkuautot lojuivat levällään lattialla, kun heräsin sunnuntaiaamuna pää jyskyttäen. Poikani oli hoidossa, ja edellinen ilta oli venähtänyt minulta liian pitkäksi. Muuttoauton tuloon oli kaksi tuntia, enkä ollut pakannut vielä mitään.

Soitin kaverilleni, juoksin lähikauppaan, juoksin takaisin kotiin kainalossani 50 mustaa jätesäkkiä. Niihin säkkeihin tungimme kaiken. Kun muuttoautona oleva kuorma-auto ajoi kerrostalomme pihaan, pyysin sitä peruuttamaan ensimmäisen kerroksen parvekkeen alle. Sieltä oli kätevä heittää säkit lavalle.

Olin muuttamassa Seinäjoelta takaisin synnyinkaupunkiini Jyväskylään, jossa asuivat lapsuudenperheeni sekä vanhat kaverini. Tarvitsin kaiken mahdollisen avun, mitä jäljellä oleva tukiverkko pystyisi minulle antamaan. Miten me pärjäisimme pienen poikani kanssa kahdestaan?"

Ainoa, joka ei itkenyt

"Kuukausi aiemmin, 23.9.2008, vaimoni Tuulia lähti aamulla tavalliseen tapaan kouluunsa, Kauhajoen aikuisopistolle. Hän opiskeli kotitalousalaa, koska oli vihdoin keksinyt, mitä haluaisi isona tehdä. Perhekeskeisenä ihmisenä hän haaveili kodikkaasta omasta konditoriasta tai pitopalvelusta. Yrityksen toiminta olisi hyvin ihmisläheistä, hän suunnitteli. Olisi maukasta kotiruokaa ja paljon leivonnaisia.

Edellisyönä Tuulia oli lukenut pikkutunneille asti kokeeseen. Tuulian ystävä haki hänet ja 2,5-vuotiaan poikamme Elmerin kerrostaloasuntomme pihalta. Elmeri oli aloittanut sinä syksynä perhepäivähoidon ja viihtyi hoidossa hyvin.

Minä heräsin vähän myöhemmin. Puhelimeni oli ollut äänettömänä ja ihmettelin, kun huomasin sekä Tuulian isän että Tuulian siskon miehen soittaneen monta kertaa. Olin jo melkein myöhässä töistä, joten päätin soittaa Tuulian isälle vasta matkalla töihin.

Appiukko vastasi heti. Hän kuulosti oudolta ja kysyi, olenko lukenut uutisia. Kauhajoen aikuisopistolla ammuskeltiin. Surmaaja oli iskenyt luokkaan, jossa tehtiin koetta.

Elämä meni sekaisin sillä hetkellä. Ajoin appivanhempieni luo Alajärvelle. Kaikki ihmiset ympärilläni itkivät, huusivat ja valittivat. Satoja ihmisiä kävi tuomassa kukkia. Toimittajat yrittivät kysellä yksityiskohtia, tietää aina vain jotakin lisää. Lähetimme heidät kaikki pois.

Istuin appivanhempieni valkoisen omakotitalon kuistilla ja katsoin, kuinka kahden päivän aikana taloon virtasi järkyttyneitä ihmisiä, tuttuja sekä tuntemattomia. Minä olin ainoa, joka ei itkenyt. Sulkeuduin itseeni.

Otin Elmeriä kädestä kiinni ja sanoin, että tiedätkö, äiti ei tule enää kotiin.

Elmeri vietti ne kaksi hullua vuorokautta perhepäivähoitajalla. Sen jälkeen hain hänet kotiin. Muistan aina sen hetken, jolloin saavuimme kerrostalomme pihaan. Miten kertoa lapselle, että äiti on kuollut?

Otin Elmeriä kädestä kiinni ja sanoin, että tiedätkö, äiti ei tule enää kotiin. Äiti meni taivaaseen. Elmeri katsoi minua vakavana ja hänen suunsa alkoi kääntyä alaspäin. Se ilme ja muisto kouraisee jostain syvältä edelleen."

Arjen piti jatkua

"Minusta tuli leski ja yksinhuoltajaisä kolmikymppisenä. Olin pelannut 15 vuotta miesten salibandyliigassa, mutta salibandyurani loppui käytännössä siihen. En jaksanut enää harjoitella.

Jyväskylään muuton jälkeen arjen piti jatkua. Pojalle piti löytää päiväkoti ja minulle töitä. Päiväkoti löytyi, töitä ei. Palasin takaisin tuttuun salibandymaailmaan, jossa olin viettänyt koko nuoruuteni: aloin valmentaa Happeen miesten liigajoukkuetta. Valmentamisesta tuli henkireikäni.

Alkuun Elmeri kyseli, missä äiti on. Vastasin aina, että taivaassa. Jossain vaiheessa kysymykset loppuivat.

Arki-illat olimme Elmerin kanssa kaksin kotona. Leikimme paljon ja kävimme puistoissa. Öisin Elmeri nukkui vieressäni. Aluksi hän kyseli, missä äiti on. Vastasin aina, että taivaassa. Jossain vaiheessa kysymykset loppuivat. Arki kantoi meitä eteenpäin.

Äitini asui lähellä ja auttoi valtavasti. Viikonloput Elmeri vietti joko äitini tai Tuulian vanhempien luona hoidossa. Minä hain sisäiseen tyhjyyteeni sisältöä tapaamalla kavereita Jyväskylän yöelämässä, koska pysähtyminen pelotti."

Pasi Kotilaisen pojat ovat isän tavoin innostuneita salibandysta.
Pasi Kotilaisen pojat ovat isän tavoin innostuneita salibandysta.

Lapsuudessa opittu tapa selviytyä

"Tunteiden patoaminen oli ainoa osaamani tapa selvitä. Se oli tapa, jolla olin selvinnyt aiemminkin, jo lapsena.

Alun perin meitä oli kuusi lasta. Minä olen esikoinen, sitten tulivat Piia, Petri, Paul, Panu ja Peter. Lapsena jaoin huoneen Petri-veljeni kanssa. Hän oli minua viisi vuotta nuorempi ja kehitysvammainen.

Petrillä oli tapana nukkua pitkään. Siksi emme ihmetelleet viisivuotiaan sikeää nukkumista ennen kuin puoliltapäivin. Petri oli yöllä kuollut aivoveritulppaan. Isä lopetti sen jälkeen viinan juonnin vuodeksi, ja meistä tuli hetkellisesti tiivis perhe.

Äitini oli nuorempana ompelija, mutta opiskeli myöhemmin lähihoitajaksi. Hän oli monta vuotta kotona meidän lasten kanssa. Oli mukavaa tulla fudisharkoista kotiin, kun keittiöstä tuli tuoreiden pullien tai sämpylöiden tuoksu. Meillä ei ollut paljon rahaa, mutta pöydässä oli aina ruokaa ja saimme harrastaa liikuntaa.

Siihen aikaan, 1980–1990-lukujen taitteessa, Jyväskylässä kaikki urheilivat. Kaveripiirini koostui joukkuekavereista, ja elämäni täyttyi salibandystä. Pelasin ensimmäisen liigapelini 15-vuotiaana, ja jo seuraavana vuonna olin mukana Jyväskylän Happeen liigajoukkueessa. Tähtäimessäni oli maajoukkue. Pelaaminen oli kaikki kaikessa, koulu tuli perässä välttämättömänä pahana.

Isäni oli urheiluhullu. Yhdessä isän kanssa jännitettiin telkkarin edessä, kuinka pitkälle vastapäisen talon Matti Nykänen hyppää.

Kun isän keikkaluonteiset työt maalarina vähenivät 1990-luvun laman myötä, hänen juomisensa lisääntyi. Teini-iässä hävetti, kun isää ei aina voinut päästää sisälle ja poliisit hakivat hänet pois.

Isäni kuoli alkoholistien yömajan tulipalossa, kun olin 25-vuotias. Kun kuulin kuolemasta, en tuntenut mitään. Se isä, jonka kanssa jännitin Nykäsen hyppyjä, oli poistunut elämästäni jo vuosia aiemmin."

Tienristeyksessä

"Nykyisen vaimoni Johannan tapasin vuonna 2009, puoli vuotta sen jälkeen, kun Elmeri ja minä olimme muuttaneet kahdestaan Jyväskylään. Tunsin Johannan entuudestaan, sillä hän pelasi salibandyä Happeen naisissa. Kun aloin valmentaa seuran miehiä, näimme hallilla ja juttelimme niitä näitä.

Johannan elämänmyönteinen olemus ja asenne teki vaikutuksen.

Johanna ei koskaan surkutellut elämääni, mikä tuntui hyvältä. Hänen elämänmyönteinen olemuksensa ja asenteensa teki vaikutuksen. Aloimme pikku hiljaa tapailla myös hallin ulkopuolella.

Johannan avulla näin itseni ja elämäni ulkoapäin. Huomasin, miten ajatukseni pyörivät liikaa viikonloppujen ympärillä. Arvomaailmani ei ollut kohdallaan.

Muistelin omaa lapsuuttani isän alkoholismin varjossa. En halunnut jättää samanlaista perintöä omalle pojalleni. Ymmärsin, että olin tullut tienristeykseen. Elämäni piti saada takaisin raiteilleen. Halusin alkaa elää perheelle, olla läsnäoleva isä ja saada elämään pysyvyyttä. Lopetin alkoholinkäytön sekä baarireissut kokonaan.

Suhteemme syveni ja vakiintui nopeasti. Menimme naimisiin ja ostimme ison omakotitalon Jyväskylän kupeesta, Laukaasta. Perustimme sinne perhekodin kehitysvammaisille. Johanna oli ollut aiemmin töissä vanhempiensa omistamassa perhekodissa. Minä innostuin työstä niin, että aloin opiskella töiden ohella lähihoitajaksi.

Yhteinen poikamme Viljami syntyi perhekotiimme vuonna 2014. Oman nelihenkisen perheemme lisäksi talossamme asuu vakituisesti kuusi kehitysvammaista aikuista, iältään 40–70-vuotiasta.

Olen oppinut kehitysvammaisilta elämänmyönteisyyttä ja sitä, että asioista ei kannata stressata.

Työmme on sitä, että jaamme arjen heidän kanssaan. Käymme yhdessä kaupassa, lenkillä tai pizzalla. Katsomme telkkaria, kuuntelemme musiikkia. Eräs asukkaista on vannoutunut Happeen kannattaja, ja hänen kanssaan käymme välillä salibandymatseissa. Kun Happee tekee maalin ja valoshow käynnistyy, hän huutaa riemuissaan ja nauttii antaumuksella. Iloitsen hänen ilostaan ja ihailen kykyä elää täysillä hetkessä.

Olen oppinut kehitysvammaisilta elämänmyönteisyyttä ja sitä, että asioista ei kannata stressata. Pitäisi oppia iloitsemaan siitä, mitä on, eikä haikailla sen perään, mitä ei ole.

Olen nyt valmentanut salibandyä viisi vuotta. Viime syksynä minut valittiin Happeen toiminnanjohtajaksi. Vapaa-ajanvietto-ongelmia ei ole: kun en ole töissä, olen valmentamassa. Onneksi perhekodissa olen töissä ollessani samalla perheeni kanssa."

Perheessä pidämme toisistamme huolta

"Kuopukseni on nyt kaksi- ja puolivuotias, saman ikäinen kuin isoveljensä oli silloin, kun tämä menetti äitinsä. Nyt Elmeri on jo 11-vuotias. Ulkoilen poikien ja perhekodin asukkaiden kanssa joka päivä. Käymme kävelyllä ja pelaamme pihassa sählyä, frisbeegolfia ja sulkapalloa.

Toivon, että perhekodissa kasvaessaan poikani oppivat pienestä pitäen suvaitsevaisuutta ja toisten ihmisten kunnioittamista, huolenpitoa ja sitä, että ketään ei jätetä oman onnensa nojaan. Perhe tarkoittaa minulle sitä, että pidämme toinen toisistamme huolta.

Elämä on opettanut minulle, että vaikka kukaan ei voi vaikuttaa omiin lähtökohtiinsa ja taustaansa, ne vaikuttavat ihmiseen. Kaikkien kokemusteni jälkeen olen oppinut tuntemaan itseni paremmin, hyväksymään sekä hyvät että huonot puolet.

En edelleenkään taida osaat puhua tunteistani tarpeeksi, mutta aiempaa enemmän kuitenkin. Itkeminen on yhä vaikeaa, mutta saatan herkistyä onnellisista hetkistä. Joskus riittää erityisen onnistunut urheilutapahtuma tai tunteellinen kohtaus elokuvassa.

Elmerillä on samanlainen myönteinen ote elämään kuin hänen äidilläänkin oli.

Elmeristä on kasvanut urheilullinen ja sosiaalinen poika. Koulussa hänet äänestettiin oppilaskunnan hallitukseen. Puuhailemme Elmerin ja Viljamin kanssa tavallisia isä-poika-juttuja: pelaamme lautapelejä ja saunomme, katsomme lauantai-iltana viihdeohjelmia vierekkäin sohvalla.

Joka toinen kuukausi käyn Elmerin kanssa yhdessä parturissa. Haluamme kumpikin, että tukka on kunnossa. Elmerillä on samanlainen myönteinen ote elämään kuin hänen äidilläänkin oli. Siitä olen erityisen iloinen ja ylpeä."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 8/2017.