16-vuotiaalla Enjalla ei ollut rahaa ruokaan – ”Söin koulussa ja kävin leipäjonossa ”

”Muutin 16-vuotiaana lukiolaisena omilleni vuokrayksiöön. Sitä ennen minusta oli tehty useita lastensuojeluilmoituksia. Minulla ei ollut oikeastaan mitään. 

’Enjalla on tällä hetkellä tilillä 0,50 senttiä’, yhteen lastensuojelun asiakirjaan kirjattiin. Kun lenkkarit hajosivat, en pystynyt ostamaan uusia. Usein rahat eivät riittäneet ruokaan.

Söin koulussa ja siskoni luona ja kävin leipä­jonossa. Maanantaisin oli aina aika kova nälkä.

Tunsin usein yksinäisyyttä. Pahinta oli vertailu muihin.

Katsoin kavereiden perheitä ja mietin, miksi minulla ei ole ketään, joka pitäisi huolta. Näin, että kavereilla oli energiaa ja he jaksoivat urheilla. Ihmettelin, miksi minä en ansaitse samaa.

Toisaalta oli tärkeää olla mukana porukassa ja että ympärilläni oli ihmisiä, jotka uskoivat tulevaisuuteen.

Kerran äidinkielen opettaja kirjoitti esseeseeni: ’Sinussa on halkeama, josta loistaa valoa.’

Miksi en ansaitse apua?

Niukkuuden kokemus vaikutti itsetuntooni ja minäkuvaani. Kaikki tuntuivat uskovan siihen, että kyllä Suomessa aina apua saa, jos on oikeasti paha tilanne. Mietin, miksi minä en ansaitse sitä. Jos kaikista pidetään huolta, miksi juuri minusta ei pidetä? Se oli aika syvä hylätyksi tulemisen kokemus.

Välillä tuli epätodellinen olo. Aloin epäillä omaa kokemustani ja miettiä, olenko vain tajunnut jotain tosi väärin. Ajattelin, että jos olisin ollut vähän kiltimpi, tunnollisempi ja parempi, ehkä en olisi jäänyt yksin.

”Aloin epäillä omaa kokemustani ja miettiä, olenko vain tajunnut jotain tosi väärin.”

Kerran pyysin sosiaalityöntekijöiltä, että saisin jonkun, jolle jutella, ja rahaa ruokaan. Minulle annettiin tukihenkilö, jota näin kaksi tai kolme kertaa. Hän kävi kotonani ja ehdotti, että leipoisimme muffineja. Se tuntui älyttömältä, kun minulla ei ollut varaa ostaa ruokaa.

Sain joitain muitakin tukitoimia, esimerkiksi avustusta koulukirjoihin. Kun kurssi alkoi, minun piti hakea maksusitoumus paikan päältä sosiaalitoimistosta. Jonot olivat pitkät, ja minulla saattoi mennä kaksi koulupäivää siihen, että istuin sosiaalitoimistossa ja odotin maksusitoumusta.

Kun Enja lintsasi nuorena koulusta, hän pakeni usein tarinoiden maailmaan. ”Kirjastot ovat ihania. Niihin saa kuka vain tulla ja olla tuntematon.”

Kun sanoin lastensuojelussa, että minulla ei ole rahaa, minulle ehdotettiin, että menisin töihin.

Halusin kuitenkin opiskella. Näin, että se olisi minun reittini pois.

Ystävä osti ylioppilasmekon

Kuva tulevaisuudesta muuttui vähitellen lukiossa. Uskalsin haaveilla siitä, että tekisin merkitykselliseltä tuntuvia asioita. Sain hyviä arvosanoja, kavereita ja onnistumisen kokemuksia.

”Uskalsin vihdoin haaveilla siitä, että tekisin merkitykselliseltä tuntuvia asioita.”

Kun kaverini siskon tanssistudiolle haettiin opettajaa, minut valittiin. Tein lukion ohessa monia eri töitä muovitehtaalla, siivoojana, tarjoilijana ja mansikanmyyjänä, mutta tanssista oikeasti tykkäsin. Pääsin liikkumaan, ja opettamani lapset olivat ihania.

Kun pääsin ylioppilaaksi, isosiskoni järjesti juhlat kotonaan. Ystäväni olivat valmistelleet lauluesityksen, ja yksi heistä oli ostanut minulle mekon. Olin kaikesta siitä valtavan kiitollinen.

Lukeminen auttoi lapsena

Olen miettinyt paljon, miten pääsin eteenpäin. Mitkä olivat kantavia juttuja? Ainakin se, että pystyin lapsena menemään kirjastoon, lukemaan kirjoja ja ajattelemaan ihan muita asioita.

Vaikka olin yksinäinen ja tunsin joskus itseni hylätyksi, oli myös ihmisiä, jotka kannattelivat. 

”Tuntuu traagiselta, että lastensuojelun resursseista leikataan entisestään.”

Olen jälkikäteen miettinyt, miksi en saanut lastensuojelusta apua. Ainoa syy, jonka olen keksinyt, on se, että lastensuojelulla oli niin paljon työtä, ettei siellä ollut resursseja tehdä sitä kunnolla.

Tuntuu traagiselta, että niistä resursseista leikataan entisestään. Jos jostakusta pitäisi yhteiskunnassamme pitää huolta, niin kaikista heikoimmassa asemassa olevista lapsista.

Toivoisin, että kenenkään lapsen ei tarvitsisi kokea sitä, että jää ihan yksin. Minä pystyin ponnistamaan eteenpäin ja rakentamaan itselleni hyvän elämän, mutta yhä harvempi pystyy.

Ajattelen, että on velvollisuuteni puhua kokemuksistani. Mietin lapsia, jotka tulevat samanlaisista oloista kuin minä. Voin näyttää, että mekin pystymme johonkin.”

Mitä alaa Enja haki opiskelemaan? Miksi hän on asunut Intiassa? Mitä Enja muistaa varhaislapsuudestaan, ja miten hänestä tuli lastensuojelun asiakas? Keitä olivat ne ihmiset, jotka Enjaa auttoivat eteenpäin? Mitä Enja ajattelee nykyään rahasta? Mitä taide hänelle merkitsee? Koko jutun pääset lukemaan Kodin Kuvalehdestä 4/2024 tai tilaajana täältä. Jos et vielä ole tilaaja, kokeile Digilehdet.fi-palvelua.