Löydä kolme upeaa kohdetta metsäretkelle

Nuuksio on monipuolinen

”Nuuksiossa ei koskaan tunnu siltä, että olen jo nähnyt tämän. Siellä on vanhan metsän tunnelmaa: kuusikoita, männiköitä ja lehtomaisia puronvarsia, lampia ja soita, upeita kallioita ja jyrkänteitä. Nuuksiossa saattaa törmätä ketunpesään, tikankoloon tai hirvittävän isoon muurahaiskekoon. Puut ja kasvit saavat kasvaa niin kuin kasvavat ja kaatua, jos kaatuvat.

Katselen jääkauden merkkejä, siirtolohkareita ja hiidenkirnuja. Katson uurteita ja ajattelen, että tästä jää on mennyt ja tehnyt nämä jäljet. Aika menettää merkityksensä.

Tänä kesänä otin kummitytön mukaan. Paistoimme trangialla lettuja, poimimme mustikoita ja ihmettelimme kaarnakuoriaisen jälkiä puussa.

Kävin Nuuksiossa ensimmäisen kerran oppilaideni kanssa. Löysimme turvelauttoja ja kasveja, joita lapset eivät olleet ennen nähneet. Kiipeilimme kallioilla ja kokeilimme erilaisia tapoja tehdä nuotiota. Tuntui, että tänne lapset kannatti tuoda. Tämä metsä on erilainen.

Nykyään pyrin käymään Nuuksiossa kerran viikossa. Usein pöydällä on lappu perheelle: Äiti on metsässä, ottakaa ruokaa jääkaapista.”

– Opettaja Ulla Myllyniemi, 48, ui Nuuksion lammissa ja paistaa lettuja trangialla.

UKK-puistossa väri lumoaa

”Avotuntureilla katse kantaa kauas. Se tuo rauhallisuuden tunteen.

Muutama syksy sitten istuimme äitini kanssa Ahopään rinteessä. Söimme variksenmarjoja ja katselimme kumpupilviä, maisemaa ja ruskan värejä. Varvut olivat jo saaneet keltaisen, oranssin ja punaisen sävyjä. Vastapainona oli kivikkoa ja jäkälää, harmaan sävyjä.

Kaikki nuo värit kuuluvat tunturiin. Ne ovat kohdallaan ja sopusoinnussa keskenään. Ei ole mitään ylimääräistä.

Parhaat muistot ovat juuri niitä hetkiä, kun ollaan tauolla. Ei kävellä, ei hiihdetä, ei lumikenkäillä. Nautitaan vain siitä, mitä juuri sillä hetkellä on ympärillä. Tyydytään siihen, mitä nähdään, ja se tuntuu hyvältä. Katsellaan maisemaa ja kuunnellaan.

Toisinaan käy niin, ettei kuulu kuin tuulen ääni. Ei ole taustamelua tai liikennettä. On niin hiljaista, että se melkein koskee korviin.”

– Erä- ja luonto-opas ja ohjelmistotalon kouluttaja Pirjo ”Pipa” Lundén, 45, kuuntelee tunturin hiljaisuutta Urho Kekkosen kansallispuistossa.

Koli vie selkäytimeen

”Vietin lapsuuteni Pohjois-Karjalan sinertävissä vaaramaisemissa. Aina kun näen ne, tuntuu kuin olisin tullut kotiin.

Pari vuotta sitten olimme ystäväni Irmelin kanssa sienessä Kolin Rantatien varrella. Istuimme kannonnokassa ja nuuhkimme ihanaa syksyn ilmaa. Söimme jälkiuunileipää graavilohen kanssa ja joimme kahvia termarista.

Rotkon pohjalla virtasi kiehtova, kirkas puro. Lähdimme kävelemään sen vartta. Maa oli kostea, ensimmäiset syksyn lehdet olivat pudonneet ja metsä tuoksui. Olimme juuri löytäneet suppilovahveroita, kun törmäsimme mustatorvisieniin. Olimme onnemme kukkuloilla.

Kun näin vielä kantarelleja, en ollut uskoa silmiäni. Luulin hetken, että ne ovat keltaisia lehtiä. Se oli mieletöntä: kolme aarretta kerralla.

Sienestyksessä ja marjastuksessa parasta on etsimisen ja löytämisen riemu. Kun sivilisaatio katoaa, ihminen muuttuu alkukantaiseksi. Olen vain saalista etsivä eläin, jonka ajattelu on siirtynyt aivojen kuorikerroksesta selkäytimeen. Vilkaisen olan yli, katson, onko lähellä muita ja heittäydyn mahalleni suppilovahveromättäikköön. Se on jokin alkukantainen vietti.”

– Ammattijärjestössä työskentelevä Kaija Plit, 57, löytää Kolilla sisäisen saalistajansa. 

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 18/2014. 

Mikä on sinun suosikkikohteesi Suomen metsistä ja luonnonpuistoista? Kerro kommenteissa!