Miten pääsisin tästä jäytävästä tarpeettomuuden tunteesta?
Jouduin jokin aika sitten työttömäksi. Samoihin aikoihin lapseni muutti ulkomaille. Kukaan ei enää palkkaa 59-vuotiasta töihin, ja lapsi luo omaa elämäänsä kaukana minusta.
Olen ollut sinkku pitkään. Eroni jälkeiset muutamat miessuhteet eivät ole kestäneet, enkä ole enää aikoihin tavannut ketään kiinnostavaa. Missäpä sitä liikkuisi tämän ikäisiä vapaita ja kivoja miehiä, minua nuoremmat naiset nappaavat heidät. Miespuolinen ystävä olisi kiva, mutta yhdessä asumista en kaipaa.
Minä voin joka aamu miettiä, millä itseäni tänään huvittaisin. Pärjään taloudellisesti ookoo. Minulla on riiittävästi ystäviä, mutta heillä on oma elämänsä, enkä halua muuttua maanvaivaksi. Olen terve. Välit lapseen ovat lämpimät.
Ongelmani on päämäärättömyys. Minulle työ ja lapsi ovat olleet tärkeät. Päämäärättömyys on luksusongelma, kun tietää, miten vaikeaa ihmisillä voi olla. Saisin hävetä, kun en ole tyytyväinen.
Minua ei kannata neuvoa vapaaehtoistyöhön. Se ei ole ratkaisu. Olen haka puuhastelemaan nytkin. Mutta kun työelämä ei enää minua huoli eikä lapsi tarvitse, oloni on tyhjä. Minulla on liikaa aikaa, eikä mitään päämäärää.
Ymmärrän, että ikänsä yksin eläneestä tai sairaasta kuulostan pinnalliselta ja kiittämättömältä, mutta tältä minusta silti tuntuu. Kunpa tämä jäytävä tarpeettomuuden ja merkityksettömyyden tunne häviäisi.
Vailla päämäärää
