Pirita ja Juuso nauttivat elämästä Amsterdamissa

Haaveilin puolisoni Juuson kanssa vuosia muutosta ulkomaille. Halusimme kokeilla, miltä tuntuu elää uudessa ympäristössä. Toisaalta samaan aikaan viihdyimme hyvin töissämme ja Suomessa. 

Kaksi ja puoli vuotta sitten tunne oli yhtäkkiä toinen. Oli sateisen harmaa syyskuun ilta Helsingissä, kun teimme päätöksen. Mies ottaisi työpaikaltaan irtisanoutumispaketin ja etsisi uuden työn ulkomailta. 

Pienen hengähdystauon jälkeen alkoi reipas työnhaku. Hakemuksia lähti Maltalle, Berliiniin, Amsterdamiin ja Bostoniin. Loskassa tarpoessa ajatus aurinkoisesta Maltasta lämmitti. 

Mies matkusti haastatteluihin. Bostonin suljimme laskuista pitkän etäisyyden vuoksi. Kun amsterdamilainen rekrytoija alkoi jahdata Juusoa tauotta, asia varmistui: kesällä perheemme muuttaa Hollantiin. Juuson ensimmäisen työpäivän tienoilla pakkasimme laukut ja lähdimme. 

Amsterdamin kauniissa taloissa riittää ihailtavaa. Kapeilla kaduilla on hauska soljua.

Paljain jaloin lätäkköön

Toukokuisessa Amsterdamissa oli 10 astetta lämmintä, kun Helsingissä oli ollut 25. Hengitys höyrysi väliaikaisessa asunnossamme, jonka olimme vuokranneet Airbnb-palvelun kautta.Puistossa Ebban, 6, ja Oliverin, 3, sadeasuja kummasteltiin. Paikalliset lapset leikkivät hiekkalaatikolla jääkylmässä vedessä varpaat paljaina. Kaipasin talvisaappaitani. 

Koti on suositulla ostos­kadulla. Alakerran kahvikaupasta saa aina tuoreet kahvit.

Iltaisin etsimme netistä pysyvää vuokrakotia. Aluksi valikoima näytti valtavalta, mutta asunnot paljastuivat pieniksi ja kalliiksi. Mieheni uusi työnantaja palkkasi meille avustajan, joka auttoi rekisteröitymään asukkaaksi ja avaamaan pankkitilin. Listasimme hänelle toiveemme: kalustamattoman kodin, puulattiat, kattoterassin ja makuuhuoneet samassa kerroksessa. 

Kiersimme asuntonäyttöjä. Kolme asuntoa sijaitsi tornitalon 15. kerroksessa. Niihin kuljettiin kapean parvekkeen kautta, ja kaide ylsi juuri navan korkeudelle. Korkeanpaikankammoisena jäin hissiaulaan ja panin miehen katsastamaan asunnot. 

Seuraavat tarjokkaat olivat puolen tunnin matkan päässä Hilversumissa. Meille esiteltiin täysin remontoitu rivitalohuoneisto ja kansainvälinen koulu, jota kävi muitakin suomalaislapsia. Katsoin ikkunasta ja mietin, olenko Hollannissa vai Suomessa. Kaikki ei täsmännyt. 

Äkkiä tiesin selvästi, että emme halua mauttomaan ja hajuttomaan Hilversumiin. Olemme kaupunkilaisia. Rakastamme ratikan kolinaa, viihdymme puistoissa, tykkäämme museoista. 

Asunnon metsästys tuntui pysähtyneen. Saimme kuulla, että suurin osa kaupunkiin muuttavista ulkomaalaisista oli ollut liikkeellä aiemmin, joten parhaat asunnot oli jo vuokrattu. Ahdisti. 

Sitten saimme kutsun suomalais-hollantilaiseen perheeseen. Kerroimme heille haasteistamme ja näytimme netin vuokra-asuntotarjontaa. Tuttava huikkasi yhden kohteista sijaitsevan hänen lempikadullaan. 

Aamulla hyppäsimme raitiovaunuun. Sunnuntaiaamuna katu oli autio. Asunnon osoitteessa, kapeassa 1700-luvun talossa oli kahvila, mutta mistä vei tie asuntoon sen yläpuolella? Ikkunoita pesevä nainen tuli kahvilan ovelle ja kysyi ystävällisesti, haluammeko tulla visiitille.

Rouva omisti talon ja lupasi esitellä sen. Astuimme sisään kahvilan ovesta ja kiipesimme asuntoon melkein pystysuoria portaita. Asunnon ensimmäisessä kerroksessa oli iso huone ja käynti takapihan terassille. Seuraavassa kerroksessa sijaitsivat pieni makuuhuone, avokeittiö erkkereineen sekä olohuone. 

Roskalavalta löytyneet, maalatut puulaatikot sopivat sohvapöydiksi. Eileen Greyn lasipöydällä on antiikkimarkkinoilta ostettu valaisin. Berberimatot hankittiin Foreignobjects.fi:stä.

Olohuoneen ja keittiön jakoivat 1800-luvulta peräisin olevat espanjalaiset kierreportaat. Niitä pääsi ylimpään kerrokseen, jossa oli vielä yksi makuuhuone ja kylpyhuone kattoparrujen alla. Olin haltioissani. 

Kerroimme rouvalle, keitä olemme ja miksi tulemme Amsterdamiin. Lupasin, että olisimme hyviä vuokralaisia ja lapsemme ovat kilttejä. Lapset nykivät takkini helmaa ja mankuivat.

Myöhemmin samana päivänä lensin Suomeen. Yhtä aikaa toivoin, että saisimme talon kodiksemme ja jännitin, että joutuisimme tarjouskilpailuun.

Avustaja huomautti Juusolle, ettei asunnossa ole kattoterassia ja makuuhuoneet ovat eri kerroksissa. Parkkipaikkaakin täytyy jonottaa neljä vuotta. ”Aivan sama”, sanoin minä. 

Kahden viikon kuluttua koitti onnenpäivä: asunto oli meidän!

Koulu ja arki alkavat

Suomessa muutin lasten kanssa mummolaan ja pakkasin laatikoita. Huonekalulastimme pääsisi Suomesta Hollantiin ajavan  kukkarekan kyytiin. Se starttasi kesän lopulla, ja neljää päivää myöhemmin kymmenet pahvilaatikot ja huonekalupaketit nostettiin ikkunasta uuden kotimme keskikerrokseen. 

Mies purki ja kokosi huonekaluja. Hän oli nähnyt unta, että lapset putoavat portaista, ja asensi turvaportteja.

Parin viikon kuluttua matkustin Amsterdamiin lasten ja äitini kanssa. Äiti kauhisteli jyrkkiä portaita ja totesi, ettei kukaan vanhempi ihminen voisi asua Amsterdamissa. Kiitin miestä ja onnittelin itseäni, koska vastassa ei ollut enää laatikoita. 

1800-luvun espanjalaiset kierre­portaat vievät ylimmän kerroksen makuuhuoneeseen.

Vuokraemäntämme oli jättänyt tervetuliaiskorin, jossa oli hollantilaisia herkkuja: maapähkinävoita ja suklaaströsseleitä leivän päällisiksi, vaahterasiirappia pannukakuille ja lapsille askartelupaketit. 

Ensimmäiset viikot kuluivat tavaroita sijoitellessa ja rutiineja opetellessa. Vastapäisissä asunnoissa kenelläkään ei ollut verhoja ikkunoissa. Tuijotin sisään eikä kukaan vaikuttanut häiriintyvän uteliaisuudestani. Aamulenkillä vastaantulijat tervehtivät hymyillen: ”Goedenmorgen!”

Alakerran kahvikaupan omistajapariskunta hymyili aina. Puistossa vauvat ja vaarit juhlivat syntymäpäiviään. Kaikkialla oli leikkokukka-asetelmia ja tuoksuvia minttuteekupillisia. Huokailin viehätyksestä. Tämä oli haaveidemme Amsterdam: kaupunki täynnä rentoutta ja hymyjä.

Kukkakojuja, sisustusliikkeitä, kahviloita – Amsterdamissa ymmärretään mukavan elämän päälle.

Kun tyttäreni Ebba aloitti koulun, arki tempaisi meidät mukaansa. Täällä vanhemmat vievät lapset kouluun, tekevät heille eväät ja hakevat kotiin. Meillä kuljetukset ja eväät ovat minun työtäni. 

Kummastelin ensin, miten ihmiset edes ehtivät päivän aikana leipätöihinsä, kunnes selvisi, että monet tekevät osa-aikaista työtä. Siksi he ehtivät myös luokkaretkille ja talkoisiin. 

Ebban luokkakaverit kummastelivat alkuun hänen eväsruisleipäänsä yhtä paljon kuin minä oudoksuin valkoista leipää, jonka välissä on suklaalevitettä ja sinisiä strösseleitä. 

Erilaisista eväistä huolimatta neljän kuukauden kuluttua tytär puhui hollantia ja hänellä oli uusia, kansainvälisiä ystäviä.

Kuherruskuukausi on ohi

Hollannissa ajatellaan yleisesti, että tänne muuttavien ulkomaalaisten on opeteltava maan kieli. Vaikka englannillakin pärjää, kaikki byrokratia on hollanniksi. Jos kysyn tai vastaan lähikaupassa englanniksi, saan useimmiten hollanninkielisen vastauksen. Niinpä aloin opiskella kieltä kahdesti viikossa. Olen saanut uusia ystäviä tyttäreni koulukavereiden vanhemmista sekä toisista kielikurssilaisista.

Amsterdamilainen tapa säilyttää polkupyöriä ja potkulautoja seinällä on kätevä. Tavarat ovat saatavilla ja poissa jaloista.

Olemme asuneet Amsterdamissa vuoden. Kuherruskuukausi on ohi, ja hyvä niin. Olen nähnyt pyöräilijän ja mopoilijan tappelevan nyrkein molempien ajaessa eteenpäin. Olen oppinut, että internet-yhteyttä voi joutua odottamaan kolme kuukautta. Olen saanut niskojen nakkelua ja kielitaidottomuuden manailua, kun olen muistuttanut kahvilassa vartti sitten tilaamastani kahvista. 

Toisaalta olen saanut useita apukäsiä ja paremman päivän toivotuksia ostosteni kaaduttua pitkin katua. Rutiinit ja opiskelu ovat täyttäneet arkeni. 

Olisi vielä aivan liian aikaista lähteä takaisin Suomeen. Vuosi on kulunut opetellessa uudessa maassa asumista. Aina elämä ei ole ollut helppoa, mutta ainakin olen oppinut suhtautumaan moneen arkiseen asiaan rennommin. Amsterdam on nyt uusi kotini. 

Makuuhuoneen ikkunasta avautuu vehreä kattonäkymä.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 4/2015.