Janne Hirvensalo ehdotti taukoa, koska poti masennusta, mutta siitä tulikin ero. KK antaa tällä viikolla vertaistukea sydämensä särkeneille julkaisemalla tarinoita heistä, jotka ovat selvinneet.
"Toisilla treffeillä istuimme sohvalla ja rapsuttelimme koiria. Mukamas vahingossa koskin samalla tyttöystäväni sormia.
Kotiin päästyäni sain viestin: oliko se oikeasti vahinko, kun silitit kättäni?
Vastasin, ettei oikeastaan.
’Söpöä <3’ vastasi tyttö.
Tuntui kuplivalta ja levottomalta, kun luin sen. Koskettaminen oli iso asia minulle, sillä olen tosi ujo.
Ei noin suloinen tyttö ansaitse meikäläisen kaltaista miestä.
EMME MISSÄÄN VÄLISSÄ sanoneet ääneen, että seurustelemme, sen vain huomasi.
Hänen piti kurottua varpailleen, että ylettyi suutelemaan. Hän oli niin pieni. Olin niin, niin onnellinen.
Noin kahden kuukauden kuluttua masennukseni alkoi paheta. Kaikki oli vaikeaa ja raskasta. Herääminen. Se, että uusi päivä alkoi taas. Olisin halunnut olla iloinen, muttei tuntunut miltään.
Ajattelin, ettei noin suloinen, lumessa hassutteleva tyttö ansaitse meikäläisen kaltaista miestä. Naiset tarvitsevat miehen, joka jaksaa käydä töissä ja pystyy ostamaan yhteisen kodin sitten joskus.
Pelkäsin, että tyttö ajattelee itsessään olevan vikaa, kun olin niin outo. Ehdotin, että pidetään taukoa.
Tämä oli nyt tässä, elämäni ihanin asia poissa.
YHTENÄ ILTANA kuukautta myöhemmin tyttö kertoi olevansa matkalla treffeille toisen miehen kanssa. Hän ei ollut ymmärtänyt, että olemme tauolla.
Tuntui, kuin minut olisi heitetty jääkylmään veteen.
Tämä oli nyt tässä, elämäni ihanin asia poissa, minä yksin, kännykkä hikisissä käsissä. Mitä nyt tapahtuu? Mitään ei voi tapahtua enää.
Olin kotona. Menin sänkyyn makaamaan ja rupesin itkemään. Pyysin koiran siihen viereeni. Se ei ihmetellyt.
SEURAAVINA VIIKKOINA oli vielä pahempaa. Treffit olivat sujuneet hyvin ja toivoni yhteen palaamisesta katosi. En voisi enää haistella hänen hiuksiaan.
Kidutin itseäni kyselemällä, miten miehen kanssa menee. Vastausten kuuleminen oli yksi vaikeimmista asioista elämässäni.
Sanoin tytölle, että olen tosi innoissani hänen puolestaan.
Valehtelin.
Taidan pitää muiden onnea tärkeämpänä kuin omaani.
SAMALTA TUNTUU oikeastaan vieläkin, kuukausien jälkeen. Itkettää ja palelee. En jaksa katsoa televisiotakaan.
Kun katson peiliin, tulee vain olo, että hyi. Nyt olen onneksi aloittanut kuntoiluharrastuksen.
Koirani lohduttaa. Se pomppii ilosta, kun näkee minut. Kukaan muu ei enää ilahdu.
Liian monet käskevät vain reipastua. Ei sellainen auta masentunutta.
Ajattelen, että onneksi tytöllä on kaikki hyvin, koska hän on niin ihana. Taidan pitää muiden onnea tärkeämpänä kuin omaani."
Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 5/2016.
