Ahoura Houshag haluaa auttaa vanhempiaan, vaikka haaveilee elokuvanteosta. Me teemme sinulle ruokaa -juttusarja esittelee viisi ravintolayrittäjää. Kaikki ovat maahanmuuttajia, mutta jokaisen tarina on erilainen.
Ahoura Houshagi, 28, syntyi Iranin Shirazissa. Hänen perheeseensä kuuluvat äiti, isä ja pikkusisko.
"Olen kiitollinen vanhemmilleni siitä, että he toivat minut Suomeen. Olin tullessani kahdeksan kuukautta, enkä olen sen jälkeen päässyt käymään Iranissa.
Nyt olen mies, mutta ajattelen synnyinmaatani joka päivä. Äiti ja isä kertovat, minkälaista siellä oli ja minkälaista on nyt.
Lähetämme viestejä sukulaisille Iraniin sähköpostilla ja Facebookissa monta kertaa viikossa. Siellä on monta serkkua ja enoa, joita en ole tavannut yli kahteenkymmeneen vuoteen.
Huolia on. Pahimmalta tuntuu, ettemme voi auttaa heitä.
Kun joku on kokenut sellaisia asioita kuin äiti ja isä, heitä ei saa kohdella huonosti.
ASUN ISÄN JA ÄIDIN KANSSA. Nuorempanakaan en halunnut kapinoida heitä vastaan.
Vanhempani tulivat tähän maahan poliittisina pakolaisina. Heillä ei ollut yhtään mitään. He ovat kestäneet paljon.
Kun mietin vanhempiani, liikutun. Minulle he ovat suuria sankareita. Kun joku on kokenut sellaisia asioita kuin äiti ja isä, heitä ei saa kohdella huonosti.
Aamulla lähdemme isän kanssa samaa matkaa ravintolaan. Pukeudumme siististi. Isä tekee yleensä pataruuat ja minä lihavartaat.
Äiti jää kotiin, hän on kotiäiti. Arvostan äidinkin työtä todella paljon, sillä koti on perheen sydän.
Asiakkaat ovat ystävällisiä. Herkullinen ruokamme taitaa sulattaa sydämet.
Parasta on, jos minua ei katsota ollenkaan.
SUOMI ON MUUTTUNUT paljon suvaitsevaisemmaksi. 1990-luvulla minua katsottiin eri tavalla, pidempään.
Muutakin tapahtui, se ei ollut pelkkää katsomista.
En muistele menneitä enää.
Parasta on, jos minua ei katsota ollenkaan. Tässä maailmassa on niin paljon ihmisiä, että meidän on pakko tulla keskenämme toimeen. Vaihtoehtoja ei ole.
Olen opiskellut ammattikorkeakoulussa media-alaa ja haaveilen oman elokuvatuotantoyhtiön perustamisesta. Koulusta valmistuttuani perheellämme oli kuitenkin vaikea taloudellinen tilanne, joten tulin auttamaan ravintolaan.
Apuni oli vähintä, mitä voin perheeni eteen juuri nyt tehdä.
Ajattelen, että voin hakeutua unelmieni alalle myöhemmin.
ISÄ OLI SUOMEEN TULLESSAAN suunnilleen saman ikäinen kuin minä nyt. Hänellä ei ollut koulutusta eikä vaihtoehtoja.
Minulla on molemmat. Ajattelen, että voin hakeutua unelmieni alalle myöhemmin.
Siinä tapauksessa ravintolaamme täytyisi löytyä tilalleni kokki, joka tekee yhtä ahkerasti töitä kuin minä. Se ei välttämättä ole helppoa.
Usein olemme isän kanssa työpäivän jälkeen kotona vasta vähän ennen puoltayötä. Silloin emme enää jaksa iranilaista ruokaa emmekä aina oikein toisiammekaan.
Tilaamme jauhelihapitsat tai pistämme kananugetit uuniin.
Syötyämme menemme eri huoneisiin lepäämään."
Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 10/2015.
