Turkkilainen Serdal Akbulut meni kebab-ravintolaan töihin, koska muualle ei päässyt. Nyt hän tietää kaiken kebabista. Me teemme sinulle ruokaa -juttusarja esittelee viisi ravintolayrittäjää. Kaikki ovat maahanmuuttajia, mutta jokaisen tarina on erilainen.
Serdal Akbulut, 40, on kotoisin Turkin Antalyasta. Hänen perheeseensä kuuluvat vaimo sekä 11- ja 13-vuotiaat lapset.
"Ikkunasta näkyy tie, joka kulkee teollisuusalueen läpi. Alkuaikoina odotin, että tietä pitkin tulisi auto ja pysähtyisi. Jos niin tapahtui, olin onnellinen. Kukaan ei uskonut onnistumiseeni tässä paikassa, vanhassa rähjäisessä grillissä.
Kun saavuin Suomeen, oli tuulinen sää. Kannoin vanhaa matkalaukkua, sen sisällä olivat vaatteet ja parranajovälineet. Rahaa minulla oli muutamia satoja markkoja.
Todellakin olen ylpeä.
Nyt, 15 vuotta myöhemmin, minulla on 150 neliömetrin Kultapizza-ravintola, suomalainen vaimo ja kaksi lasta.
Asiakkaita riittää. Pizzaa ja kebabia tullaan ostamaan Tampereelta asti.
Kaiken olen saavuttanut omin voimin. Todellakin olen ylpeä.
TURKISSA OLIN ARMEIJASSA, ja minulla oli mahdollisuus päästä opiskelemaan poliisiksi. Haaveilin kuitenkin maasta, jossa saan päättää asioista itse.
Antalyassa lomailevat eläkeläiset kertoivat tarinoita ja näyttivät kuvia Suomesta. Kuvissa oli lunta.
Tutustuin suomalaiseen naiseen, avioiduimme ja muutimme Suomeen. Liitto kuitenkin päättyi melko pian. Niinhän lomaromansseille usein tapahtuu.
Jokaisen annoksen on oltava täydellinen. Jokainen asiakas on tärkeä.
Kun olin asunut Suomessa kolme viikkoa, aloitin työt kebabravintolassa
Se oli ainoa paikka, jonne pääsi töihin kielitaidottomana, ja halusin pärjätä omillani.
Nyt tiedän kaiken kebabista.
Jokaisen annoksen on oltava täydellinen. Jokainen asiakas on tärkeä. On täytettävä vaatimukset alalla, jonka arvostus ei ole korkea.
Kun on pakko, jaksaa mitä vain.
TAVATTUANI NYKYISEN VAIMONI muutimme hänen kotiseudulleen. Kun lapsemme opettelivat puhumaan, jouduin olemaan paljon töissä. He kutsuvat minua babaksi ja osaavat huutaa merhaba, terve. Muuten he eivät juuri osaa turkkia. Se harmittaa minua.
Välillä työtahti väsyttää, mutta itsestään pitää löytää voimia. Kun palvelin armeijan erikoisjoukoissa Turkissa, huomasin että kun on pakko, jaksaa mitä vain.
Ihmisen pitää muokkautua tilanteen mukaan. On itsestä kiinni, miten pärjää.
Nykyään pidän ainakin yhden päivän viikossa vapaata. Käyn avannossa, seuraan politiikkaa, treenaan salilla ja vien lapsia harrastuksiin.
Lapsilleni kaikki on mahdollista.
PAISTAN EHKÄ PIZZOJA kunnes jään eläkkeelle. Lapsilleni toivon jotain muuta.
Tytär voimistelee ja haluaa lääkäriksi. Poika pelaa jenkkifutista ja haaveilee insinöörin ammatista. Molemmat ovat todella hyviä koulussa. Minulla ei ollut mahdollisuutta opiskella, mutta lapsilleni kaikki on mahdollista.
Illalla asetun sohvalle katsomaan Salattuja elämiä tai hyvää dokumenttia. Vaimo istuu vasemmalla puolella, koira oikealla. En mieti tukkukuormia, kirjanpitoa tai lounasruuhkaa.
Joskus ajattelen niitä ihmisiä, jotka näyttivät minulle kuvia Suomesta. Ehkä he ovat jo kuolleet, eivätkä saa koskaan tietää, että asun Nokialla."
Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 10/2015.
