Kirsi, 39, tuli äidiksi adoption avulla. Hän kertoo, miltä se tuntuu.
"Puhelin soi noin kello 14 yhtenä ihan tavallisena maanantaina syksyllä 2013. Odotin terveyskeskuksessa vuoroani. Puhelimessa oli mieheni, joka kertoi, että meillä on nyt vauva.
Takana oli kymmenen vuotta odotusta, ensin hedelmöityshoidoissa ja viimeiset kuusi vuotta adoptioprosessissa.
Vuosiin mahtui monta tunnetta: toiveikkuutta, epätoivoa, ahdistusta, kiukkua, surua, vihaa, kateutta ja katkeruutta, elämän tarkoituksen katoamista ja etsimistä.
Miksei hän tule jo kotiin?
Joskus itkin: miksi muille on itsestään selvää, että lapsia tehdään ja tulee, mutta me emme onnistu?
Ja myöhemmin: Olisiko jossain lapsi, jonka vanhemmiksi me saisimme ryhtyä? Miksei hän jo tule kotiin?
PUHELUN JÄLKEISEN ILLAN vietimme miehen kanssa Prismassa. Meillähän ei ollut oikein mitään valmiina. Yön pesin kotona lapsenvaatteita.
Seuraavana päivänä tapasimme tyttäremme ensimmäistä kertaa sijaisperheen luona. En muista siitä oikein mitään, kaikki oli niin jännittävää ja järisyttävää. Harjoittelimme yhdessä: näin lapsi on tottunut nukahtamaan, näin vaihdetaan vaippa.
Olimme yötä sijaisperheessä. Kotimatkalla piti ajaa varovaisemmin kuin koskaan, turvakaukalossa tuhisi oma lapsi. Sitten alkoi arki.
En anna tyttäreni unohtaa masuäitiä.
MIETIN USEIN LAPSENI synnyttänyttä äitiä. Päällimmäinen tunne on kiitollisuus siitä, että hän kasvatti lapsen kohdussaan, synnytti ja antoi adoptioon. Se osoittaa mielestäni erityistä kypsyyttä ja rohkeutta.
Meillä on avoin adoptio eli meillä on mahdollisuus olla yhteydessä lapsen syntymäsukuun.
Tyttäreni on nähnyt biologisen äitinsä useita kertoja, hän saa kysellä ja katsella valokuvia. Kutsumme biologista äitiä masuäidiksi.
En anna tyttäreni unohtaa masuäitiä. Se, että saimme juuri tämän lapsen, on elämämme suurin lahja."
Lue myös
tarina Mirasta, joka hoitaa adoptioon annettavia vauvoja harkinta-ajan verran. Kirsin ja Miran tarinat eivät liity toisiinsa. Molemmat atikkelit on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 9/2016.
