Yläasteella Sari Sainio löysi huumorin. Sen avulla hän on pärjännyt aina.
"Olen 149,5 senttimetriä pitkä, mutta lääkäri on antanut luvan pyöristää sataanviiteenkymmeneen. Kuulostaahan se yksinkertaisemmalta.
Oikeastaan vähät välitän koko pituudesta. Nämä sentit riittävät, jos on niin hyvä tyyppi kuin minä.
Aina en ole tykännyt itsestäni.
Sairastuin puolitoistavuotiaana lastenreumaan. Ala-asteella olin lyhyt ja todella pullea, lääkitys vaikutti siten. Luokkakaverit jättivät yksin ja haukkuivat joskus vammaiseksi läskiksi.
Kuuntelin. Äänet kaikuivat koulun käytävillä.
En sanonut vastaan. Ajattelin, että ehkä sitten olen sellainen.
Lakkasin ottamasta kaikkea turhan vakavasti.
YLÄASTEELLA EN ENÄÄ kuunnellut. Aloin humoristiksi. Kun joku ivasi, etten yletä edes hissinnappuloihin, sanoin, että kyllä ainakin ykköseen yletän. Jos pyörätuolia ihmeteltiin, lupasin tarjota koekierroksen maksua vastaan.
Kas, tyypit hiljenivät vähitellen.
Moni voi kuvitella, että otin hauskuuttajan roolin suojellakseni itseäni. En usko. Lakkasin vain ottamasta kaikkea turhan vakavasti.
Minulla on monta roolia. Kaikilla on.
Vaatteiden kokolapuissa on vain numeroita, hyvänen aika!
VANHEMMITEN OLEN MUUTTUNUT tunteellisemmaksi. Itken, jos koulu stressaa tai jos katson leffoja, joissa on herkkiä kohtauksia. Silloin poikaystävä lohduttaa. Olemme olleet yhdessä kaksi vuotta.
Poikaystävä sanoo, että kelpaan juuri näin. Välillä olen kuulemma äkkipikainen, mutta kuitenkin hyvä ja sopiva.
Itse tykkään tosi paljon silmistäni.
Sopivia vaatteita on joskus vaikea löytää, mutta kun löydän, näytän niin hyvältä, että melkein kuolaan itseäni.
Vaatteiden kokolapuilla ei ole mitään väliä. Niissä on vain numeroita, hyvänen aika!
Vitsailen usein, että olen kuoleman jälkeen ongelmajätettä.
OLEN VIETTÄNYT SAIRAALASSA yhteensä varmaan pari vuotta. Nukutuksia on ollut satoja.
Joka päivä sattuu johonkin. Jotkin hetket voisin antaa pois, mutta tätä elämää en.
Sairaus on tehnyt minusta jääräpäisen, vitsikkään ja puheliaan. Ne ovat hyviä ominaisuuksia.
Ymmärrän paljon. En ole mikään rimpula ja bimbo, jonka maailma kaatuu, kun kynsi katkeaa.
Vitsailen usein, että olen kuoleman jälkeen ongelmajätettä.
Minulla on titaaniruuveja sekä betonia ja muovia keinonivelenä polvessa ja lisää on tulossa. Kroppa on niin täynnä lääkemyrkkyjäkin, että se tuskin edes maatuu.
Lapseni saavat oikean tiikeriäidin.
HAAVEILEN LAPSISTA. Miten tekonivel voisi estää haaveilun? Heillekin saattaa tulla reuma. Entä sitten?
Lapseni saavat oikean tiikeriäidin, reilun ja jämäkän. Sellaisen, joka lohduttaa, kun sattuu ja tietää, miltä kipu tuntuu.
Äiti on aina sanonut minulle, että pärjään. Hänen kanssaan olemme joskus miettineet, että jos olisin terve, olisin ehkä perinyt isän ruumiinrakenteen.
Silloin olisin pitkä ja hoikka voimistelija.
Onneksi en ole."
Artikkeli on julkaistu KK:n numerossa 14/2015 Naistenviikko-sarjassa, jossa naiset ja tytöt puhuivat kehostaan.
