"Mieheni lukutaidottomuus koetteli avioliittoamme"

Heidi: Vihdoin voimme elää ilman suurempia yhteenottoja, mutta se on vaatinut Manulta sopeutumista.

Manoj: Nepalissa naiset hoitavat lapsia ja miehet käyvät töissä. Täällä Suomessa minä vien tyttäremme Asmitan päiväkotiin ja usein haenkin hänet sieltä. Lisäksi siivoan ja laitan ruuan.

Heidi: Onneksi Manu on pystynyt luopumaan perinteisestä nepalilaisesta ajattelusta, sillä ilman häntä arkemme hajoaisi. Voin luottaa häneen täydellisesti. Olemme todella kiireisiä, sillä kierrämme myymässä nepalilaisia käsitöitä ja soittimia. Viikossa saattaa olla kuudet markkinat. Lisäksi olen palkkatöissä varainhankinnan koordinaattorina.

Manoj: Tapasimme Nepalissa vuonna 2009 matkalla yhteisen tutun häihin. Monipäiväisiä häitä juhlittiin ensin sulhasen kotikylässä, sitten morsiamen.

Heidi: Jo bussissa matkalla hääpaikalle vaihdoimme katseita. Paremmin tutustuimme seuraavana päivänä hikisellä patikkamatkalla ylös vuorille morsiamen kotikylään. Tarpoessamme eteenpäin Manu pyyhkäisi kasvoilleni tulleen hiuksen syrjään. Se tuntui ihanalta.

Manoj: Vuoristopolku oli jyrkkä ja kapea, joten tarjosin Heidille kättäni tueksi. Pidin hänestä heti.

Heidi: Häiden jälkeen Manu vei minut kotikyläänsä, jossa tapasin hänen vanhempansa. Luulin, että Manun Amma-äiti oli hyvin vanha, koska häneltä puuttui hampaita. Myöhemmin sain kuulla, että Amma on noin 55-vuotias, mutta tarkkaa ikää ei tiedetä. Raskas, työntäyteinen elämä näkyi kasvoissa.

Nepalista minun oli tarkoitus matkustaa Intiaan ja mennä joogaamaan Mysoren kaupunkiin. Lähdin matkaan, mutta minusta alkoi tuntua, että minun oli pakko palata Nepaliin Manun luokse. Tein niin. Siitä lähtien olemme olleet yhdessä.

Manoj: Kuulun gandharba-kastiin, jonka jäsenet ovat perinteisesti muusikoita. Rakastamme musiikkia, laulua ja tanssia. Perinteinen soittimemme on nelikielinen sarangi. Työkseni myin sarangeja ja madal-rumpuja ja opetin turisteille sarangin soittoa.

Heidi: Lähdin mukaan musiikki-vaellukselle, jolle Manu vei tilauksesta turisteja. Kiersimme syrjäisiä kyliä, joista osa oli metsän keskellä. Yhtenä päivänä meidän piti ottaa polkupyöräriksa, jotta pääsisimme perille kylään. Minulla oli ylläni perinteinen kurta surwal -asu: liila kirjottu tunika, ruskeat housut ja huivi.

Yhtäkkiä huivi pureutui syvälle kaulaani enkä saanut henkeä. Yritin huutaa apua, mutta ääntä ei tullut. Kaaduin riksan penkiltä ja menetin tajuntani.

Manoj: Riksa kulki lujaa vauhtia alamäessä. Hakkasin kuskia selkään, jotta hän pysähtyisi. Huivi oli kietoutunut riksan pyörän ympärille ja kuristi Heidiä. Kun riksa pysähtyi, kieritin huivin nopeasti pois Heidin kaulalta. Kymmeniä ihmisiä kerääntyi ympärillemme katsomaan. En oikein muista kunnolla, mitä tapahtui. Ehkä ravistelin Heidiä. Jotenkin sain hänet heräämään.

"Yritin opettaa Manua lukemaan karttaa, mutta lukutaidottomana hänen oli vaikea löytää minnekään. "

Heidi: Tunsin käyneeni lähellä kuolemaa. Sen jälkeen päätimme mennä naimisiin. Ajattelimme, että elämä on lyhyt ja jos meidän juttumme ei toimi, niin sitten ei. Päätimme, että Manu muuttaa luokseni Suomeen. Totta puhuakseni ensimmäiset kolme vuotta olivat todella vaikeita. Olin 27-vuotias ja tottunut itsenäisyyteen.

Nyt minun piti tehdä Manun puolesta työhakemuksia, asioida maahanmuuttoyksikön kanssa ja avata hänelle pankkitili. Suomeen tullessaan Manu ei osannut viedä edes roskia jäteastiaan, koska hänen kotikylässään Nepalissa ei ole jätehuoltoa.

Manoj: Olin masentunut, koska en pystynyt tekemään itse mitään. Välillä halusin luovuttaa ja palata Nepaliin. Jos emme olisi olleet naimisissa, olisimme varmaan eronneet.

Heidi: Manun luku- ja kirjoitustaidottomuus aiheutti ongelmia. Nepalissa ei odoteta, että kaikki osaavat lukea, Suomessa taas pidetään tyhmänä, jos ei osaa. Manu sai siivoustöitä ihmisten kodeista. Hänen piti joka päivä löytää kahteen tai kolmeen osoitteeseen. Yritin opettaa Manua lukemaan karttaa, mutta lukutaidottomana hänen oli vaikea löytää minnekään.

Manoj: Kun kysyin tietä, jotkut katsoivat minua peläten eivätkä vastanneet mitään. Onneksi oli mukaviakin ihmisiä. Jotkut vanhukset saattoivat opastaa perille kädestä pitäen, koska eivät osanneet neuvoa tietä englanniksi.

"Vaikeinta oli, kun tyttäremme Asmita syntyi. Silloin kulttuuriemme erot tulivat esiin kunnolla." 

Heidi: Eniten riitelimme rahasta. Mietin, onko siinä mitään järkeä, että Manu kulkee kolmen tunnin matkan siivoamaan ja hänelle jää keikasta viisi euroa käteen. Manu oli myös yksinäinen, enkä minä pystynyt pitämään hänelle seuraa, koska olin päivisin töissä.

Manoj: Soitin sarangia puistoissa ja kaduilla, mutta ihmiset eivät pysähtyneet juttelemaan. Minulla ei ollut täällä kavereita eikä Heidin lisäksi ketään kenelle puhua.

Heidi: Vaikeinta oli, kun tyttäremme Asmita syntyi toukokuussa 2012. Silloin kulttuuriemme erot tulivat esiin kunnolla. Asmitan synnyttyä minä istuin kotona koliikkia itkevän lapsen kanssa. Manu taas oli vihdoin löytänyt muutamia omia kavereita, mutta he olivat nuorempia ja kävivät paljon ulkona. Manu meni heidän mukanaan. Kun Manu kerrankin ansaitsi hieman enemmän rahaa siivoustöillä, hän hävisi ne kasinolla. Jätimme avioerohakemuksen.

Manoj: Yritin saada apua asunnon löytämiseen, mutta ketään ei tuntunut kiinnostavan. Kun kysyin neuvoa maahanmuuttajien palvelusta, minulle ehdotettiin yömajaa. En halunnut nukkua alkoholistien keskellä.

"Pelastin Heidin hengen. Se on suurinta, mitä olen hänen vuokseen tehnyt."

Heidi: Oli oikeastaan hyvä, ettei Manu saanut asuntoa, koska sen vuoksi jouduimme jatkamaan yhdessä vaikean ajan yli. Ei ollut mitään käänteentekevää hetkeä, jolloin päätimme pysyä yhdessä. Elämä helpottui hiljalleen, kun palasin töihin ja saimme maksettua äitiysloman aikana kertyneitä velkoja. Kun Asmita kasvoi, Manu oppi olemaan hänen kanssaan.

Rahatilanteen parannuttua saatoimme vihdoin perustaa yrityksen, josta olimme haaveilleet. Mithu-kauppamme myy nepalilaisia käsitöitä Suomessa ja työllistää köyhiä ihmisiä Nepalissa. Olemme onnellisia, kun pystytämme myyntikojumme markkinoille ja saamme aarteitamme kaupaksi.

Manoj: Nepalissa ihmiset tekevät raskaita töitä, joista päivän palkka saattaa olla alle kaksi euroa. Tunnen monia ihmisiä, joita haluan auttaa.

Heidi: Mithun pyörittäminen on tehnyt hyvää Manun itsetunnolle. Kun käymme Nepalissa tapaamassa käsitöiden tekijöitä, Manu on se, joka tuntee ihmiset ja järjestää matkat. Se on tasapainottanut suhdettamme.

"Ihailen Manussa sitä, että hän osaa elää hetkessä."

Manoj: Mithu on yhteinen luomuksemme, jossa tarvitaan meitä molempia.

Heidi: Ihailen Manussa sitä, että hän osaa elää hetkessä eikä huolehdi turhia. En olisi seitsemän vuotta sitten uskonut sitoutuvani tukemaan toista aikuista, kuten olen Manua tukenut.

Manoj: Minä taas ajattelen, että pelastin Heidin hengen. Se on suurinta, mitä olen hänen vuokseen tehnyt.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 23/2016.