Villapaita (224/257)
Vuonna 1964 äitini kutoi minulle kansakoulun ekaluokkalaiselle värikkään norjalaispaildan.
Pitempi teksti
Norjalaispaita
Elettiin vuotta 1964. Olin kansakoulun ensimmäisellä luokalla pienessä Haunian kyläkoulussa Laviassa. Meitä syksyllä aloittaneita oli vain viisi, kaksi tyttöä ja kolme poikaa. Suuret ikäluokat olivat jo lentäneet maailmalle tai ehkäpä suurin osa läheisiin kaupunkeihin.
Suomessa oli syttynyt into kutoa norjalaisvillapaitoja. Sodanjälkeisten harmaiden sävyjen oli aika poistua. Äitini kutoi tuona talvena villapaidat minulle, kahdelle veljelleni ja isälleni. Muistan ne pienet lehtiset, joihin ohjeet oli kirjoitettu. Harmi, että ne ovat kadonneet.
Toppatakkejakin tuolloin jo varmaan oli isommissa kauppakeskuksissa, meidän kylälle ne vasta tekivät tuloaan. Mitä sitten pantiin päälle? No jonkinlainen villapaita oli kaikilla.
Iloisen kirjava paita oli päälläni joka päivä ja joka tilanteessa: koulumatkoilla, sisällä luokassa, välitunneilla, kotona, leikeissä koulun jälkeen ja erityisesti hiihtäessä. Opettajamme oli hiihtourheilun vannoutunut kannattaja, ja niinpä kilpailuja oli muistini mukaan joka päivä. Hiki hatussa hiihdettiin, vaihtovaatteista ei kukaan ollut kuullutkaan. Hyvin paita imi kaiken kosteuden niin ulko- kuin sisäpuoleltakin. En muista, pestiinkö villavaatteita lainkaan – ainakaan meidän pulsaattorikoneessa ei ollut villapesuohjelmaa. Paidat ripustettiin uunin viereen kuivumaan isän metsurivaatteiden viereen.
Sekä aikuiset että lapset kehuivat villapaitaani, se sai minut arvostamaan äitini tekemää työtä. Siinä ovat silmätkin olleet koetuksella, kun hämärässä valossa äiti on niitä paitoja kutonut.
Koulussa takanani istui Jarkko. Eräänä päivänä hän ilmoitti löytäneensä paidastani yhden virheen, hän oli varmaan jo monta päivää tuijottanut selkääni ja seurannut katseellaan erilaisia kuvioita. Hänen toteamuksensa oli järkytys, niin suuri järkytys, että vielä lähes 60 vuotta sitten sanottu lause on muistissani. Kyllä sitä virhettä etsittiin – en muista, löytyikö se. Näin aikuisena ja paljon vääriä silmukoita kutoneena asia tuntuu huvittavalta. Ja olipahan pojalla ajankulua tunneilla, se saattoi jopa parantaa keskittymiskykyä.
Villapaita kävi pieneksi, mutta ei hätää - äiti kutoi uuden sinivoittoisen. Oranssisävyinen paitani oli kyynärpäistä parsittu, vatsan kohdalta samoin. Hihat kuluneet koulutöissä ja vatsan kohta varmaan lumipalloja pyöritellessä.
Tyhjensimme vanhan kotitalomme veljeni kanssa muutama vuosi sitten. Vintiltä löysimme kaiken, mikä vuosien saatossa oli hävinnyt jonnekin, toisin sanoen poistettu käytöstä. Äitini oli keräilijäluonne tai sitten sotaorpona pelkäsi hävittävänsä jotain, mitä vielä tultaisiin tarvitsemaan. Otin vintiltä talteen villapaitani ja ripustin sen mökin seinälle muistoksi äidistä ja muistoksi ekaluokasta ja lapsuudesta.
Kudon itse paljon. Osaan arvostaa käsityötä. Joku voisi väittää, että äitini keräilyharrastus on periytynyt. Toivon vain, että jälkikasvu jatkaa perinnettä ja antaa sen paidan olla siellä seinällä tai vie mieluummin vintille kuin Molokkiin..
Ostin taas kolme kerää 7 veljestä
PS. Murteessani puikoilla kudotaan (tai oikeastaan kurotaan), neuloa on minulle vieras sana tässä merkityksessä.
Heli Joensuu Lavia
helihejoensuu@gmail.com
