Kameratekniikkaa - valkotasapaino, white balance

Valkotasapaino on varmasti yksi suurimpia digikuvaajille harmia aiheuttavia tekniikkakysymyksiä. Kaikki näyttää hyvältä, otetaan kamera esiin, napataan kuva... Ja kuva on täysin kummallinen, mikään ei ole oikean väristä eikä varsinkaan näytä siltä mitä piti. Ja tässä katse kääntyy valkotasapainoon.

Kaikki valo on käytännössä keskenään eri väristä; aamu- ja ilta-aurinko, pilvisen sään väri, loisteputket, hehkulamput, salamat, avotuli... Tätä valon väriä kutsutaan värilämpötilaksi, jota mitataan yksiköllä Kelvin, K. Yleisesti sanotaan että kellertävät ja punertavat sävyt ovat lämpimiä, sinertävät taas kylmiä. Digikameroissa tämä taas liittyy yleisesti valkotasapainoon, englanniksi white balance eli WB.

Ihmissilmä on suunniteltu sopeutumaan valon värin vaihteluun, tästä syystä A4-arkki on meille saman värinen työpaikan kelmeissä putkivaloissa ja kotona vanhan jalkalampun valossa, vaikka näiden kahden värilämpötila poikkeaa toisistaan dramaattisesti. Samoilla valkotasapainoasetuksilla ei olisi mahdollista ottaa autenttisen näköistä kuvaa molemmissa eri kohteissa, vaikka ihmiselle tämä ei ole ongelma. Ihmisaivot pystyy valtavaan itsepetokseen.

Jotta kamera ymmärtää mikä juuri tässä valossa pitäisi olla valkoista, täytyy kameraan joko asettaa haluttu WB tai luottaa kameran omaan harkintakykyyn. Kameran automaattivalkotasapainoa kuvaa usein lyhenne AWB, Auto White Balance, mutta se voi olla muutakin. Nykyiset kamerat osaavat päätellä halutun värilämpötilan yllättävän tarkasti, mutta kaikissa tilanteissa sekään ei riitä.

Kameroissa on lukuisia valmiita värilämpötila-asetuksia keinovalosta pilvisiin keliin. Tällöin kamera tietää että jassoo, olemme putkivaloissa, joten yritän näyttää valkoisen valkoisena. Tämä on erittäin näppärä toiminto ja hyvin tarkka, mutta siinä on kiusallinen haittapuoli: jos sen unohtaa päälle ja siirtyy toisenlaiseen valoon, ovat kuvat vähintäänkin muuta kuin toivottiin, pahimmillaan tosi ikävän näköisiä. Valmiiden asetusten käyttäjän on syytä tehdä valkotasapainon säätämisestä rutiini, muutoin edessä on kiusallinen yllätys.

Automaattivalkotasapainolla kuvatessa on myös omat erehtymisen vaaransa, tällöin kamera tekee arviot valon väristä. Jos kuvassa on esimerkiksi voimakkaasti väriä heijastava pinta, vaikkapa iloisen keltainen seinä, voi kamera erehtyä luulemaan valoa auringonpaisteiseksi keliksi vaikka oltaisiin umpipilvisessä valossa. Tällöin kamera säätää valkotasapainon hyvin lämpimän valon mukaan, vaikka todellisuudessa ollaan paljon kylmemmässä valossa.

Useimmiten kameroissa kuvaajalla on mahdollisuus itse määrittää valkotasapaino. Joissakin kameroissa kamera suunnataan valkoiseen tai harmaaseen, joissakin kameroissa otetaan kuva valkoisesta tai harmaasta pinnasta, ja määritetään WB sen perusteella. Tämä täytyy jokaisen kameranomistajan itse käyttöohjeen ja/tai Googlen avulla selvittää.

Jos kuvien valkotasapainosta haluaa olla aina tarkkana, harrastaja voi hankkia itselleen ns. harmaakortin. Harmaakortti tarkoittaa keskiharmaata muovi- tai pahvikorttia, jota käytetään valkotasapainon määrittämiseen. Perinteisesti kortti on 18% harmaa, eli valkoista jossa on 18% harmaata. Nopealla googlailulla halvimmat harmaakortit maksavat muutaman euron. Varsinaisen harmaakortin voi korvata ihan tavallisella askartelukartongilla; tällöin tulee olla tarkkana että kartonki on neutraalin harmaa. Harmaakorttia käytettäessä valkotasapaino säädetään aina kulloisiinkin valaistusolosuhteisiin ko. korttia käyttämällä; tällöin kuvat ovat mahdollisimman lähellä oikeaa.

Ammattikuvaajat kuvaavat käytännössä vain raw-kuvia, joissa valkotasapaino määritetään vasta jälkikäsittelyssä. Raw-kuvalla tarkoitetaan ns. raakatiedostoa, johon tallennetaan kaikki kameran kennolta tuleva informaatio. Harrastajien käyttämään JPG-tiedostomuotoon verrattuna tiedostokoko on moninkertainen, ja raw-kuvat vaatii käytännössä aina tietokoneen ja sopivat ohjelmat kuvien avaamiseen ja kehittämiseen. Jotta raw-kuvista saisi kaiken hyödyn irti, tulee käytettävät ohjelmat ja kuvatyönkulku tuntea ja hallita verrattain hyvin. Harrastajakuvaajaa ei mikään estä käyttämästä raw-kuvia, mutta saavutettavan edun saa irti vasta kokemuksen ja osaamisen kanssa.

Kaikilla kameroilla ei pysty tallentamaan raw-kuvia, lähinnä korkeamman hintaluokan kameroista tämä ominaisuus löytyy. Vaikka omasta kamerasta ei raw-kuvaformaattia löydy, ei kameraa tarvitse vaihtaa. Yleisesti ottaen raw-kuvia käyttää ne jotka sitä nimenomaan tarvitsee ja haluaa, siitä ei kannata ylimääräistä maksaa jos ei siihen ole käyttöä omassa harrastuksessa. Lähes kaikilla kameravalmistajille on oma raw-tiedostomuoto, Canonilla se on CR2, Nikonilla NEF ja NRW, ja niin edelleen.

Valkotasapainon jälkikäteen määrittämisen lisäksi raw-kuvissa on huomattavasti laajemmat mahdollisuudet kuvan säätämiseen. Harrastajan ei silti tarvitse tästä tuntea kateutta, tutustumalla omaan kameraan on täysin mahdollista tehdä erinomaisia kuvia JPG-tiedostoinakin. Jos into ja nälkä uuden oppimiseen kasvaa, kannattaa raw-kuviin tutustua, mutta se ei missään tapauksessa ole välttämätöntä.

// Ylläoleva kuva //

Oheisella valokuvalla kuvitettiin juttu Maaseutunuorten jokavuotisista joulutulista. Etelä-Karjalan Maaseutunuoret sytyttivät Kuutostien varteen suuren määrän kelopuista tehtyjä rakovalkeita, ja toivottivat ohikulkijoille banderolleillaan mukavaa joulua. Sain yhteen kuvaan ison tarinan; Maaseutunuorten aktiivin, rakovalkeat, liikenteen ja vielä kaupan päälle mielettömän hienon taivaan. Yksi kuva, tuhat sanaa.

Kuva on oiva esimerkki värilämpötiloista ja valkotasapainosta. Valkotasapaino on säädetty siten, että maaseutuaktiivin kasvot ovat avotulen lämpimän valon valaisemat, tällöin joulukuisen alkuillan taivas ja maassa näkyvä lumi on hyvin kylmän sinistä. Voimakas värilämpötilojen kontrasti tekee kuvaan hurjasti voimaa, ja luo tunteen lämpimästä tulesta ja kylmästä kelistä.

Kuvien luvaton käyttö on kiellettyä. Kuvien tekijänoikeudet omistavat Sanoma Oyj ja Mikko Hannula.