Kun kaupan myyjä alkaa puhua Aishille englantia, hän huomaa joskus puhuvansa englantia takaisin.

Aishi Zidan on kyllästynyt kertomaan, mistä hän on kotoisin. Joskus hänestä tuntuu, että suomalaiseksi pääsee vain, jos täällä syntyy. Joskus ei silloinkaan.

Yleisin lause on tämä: Mistä olet kotoisin?

Toiseksi yleisin tämä: Katsos meillä suomalaisilla on tapana tehdä näin.

Aishi Zidan, 30, on kuullut lauseita pienestä pitäen siitä huolimatta, että hän on syntynyt Helsingin Kätilöopistolla, asunut lapsuutensa Helsingin Talissa ja puhuu, yllätys yllätys, ainoana äidinkielenään erinomaisen sujuvaa suomea. Suurimman osan aikuisesta elämästään hän on tehnyt töitä suomalaisena ulkomaantoimittajana.

Silti, vielä vuonna 2016, hänen täytyy monta kertaa kuukaudessa vastata kysymykseen alkuperästään.

Eivät kyselijät pahaa tarkoita. Kyllä Aishikin välillä huomaa asettelevansa ihmisiä karsinoihin. Se on inhimillistä. Ihmisillä on tarve laittaa maailma järjestykseen. Silti Aishia kyllästyttää kertoa, mistä hän on kotoisin.

Aishi Zidan on 30-vuotias Amnesty Internationalin tiedottaja. Hän on syntynyt ja asuu Helsingissä. Aiemmin Aishi on työskennellyt lentoemäntänä ja ulkomaantoimittajana. Hän suhtautuu The Beatlesiin liki uskonnollisella vakavuudella.
Aishi Zidan on 30-vuotias Amnesty Internationalin tiedottaja. Hän on syntynyt ja asuu Helsingissä. Aiemmin Aishi on työskennellyt lentoemäntänä ja ulkomaantoimittajana. Hän suhtautuu The Beatlesiin liki uskonnollisella vakavuudella.

Juuri nyt hän istuu kahvilassa työpaikkansa Amnesty Internationalin vieressä ja puhuu ystävällisesti ja vähäeleisesti. Hän ei pidä paasaamisesta eikä kiihdy. Vielä.

Hän istuu ja selittää, että kun häneltä kysytään, mistä hän on kotoisin, hänen suomalaisuutensa kyseenalaistetaan. Kysymys paljastaa ajatuksen, joka monella vielä on suomalaisista: Aishin näköinen ja niminen ei kuulu joukkoon.

"Pahimmillaan suomalaisuus näyttää myyttiseltä ja alkukantaiselta kultilta, johon voi vain syntyä. Eikä kaikkia siihen syntyneitäkään hyväksytä", Aishi kirjoitti taannoin kolumnissaan.

Mutta nyt ei kyseenalaisteta hänen suomalaisuuttaan, vaan kaivetaan se esiin juurta jaksaen ihan sieltä maksalaatikosta ja jääkiekon maailmanmestaruudesta asti. Tervetuloa vuoteen 1986, jolloin Aishi syntyi.

Tsernobyl-vuosikertaa

Vuonna 1986 Olof Palme murhataan, IBM esittelee ensimmäisen tietokoneensa ja Tsernobylin reaktori räjähtää.

Me olemme Tsernobyl-vuosikertaa, Aishi ja hänen kaverinsa Helsingin Suomalais-venäläisessä koulussa tapasivat sanoa.

Aishin syntymää ydinvoimalaonnettomuuden vuonna oli edeltänyt tämä: palestiinalainen Hakim ja suomalainen Heidi olivat tavanneet Unkarissa yli-opistossa, rakastuneet ja halunneet perustaa perheen. Siihen aikaan Suomeen ei kuitenkaan tultu helposti, eikä Hakim saanut viisumia. Se järjestyi vasta, kun hän ja Heidi olivat menneet Ruotsissa naimisiin.

Pariskunta asettui asumaan Helsinkiin ja sai esikoisensa Aishin. Sen jälkeen perheeseen syntyi vielä kolme tyttöä. Kaikki saivat sekä suomalaisen että arabialaisen nimen. Aishi valikoitui isän siskolta.

Aishi vietti lapsuuden kesät Mäntyharjulla. Kaksi kertaa hän pääsi käymään isänsä kotimaassa Palestiinassa.
Aishi vietti lapsuuden kesät Mäntyharjulla. Kaksi kertaa hän pääsi käymään isänsä kotimaassa Palestiinassa.

Isän palestiinalaisuus näkyi etenkin keittiössä. Perheessä syötiin arabiruokaa, kuten maklubea eli haudutettua riisiä ja kanaa, salaatteja ja paljon vesimelonia. Isä teki kaikki ruuat. Kun Aishin pikkusisko syntyi 1992, isä jäi vanhempainvapaalle.

"Hänelle sanottiin töissä piirilevytehtaalla, ettei miehillä ole tapana tehdä niin. Hän oli edistyksellinen", Aishi sanoo.

Jo tarhaikäisenä Aishi katsoi vanhempiensa kanssa puoli yhdeksän uutisia. Perheessä puhuttiin politiikkaa, ja Aishi pääsi kaksi kertaa mukaan Palestiinaan. Matkat olivat järkytys. Miten oli mahdollista, että palestiinalaisia saatettiin kohdella niin, Aishi mietti.

Pelottavat oudot tyypit

Vuonna 1996 Aishi täyttää kymmenen. Kettutytöt tuomitaan ehdollisiin vankeusrangaistuksiin, naiset aloittavat ensimmäistä kertaa upseerikurssin ja Lola Odusoga valitaan toiseksi perintöprinsessaksi Miss Universum -kisoissa.

Lapsuuden kesät Aishi vietti mökillä Mäntyharjulla, jonne ajettiin autolla. Tsernobyl-vuosikerta oli myös turvavyösukupolvea, joka ei saanut enää keikkua takapenkillä vapaasti.

Jo pienestä asti Aishi ilmaisi itseään parhaiten kirjoittamalla. Mökillä hän luki hirveät kasat kirjoja: Tiinat, Annat, fantasiakirjat, Astrid Lindgrenin tarinat.

Hän, kuten muutkin aikansa lapset, kasvoi maksalaatikolla (ei kiitos) ja veripaltulla (yök). Myös hän rakasti pinaattilettuja.

Talvisin isoisä, kommunistipoliitikko ja ammattiyhdistysjohtaja Aarno Aitamurto, aurasi järven rantaan luistinradan ja pystytti valonheittimet, jotta lapset näkivät illalla eteensä.

Isoisästä Aishi muistaa, että hän oli aina televisiossa SAK:n puheenjohtajan Lauri Ihalaisen kanssa ja sen, että hän oli lempeä mies, jonka kanssa katsottiin mäkihyppyä, hiihdettiin ja soudettiin.

Aishin lapsuudenkodissa isän palestiinalaisuus näkyi etenkin keittiössä. Aishi itse kokkaa sekä palestiinalaista että suomalaista ruokaa.
Aishin lapsuudenkodissa isän palestiinalaisuus näkyi etenkin keittiössä. Aishi itse kokkaa sekä palestiinalaista että suomalaista ruokaa.

Aishin sukupolvi ei pelännyt enää eniten ydinsotaa.

"Pelkäsimme outoja tyyppejä, joiden uskoimme liikkuvan Helsingin Pirkkolan metsissä. Jammu-setä oli jäänyt jo kiinni, mutta hänestä kertovat tarinat olivat syöpyneet mieliimme."

Koulussa opettajat antoivat Aishin ja kolmen muun tytön kirjoittaa näytelmän, jossa tonttukettutytöt vapauttivat poroja. Antisankari joulupukki uhkasi tonttukettutyttöjä haulikolla.

Aishia huvittaa. Vaikuttaminen ja epäkohtien esiin nostaminen oli hänelle tärkeää jo lapsena.

Huijari töissä

2002 Aishi täyttää kuusitoista. Euro otetaan käyttöön, Petri Gerdt räjäyttää omatekoisen pommin Myyrmannissa, ja kalakukko saa EU:n nimisuojan.

Kuusitoistavuotias Aishi ei ollut tietoinen siitä, että Euroopan neuvoston rasismin ja suvaitsemattomuuden vastainen komissio arvosteli Suomea turvapaikkahakemusten hitaasta käsittelystä. Se arvosteli myös Suomen poliisia välinpitämättömyydestä rikosilmoituksia kohtaan, joita maahanmuuttajat olivat tehneet syrjinnästä.

Ei, Aishi opetteli markan vaihtumista euroksi ja kertoi kaiken kuudella.

Aishi lopetti yleisurheilun, kun toinen kilpailija kutsui häntä neekeriksi.

Samoihin aikoihin Aishi lopetti yleisurheiluharrastuksen, koska toinen kilpailija kutsui häntä neekeriksi.

"En kertonut siitä vanhemmille, koska en halunnut pahoittaa heidän mieltään", hän sanoo.

Aishi kuunteli tiedostavaa musiikkia kuten punkia.

"Podin maailmantuskaa. Olin ollut kiltti lapsi, mutta minusta tuli hirveä teini. Tuli kauhea kapinavaihe."

16-vuotiaana Aishi rakastui amerikkalaiseen poikaan ja ilmoitti vanhemmilleen lähtevänsä tämän luo kuukaudeksi. Vanhemmat vastasivat, että matka pitää maksaa itse. Aishi teki töitä ja sai matkarahat kokoon. Jälkikäteen äiti kertoi, ettei uskonut Aishin pystyvän lähtemään.

Samana vuonna EU:n ministerineuvosto kielsi tupakan mainonnan tiedotusvälineissä. Aishi alkoi polttaa. Ensimmäiset kännit hän joi kiljulla kavereiden kanssa Kannelmäessä.

"Ärsytti, kun kotona ei puhuttu uskonnosta. Piti itse pohtia."

Koti oli ateistinen. Aishi oli utelias, koska uskonnosta ei perheessä puhuttu.

"Ärsytti, kun vanhemmat selittivät, että toiset uskovat tuollaiseen, toiset tällaiseen ja jotkut eivät mihinkään. Että itse piti päättää."

Suhde amerikkalaiseen ei kestänyt. Aishi lähti Italiaan lentoemännäksi, palasi sitten Suomeen ja päätyi Ylen henkilöstöravintolan kassalle.

Vuotta myöhemmin hän haki Sanomien toimittajakouluun. Hän oli kuullut lukioikäisenä toimittaja Anna Politkovskajan puhuvan työstään Tsetseniassa ja vaikuttunut.

Aishilla vain ei ollut lähettää ainoatakaan juttunäytettä toimittajakoulun hakemuksen liitteenä, mutta hän lähetti kirjoittamiaan tekstejä. Se riitti. Koulun ovet aukesivat.

Kun tieto valituista julkistettiin, Ylen työntekijä totesi henkilöstöravintolan kassalla kollegalleen: "Yleltä ei sitten otettu ketään."

Ensimmäisen työharjoittelunsa Aishi teki Ilta-Sanomissa ja toisen Helsingin Sanomissa. Hän oli nuori, epävarma taidoistaan ja tunsi itsensä huijariksi.

"Oli kova koulu ottaa ensimmäiset ammatilliset askeleet niin nuorena niin kovatasoisissa toimituksissa. Koska pelkäsin, etten ole tarpeeksi hyvä, varoin sanomasta mielipiteitäni suoraan."

On asia, joka hermostuttaa Aishia enemmän kuin hänen kansalaisuutensa tivaaminen. Se, jos joku väittää, että naiset ja miehet ovat Suomessa jo tasa-arvoisia.
On asia, joka hermostuttaa Aishia enemmän kuin hänen kansalaisuutensa tivaaminen. Se, jos joku väittää, että naiset ja miehet ovat Suomessa jo tasa-arvoisia.

Englantia kassalla

2011 Aishi täyttää 25 vuotta. Perussuomalaiset saavat jytkynsä, Suomi voittaa jääkiekon maailmanmestaruuden ja Turun hovioikeus pitää voimassa Matti Nykäsen ehdottoman vankeustuomion.

24-vuotiaana Aishi aloitti työt Helsingin Sanomien ulkomaantoimittajana ja kävi juttumatkoilla Syyrian rajalla ja Gazassa.

"Tunsin tekeväni merkittävää työtä, sillä sain todistaa maailmanhistoriaa ja kertoa ihmisistä, joilla on todellinen hätä."

Suomessa Aishi sai säännöllisesti kuulla kysymyksen, mistä hän on kotoisin. Toisinaan hän vastasi, toisinaan ei. Jos kaupan kassa alkoi puhua englantia, hän huomasi välillä puhuvansa englantia takaisin.

Jääkiekon maailmanmestaruuden Aishi muistaa mutta ei niin hyvin kuin ensimmäisen vuodelta 1995. Silloin hän oli yhdeksän, ja hänen piti mennä välillä rappukäytävään, sillä ottelun katsominen oli liian jännittävää.

Kuka on suomalainen?

2016 maahanmuutosta on kiistelty kiivaasti, katupartioliike Soldiers of Odin on päivystänyt kaduilla ja monikulttuurisuutta vastustavan Suomen vastarintaliikkeen mielenilmaus päättyy rasismin vastustajan kuolemaan.

Tämän vuoden alussa Aishi vaihtoi työpaikkaa Amnestyn tiedottajaksi. Töissä kukaan ei ole kysynyt, mistä hän on kotoisin. Sitten eräästä puolueesta tuli tiedustelu, olisiko hän kiinnostunut tulemaan kuntavaaliehdokkaaksi keväällä 2017. Aishi kieltäytyi. Tuli toinen kysymys: Tiedätkö ketään maahanmuuttajataustaista, joka olisi kiinnostunut?

"Yhtäkkiä oli olennaista, että nimeni kuulosti ulkomaalaiselta. Minun olisi pitänyt edustaa maahanmuuttajia, vaikka en ole sellainen. Kirjoitin takaisin, että viimeistään tässä vaiheessa olisin kieltäytynyt. Sanoin, että vuonna 2016 minun ei pitäisi joutua selittämään taustaani."

"Ei ole olemassa yhtä suomalaisuuden mallia", sanoo Amnestyn tiedottaja Aishi Zidan.
"Ei ole olemassa yhtä suomalaisuuden mallia", sanoo Amnestyn tiedottaja Aishi Zidan.

Nyt Aishi kiihtyy omalla rauhallisella tavallaan. Jos televisio-ohjelmassa, esimerkiksi A2-illassa, käsitellään pakolaisia, juontamaan pyydetään toimittaja Wali Hashi. Miksei hän voi juontaa ja haastatella silloin, kun käsitellään sotea? Miksei kansanedustaja Nasima Razmyar voi olla puhumassa silloin, kun puhutaan talouspolitiikasta?

"Miksi heidän on aina edustettava jotain ryhmää?" Aishi ihmettelee.

Sen, että poliitikkoina, toimittajina tai yritysjohtajina on erilaisia ihmisiä, pitäisi olla jo luonnollista, hän jatkaa. Ruotsin hallituksessa on monta maahanmuuttajataustaista ministeriä.

"Siellä se ei ole enää asia, josta täytyy keskustella", Aishi huomauttaa.

"On väärin, että pitää ponnistella niin paljon tullakseen hyväksytyksi."

"Toivoisin, että yhteiskunnassa ei luokiteltaisi ketään sen perusteella, miltä hän näyttää tai onko hänellä vaikka jokin sairaus. On väärin, että monien pitää ponnistella tullakseen hyväksytyiksi, mutta he eivät sittenkään tule."

Ei ole olemassa yhtä suomalaisuuden mallia, Aishi muistuttaa. Hänellä on näkemys siitä, kuka on suomalainen.

Se, joka kokee Suomen kodikseen.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 20/2016.

Ulkosuomalainen

Helsingissä syntynyt Aishi Zidan saa jatkuvasti vastata kysymykseen: "Mistä olet kotoisin?"

Aishi on oikeassa. Eräs ystäväni kokee usein samaa vaikkei puhu paljon muuta kuin suomea. Itse puhun Suomessa aina suomea vaikka vastapuoleni näyttää kuinka ulkomaiselta. En ainakaan loukkaa toista sillä etten anna hänelle mahdollisuutta osoittaa kielitaitoansa. Päin vastoin ilahdun usein loistavasta kielitaidosta joka kielii monen vuoden Suomessa oleskelusta. Ei suomalaisuus vesity sillä, että päästämme muutaman muukalaisen joukkoon vaan sillä, että häpeämme suomalaisuutta ja omaa kieltämme.
Lue kommentti

Anne Mikkola huolehti yrittäjänä kaikesta niin, että alkoi kuvitella olevansa korvaamaton. Sitten tuli pyöräkolari, joka sekoitti muistin mutta opetti, mikä on tärkeintä.

On heinäkuun ilta vuonna 2015. Istun ravintolamme patiolla untuvatakki päällä ja villasukat jalassa, myyn lippuja Jonna Tervomaan keikalle. Tämä on ainoa muisto, joka minulla on kolaria edeltävältä päivältä.

Mieheni Jari on kertonut minulle, että Tervomaan keikkaa seuraava päivä meni näin: Oli torstai ja olin iloinen, kun minulla oli keskellä viikkoa vapaapäivä. Harvinaista herkkua ravintoloitsijalle heinäkuussa. Olimme ostaneet Jarin kanssa alkukesästä uudet maastopyörät ja päätimme lähteä 30 kilometrin pyöräretkelle Oulusta Yli-Kiiminkiin.

Kännykästäni löytyy siltä päivältä kuva, jossa minulla on pyöräilykypärä päässä ja Jari pussaa minua poskelle. Seuraava kuva on otettu sairaalassa.

OLIMME POLKENEET asvalttipätkää vasta alle kymmenen kilometriä. Pidin toisessa kädessäni juomapulloa, toinen käsi oli pyörän tangolla. Vauhtimme oli aika hiljainen.

Minä pyöräilin edellä, Jari perässä. Yhtäkkiä vasemmalta tuli auto, ja olen ilmeisesti painanut liian äkäisesti pelkkää etujarrua. Lensin päälleni asvalttiin ja menin sokkiin.

Jari soitti ambulanssin. Joku nainen pysäytti autonsa ja tuli auttamaan, hätisti samalla katselijoita ja kännykällä kuvia ottavia pois. Etuhampaani oli irronnut ja haljennut, Jari nappasi tyngän kadulta. Ambulanssissa se laitettiin maitolasiin, ja heti ensiavussa tynkä istutettiin suuhuni. Myöhemmin sen päälle rakennettiin uusi hammas.

Oikea puoli kasvoistani oli ruvella huulesta silmäkulmaan ja hampaita oli vaurioitunut. Huuli oli haljennut, joten se piti ommella kiinni. Pyöräilykypärän etuosan styroksi oli mennyt lyttyyn.

Ilman pyöräilykypärää en todennäköisesti  olisi enää elossa.

Lääkäri sanoi, että ilman kypärää en todennäköisesti olisi enää elossa tai ainakin olisin vammautunut hyvin vakavasti. Se on pysäyttävä ajatus.

NOUSUKAUSI OLI Oulussa kiivaimmillaan 1990-luvun lopulla. Olin silloin reilu kolmekymppinen kolmen lapsen äiti: Eetu oli 11-vuotias, Emmi kahdeksan ja kuopuksemme Olga kaksivuotias. Olin ammatiltani kokki ja erittäin kiinnostunut järjestämään tilaisuuksia isoillekin seurueille.

Sana kiiri nopeasti, ja aloin saada firmoilta yhteydenottoja. Järjestin Nokian tuhansien ihmisten pikkujoulut, sitten yritysten virkistysmatkoja, joissa ajettiin moottorikelkoilla Venäjän puolelle Venehjärvelle suomenkieliseen kylään. Päätin perustaa yhden naisen yrityksen, joka tuotti sekä catering- että ohjelmapalveluja.

Vuoden päästä minulla oli viisi työntekijää ja kolme ravintolaa Oulun seudulla. Työtahti ja kasvuyrityksen paine oli kova. Jari jatkoi omassa työssään terveydenhuoltoalan apuvälineteknikkona, mutta auttoi, minkä ehti.

"Pienestä pitäen olen tykännyt ulkoilla. Potkukelkka luisti kotona Keminmaalla."
"Pienestä pitäen olen tykännyt ulkoilla. Potkukelkka luisti kotona Keminmaalla."

Yrittäjänä pystyin vaikuttamaan aikatauluihin niin, että olin aamut lasten kanssa kotona. Tein meille aamupalaa ja kuskasin lapset kouluun ja hoitoon.

Kävimme koko perhe tutustumassa matkailukohteisiin Suomessa ja Venäjällä. Teimme autolla reissuja Ruotsiin, Norjaan ja Saksaan ja etsimme matkoilla uusia ideoita omaan yritykseemme. Lasten mielipiteistä oli paljon hyötyä jo silloin.

LAMA ALKOI vuonna 2008. Oulun seudulla se tarkoitti sitä, että Nokian ja muiden vahvojen it-alan yritysten toiminta supistui huomattavasti. Asiakaskuntani oli muodostunut vain yrityksistä, joten myös yritykseni myynti romahti.

Päätin myydä kaikki muut liiketoiminnat ja keskittyä vain yhteen ravintolaan. Suuntasin myynnin nyt yritysten sijaan yksittäisille asiakkaille. Tilausravintolana tunnettu Rauhala muuttui lounasravintolaksi. Jännitin, miten uudistus otettaisiin vastaan Oulussa ja tulisiko vähän keskustan ulkopuolella sijaitsevaan ravintolaan asiakkaita. Olin valtavan huojentunut, kun tuli.

Nykyisin tärkeintä on, että kaikki voivat hyvin ja töissäkin on hauskaa.

Kolme vuotta sitten uskalsin avata samaan pihapiiriin toisen lounasravintolan. Siellä näkyy ekologisuus. Pöydät, tuolit ja kahvimukit ovat kaikki erilaisia, sillä ne on hankittu kierrätyskeskuksesta ja kirpputoreilta.

Taantuman vuodet ovat olleet hyvin työläitä ja taloudellisesti isoja riskejä. Työntekijäni olivat melko nuoria, ja olin kuin kanaemo. Minulla oli aina viimeinen sana, vastuu kaikesta ja kaikista. Hoidin yrityksen taloushallinnon, suunnittelin viikoittaiset ruokalistat, tilasin tavarat ja hain ne tukusta. Tein lehti-ilmoitukset tapahtumistamme, hankin esiintyjät, olin aina paikalla jokaisessa tilaisuudessa.

Huomaamattani aloin kuvitella olevani yli-ihminen ja korvaamaton.

MITÄ ON TAPAHTUNUT? Missä minä olen? Nämä olivat ensimmäiset kysymykseni, kun heräsin pyöräonnettomuuden jälkeisenä aamuyönä sairaalassa.

Kännykkäni oli yöpöydällä, ja soitin Jarille. Häneltä kuulin, että olin toistanut samoja kysymyksiä jo koko illan, ja siksi tyttäremme Olga oli jättänyt yöpöydälle lapun.

Se lappu on yhä tallella. Siinä lukee: "Olet ollut pyöräkolarissa. Pyörä on ehjä. Töissä kaikki hyvin. Nyt on 17.7.2015. Ei tarvitse huolehtia, kaikki hoituu. Nyt lepää rauhassa."

Ymmärsin, ja lopetimme puhelun. Kahden minuutin kuluttua soitin Jarille uudestaan ja kysyin samoja asioita.

Ja jälleen kahden minuutin kuluttua.

Pääsin sairaalasta kotiin toipumaan heti onnettomuuden jälkeisenä päivänä. Viikon päästä halusin palata töihinkin, vaikka naamani näytti hurjalta ja syöminen oli hankalaa.

Ne olivat kuitenkin pieniä murheita sen rinnalla, että lähimuistini ei toiminut kunnolla.

Tuntui, että muistini oli pistetty palasiksi hattuun. Sieltä nostin aina palan, jota yritin sovittaa oikeaan kohtaan aikajanalla.

Tuntui, että muistini oli pistetty palasiksi hattuun. Sieltä nostin aina palan, jota yritin sovittaa oikeaan kohtaan aikajanalla. Valokuvat olivat iso apu. Selasin myös molempien ravintoloideni Facebook-sivuja ja aloin hahmottaa asioita niiden kautta.

Jari näytti minulle kuvia lomamatkastamme Mikkelissä. Loma yhdessä sisareni perheen kanssa oli ollut juhannuksen jälkeen, ja kuvissa näytän onnelliselta. En edelleenkään muista matkasta mitään mutta uskon, että meillä on ollut mukava reissu.

OLEN MUUTTUNUT pyöräkolarin jälkeen herkemmäksi. Olen kuullut, että ihmisillä, joilla on aivovamma, saattaa olla normaalia voimakkaammat tunnereaktiot. Minullakin on. Kävin kolarin jälkeen neuropsykologisessa testissä, jossa todettiin, että oireeni viittaavat aivovamman aiheuttamaan muistihäiriöön.

Nykyään minun on vaikea pidätellä tunteitani. Varsinkin alussa minun oli vaikea kertoa onnettomuudesta. Puhe ryöpsähti hillittömäksi itkuksi. Se nolotti. Tuntui, että olisi pitänyt pyytää anteeksi hallitsematonta käytöstä. Yllätyin, kun monet tulivatkin jälkeenpäin kertomaan omista rankoista kokemuksistaan ja kiittivät, että kerroin.

Nyt, puolentoista vuoden totuttelun jälkeen, en enää mieti tunnereaktioitani paljon. Jos alan itkeä jotain asiaa, niin sitten alan. Reagoin herkästi erityisesti siihen, jos tutulle ihmiselle on tapahtunut jotakin ikävää.

Kiitollisuus on kasvanut. Nyt tajuan senkin, että yksin en ole mitään.

Moni sanoo, ettei minusta huomaa, mitä olen joutunut käymään läpi. Se on tarkoitettu kohteliaisuudeksi mutta minusta tuntuu välillä raskaalta, koska tajuan, miten paljon olen muuttunut.

MUISTINI EI OLE PALANNUT entiselleen. Tekemiseni näyttää tehokkaalta, mutta teen kovasti töistä sen eteen, että asiat pysyvät päässäni.

Joudun kirjoittamaan kaiken ylös. Ravintolassa pikkujoulu- ja kesäsesonkien vetäminen on onnettomuuden jälkeen aiempaa rankempaa sekä fyysisesti että henkisesti.

Asioiden järjestäminen vaatii minulta nyt äärimmäistä keskittymistä ja huolellisuutta. Tuntuu, että muistini on 110-prosenttisesti käytössä. Se kuormittaa ja väsyttää mieltä. Stressinsietokykyni on tämän vuoksi heikompi kuin ennen. Jos on kova kiire ja olen sopinut itselleni liian tiukan aikataulun, minua masentaa, harmittaa ja itkettää.

KIITOLLISUUS ELÄMÄÄ, läheisiäni ja työkavereitani kohtaan on suurempi kuin koskaan ennen. Tajuan, että en ole yksin mitään, kukaan ei ole. Olen aina ollut suorapuheinen, mutta kolarin jälkeen sanon aiempaa enemmän positiivisia asioita. Viimeksi kiitin nuorta kokkiamme siitä, miten hyvin hän hoitaa homman kiireessäkin.

Jarin kanssa puhumme nykyään usein, miten kiitollisia olemme, että meillä on edelleen toisemme, terveys on hyvällä mallilla ja kolme lastamme ovat läheisiä sekä keskenään että meidän kanssamme.

"Olin mieheni Jarin kanssa Kuusamossa patikoimassa ja melomassa. Se oli ihana reissu syksyllä 2014."
"Olin mieheni Jarin kanssa Kuusamossa patikoimassa ja melomassa. Se oli ihana reissu syksyllä 2014."

Olen joutunut opettelemaan vastuun jakamista ja luottamaan, että toiset pärjäävät töissä ilman valvovaa silmää. He pärjäävät. Aiemmin olin aina mukana, jos ravintolassa oli jokin tapahtuma. Nykyään olen paikalla vain, jos siitä erikseen sovitaan.

Kaikki lapsemme ovat mukana ravintolabisneksessämme. Eetu vastaa IT-asioista ja hoitaa keikoilla ääni- ja valotekniikan. Emmi on ottanut vastuun markkinoinnista. Olga opiskelee ravintoloissamme oppisopimuksella taloushallintoa.

OLEN OPPINUT ARMOLLISUUTTA. Joskus saan sähköpostiini aamulla tarjouspyynnön häistä tai syntymäpäiväjuhlista, ja jos en ole vastannut iltapäivään mennessä, asiakas on kiukkuinen. Onko meillä oikeasti niin kiire?

Ennen kolaria soimasin itseäni kovasti, jos en pysynyt joka hetki tiukassa työtahdissa kiinni. Nyt teen parhaani, ja sen täytyy riittää.

Ennen tein viittä asiaa yhtä aikaa, nykyään yhden asian kerrallaan alusta loppuun.

Ennen tein viittä asiaa yhtä aikaa, nykyään yhden asian kerrallaan alusta loppuun. Tällaisen tavan olisin voinut opetella ilman onnettomuuttakin.

LEVON MERKITYKSEN ymmärrän ihan eri tavoin kuin ennen onnettomuutta. Päähän kohdistuvissa iskuissa lepo on tärkeää toipumisessa.

Onneksi voin itse vaikuttaa työaikatauluihini. Harvoin sovin aikaiseksi aamuksi mitään, jotta voin nukkua aamulla vähän pidempään, vaikka yhdeksään. Päivän tärkeimmät työt hoidan aamupalan jälkeen kotoa. Hyvin nukutun yön jälkeen aamupäivän tunnit ovat tehokkaimpia työtunteja. Muistinikin pelaa silloin parhaiten.

Varaan kalenteriini etukäteen viikon liikuntahetket.

Varaan kalenteriini etukäteen viikon liikuntahetket. Harrastan kestävyysurheilulajeja kuten juoksua, hiihtoa ja pyöräilyä.

Pyöräilemään lähdin taas Jarin kanssa pian onnettomuuden jälkeen. Kuljen neljän kilometrin työmatkani pyörällä, mutta onnettomuuden jälkeen en ole vielä uskaltanut tehdä pitkiä pyörälenkkejä yksin. Talvella en pyöräile ollenkaan.

KOLARIN TÄRKEIN OPETUS on ollut kyky pysähtyä. Onnettomuuden jälkeen niin oli pakko tehdä. Nyt ymmärrän, että tarvitsin sen pysähtymisen taidon.

Lapseni elivät 20 vuotta niin, että äiti saattoi lähteä töihin lähes koska tahansa. Vapaapäivä saattoi vaihtua työpäiväksi. Siinä mielessä minuun ei voinut luottaa.

Nykyään perhe menee aina töiden edelle. Yhteisen ajan merkitys on kasvanut entisestään, samoin traditioiden. Kaikki lapset ovat jo muuttaneet pois kotoa, mutta vietämme perheen kesken saunailtoja tai kokkaamme yhdessä vaikka sushia tai leivomme sämpylöitä. Jos emme näe, ainakin soittelen kaikkien lasteni kanssa päivittäin.

OLEN KYSYNYT LAPSILTA, harmittaako heitä, että tein niin paljon töitä heidän ollessaan pieniä. He sanovat, etteivät ole koskaan ajatelleet asiaa sillä tavalla. Kotona oli aina jompikumpi vanhemmista. Lisäksi lapsista oli hauskaa reissata yhdessä eri matkailukohteissa. Siinä yhdistyivät huvi ja työ.

"Tuorepastaa tekemässä kotona tyttäreni Emmin kanssa."
"Tuorepastaa tekemässä kotona tyttäreni Emmin kanssa."

Menneitä on turha jäädä jossittelemaan. Jokainen tekee valintoja sen hetken tietojen ja olosuhteiden mukaan ja yrittää tehdä oikein. Kun tilanteet muuttuvat, voi tehdä toisin.

Murehtiminen ei auta mitään eikä haikailu kuulu tyyliini. Menetin kolarissa jotakin, mutta sain muuta tilalle. Elämästä löytyy aina paljon asioita, joista voi olla kiitollinen.

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 3/17.

Kirje lapsilta

Hei äiti,

toivottavasti tiedät, kuinka paljon arvostamme sinua. Vaikka olet ollut omistautunut työllesi, olet aina tukenut meitä ja antanut aikaasi. Työsi on ollut perheemme yhteinen asia: me lapset olemme saaneet olla ravintoloissasi kokkina, tiskaajana, siivoojana, roudarina, lipunmyyjänä - eri-ikäisinä erilaisissa hommissa. Se on ollut arvokasta oppia työelämään.

Yksi perhettämme yhteen nivonut asia on ollut ruoka. Vaikka nyt aikuisina olemme asuneet eri kaupungeissa, olemme silti kokoontuneet koko perhe saman pöydän ääreen.

Eräs ruokatraditio on erityisen tärkeä. Ravintola-alalla pikkujoulukausi on vilkas, joten joulun tullessa olet varmasti ollut aina aivan poikki. Silti joka ikinen joulu jokainen meistä on saanut toivoa sinulta, mitä haluaa jouluna syödä. Olga toivoi monta vuotta peräkkäin "nakkipottuja", iskä tietysti kinkkua. Kaikkien toiveet toteutuivat, ja ravintoloitsijan kotona joulupöydässä syötiin nakkikeittoa.

Vielä yksi tärkeä asia: Kiitos äiti!

Emmi, Eetu ja Olga

Kodin Kuvalehdellä on nyt mahtavat 50 000 Facebook-kaveria! Juhlaviikon kunniaksi esittelemme ulkosuomalaisia lukijoitamme ja heidän ruokatottumuksiaan. Tällä kertaa esittäytyy Australian Melbournessa asuva Airi Repetti.

Airi Repetti, miten päädyit Melbourneen?

"Olen asunut Australiassa jo 23 vuotta, sillä mieheni on syntyperäinen melbournelainen.

Tyttäremme Laura, 22, on jo työelämässä, ja Sonja, 20, opiskelee Melbournen yliopistossa. Laura ja Sonja ovat sekä Australian että Suomen kansalaisia ja puhuvat englannin lisäksi myös suomea. Molemmat asuvat vielä kotona."

"Suomesta kaipaan paistettuja silakoita ja rahkapiirakkaa." 

Millaista ruokaa syötte arkena?

"Perheemme ruokakulttuuri on muovautunut sekoitukseksi suomalaista, italialaista ja australialaista keittiötä.

Aamiaiseksi syön yleensä kaurapuuroa ja mustikoita. Syön sitä monena aamuna viikossa."

"Käymme joka vuosi keräämässä mustikoita läheisellä mustikkatilalla, ja pari vuotta sitten minua haastateltiinkin marjojen keruusta täkäläiseen The Age -lehteen."

Airi Repetti antoi australialaislehteen suomalaisen mustikkapiirakkaohjeen.
Airi Repetti antoi australialaislehteen suomalaisen mustikkapiirakkaohjeen.

"Torstaisin meillä syödään yleensä lasagnea, jonka minä valmistan - vuosia sitten suomalaislehdestä talteenotetun ohjeen mukaan. Se on koko perheen suosikkiruoka."

Lasagnea suomalaisohjeella.
Lasagnea suomalaisohjeella.

Mitä ruokaa kaipaat Suomesta?

"Kaipaan paistettuja silakoita ja rahkapiirakkaa. Nykyään kaupoista saa jo erikoisempiakin aineksia, mutta valmiin ruoan maku ei aina ole se muistojen herkku, milloin mistäkin syystä.

Myös täkäläisen kaasu-uunin käyttö vaikuttaa makuun, vaikka olen kyllä sitä mieltä, että pullasta tulee siinä paljon mehevämpää! Kesti aikansa ennen kuin totuin kaasun käyttöön, mutta nyt en kyllä enää vaihtaisi sähköhellaan.

Täytekakkuja täällä ei osata leipoa. Ne ovat yleensä tosi kuivia, ja leipomoistakin ostetut kauniit luomukset varsin mauttomia ja ylimakeita."

Naistenviikolla nimipäiviään viettävät sisarukset Leena-Maija, Saara, Reetta ja Johanna tietävät, että sisarussuhde kestää kaikki elämän myrskyt. Nimipäivät vietettiin kesäisin perheen kotipaikalla maalla, johon kutsuttiin niin naapureita kuin sukulaisiakin.

Sisarukset Saara Karttunen, 37, Reetta Oksanen, 35, Johanna Manninen, 31 ja Leena-Maija Karttunen, 29, juhlivat nimipäiviään naistenviikolla ikäjärjestyksessä, peräkkäisinä päivinä. Nimipäivänsankareiden vanhemmat kovasti väittävät, että kyseessä on sattuma.  

"Luulen, että ehkä kolme ensimäistä nimeä on valittu sattumalta, neljännes on jo jatkettu tarkoituksella", Saara arvelee. 

Neljä sisarusta kasvoivat maatilalla Tervon Talluskylässä, jossa heidän kotipitäjänsä tunnetaan nimellä Väärän tila.

Lapsuuden nimipäiväjuhliin kuului äidin leipoma mansikkakakku.

Perheessä nimipäiviä juhlittiin koko perheen, joskus jopa lähisukulaisten ja naapureiden voimin. Naiset muistavat, että lapsuuden nimipäiväjuhliin kuului äidin leipoma mansikkakakku, pieniä lahjoja ja pionit, jotka äiti antoi ottaa kukkapenkistä talteen.  

"Nimipäivät olivat meillä varmaan siksikin niin iso juttu, kun maaseudulla virikkeitä on vähemmän verrattuna kaupunkiin. On kiva kutsua ystäviä kylään, juoda kahvia ja syödä kakkua yhdessä", Saara miettii. 

Maatilatöitä ja lapsuudenleikkejä

Lapsuuden kesiä muistellessa kaikkia naurattaa, sillä lypsykarjatilan hoitamiseen liittyy paljon hauskoja muistoja. Sisarusten kesäloma alkoi joka vuosi niin, että pelloilta kerättiin kivet ja tehtiin perunaa.

"Muistan vieläkin, kun tehtiin yhteisiä kesälomareissuja ja katseltiin muiden peltoja miettien, että tuolla asuu onnellisia lapsia, kun ei näy pelloilla kiviä", Reetta nauraa. Johanna vielä jatkaa, että vaikka lapset tekivätkin osansa tilan eteen, pakko ei koskaan ollut. Isää ja äitiä autettiin maatilatöissä mielellään.  

"Aika nuorena jo siskojen kanssa ymmärrettiin, että jos me ei auteta vanhempia, niin he joutuvat tekemään työt kahdestaan yötä myöten", Leena-Maija kertoo.

"Halusin auttaa vanhempia maatilan hoidossa niin paljon, että rippikouluikäisenä suunnittelin kesän rippileirinkin niin, että pääsisin kotiin heinäntekoon", Johanna tunnustaa.

Kerran teimme Johannan kanssa sopimuksen, että samalla, kun hän kitkee kasvimaata, minä luen hänelle ääneen Harry Potter -kirjaa. - Leena-Maija Karttunen

"Myönnän, että joskus keksin keinoja laistaa maatilatöistä. Kerran teimme Johannan kanssa sopimuksen, että samalla, kun hän kitkee kasvimaata, minä luen hänelle ääneen Harry Potter -kirjaa. Johannalle se sopi hyvin, sillä hän taas ei välittänyt lukemisesta ja oli ahkera", Leena-Maija kertoo.  

Maatilan kesiin kuului myös paljon tyttöjen yhteisiä leikkejä. Kerran tytöt tekivät sahajauhokasasta kirkon ja leikkivät häitä. Reetta oli urkuri, Saara pappi, Johanna morsian ja Leena-Maija sulhanen.  

"Silloin meidän äiti jopa ajoi 40 kilometrin päähän Pielavedelle ja osti meille häälahjan", Reetta nauraa.

 Äiti lähti usein mukaan lastensa leikkeihin ja tällä kertaa kuvasi tyttärien häät. Hääleikissä Johanna oli morsiamena ja Leena-Maija sulhasena.
Äiti lähti usein mukaan lastensa leikkeihin ja tällä kertaa kuvasi tyttärien häät. Hääleikissä Johanna oli morsiamena ja Leena-Maija sulhasena.

Äidillä oli tapana lähteä mukaan tyttärien leikkeihin. Siskot muistelevat kertaa, jolloin äiti suostui heille hammaslääkärileikkiin potilaaksi. 

"Leikki tosin loppui lyhyeen, kun äiti sattui kesken kaiken kysymään, että kenenköhän suussa hammaslääkärin välineitä oli käytetty viimeksi. Reetta ja Saara vastasivat, että kissan", Leena-Maija kikattaa. 

Sisarussuhde kuin omenapuu

Väärän sisarukset ovat tiimi, jossa voi tukeutua toinen toiseensa tilanteessa kuin tilanteessa. 

"Olen joskus kuvaillut meitä omenapuuna, jossa on jalostettuja oksia. Yksi oksa kasvattaa tiettyä omenaa, ja toinen kasvattaa toista, mutta runko on sama", Reetta kuvailee.  

Oma sisko on sellainen PMMP:n sanojen mukainen paskapäinen paras kaveri, jolle suuttuu kaikkein eniten, mutta kaikkein tiukimmassa tilanteessa siskot ovat heitä, joihin voi aina tukeutua. - Johanna Manninen

"Oma sisko on sellainen PMMP:n sanojen mukainen paskapäinen paras kaveri, jolle suuttuu kaikkein eniten, mutta kaikkein tiukimmassa tilanteessa siskot ovat heitä, joihin voi aina tukeutua", Johanna luonnehtii. Hän jatkaa, että silloin, kun hän masentui, siskoista sai kaikkein tärkeimmän tuen. 

"Olen puhunut Reetan kanssa satoja tunteja puhelimessa ja kaikkein tiukimpana hetkenä Leena-Maija tuli luokseni hoitamaan lapsia", Johanna kertoo. 

Sittemmin elämä on vienyt tyttöjä eri suuntiin. Sisarukset ovat asuneet jo pitkään eri paikkakunnilla, mutta kauimmaksi lähti Saara, joka tekee tällä hetkellä lähetystyötä Siperiassa.  

Siskoa ymmärtää puolesta sanastakin. - Saara Karttunen

"Siskoa ymmärtää puolesta sanastakin. On hassua, mutta tuntuu, että etäisyys on lähentänyt meitä. Onneksi nykyisin on netti ja WhatsApp, joten pidämme yhteyttä, vaikka asunkin kaukana", Saara kertoo.

Leena-Maija, Johanna, Reetta ja Saara näkevät toisiaan nykyisin koko porukalla kerran tai pari vuodessa.
Leena-Maija, Johanna, Reetta ja Saara näkevät toisiaan nykyisin koko porukalla kerran tai pari vuodessa.

"Myönnetään tosin, että kun yhdelle soittaa, kuulee kaikkien kuulumiset samalla. Tarina saattaa tosin matkalla muuttua vähän", Leena-Maija nauraa. 

Pitkän etäisyyden vuoksi siskot näkevät nykyisin koko porukalla kerran tai pari vuodessa. Tänä kesänä yhteisesti tavataan taas nimipäivien merkeissä, Väärällä. Leena-Maija vakuuttaa, että mansikkakakkua on taas tiedossa.

"Ja haetaan pionit kukkapenkistä. Tosin ehkä nyt meidän lapset käyvät poimimassa ne meille äidin kukkapenkistä. Luvan kanssa tietenkin", Johanna toteaa. 

Kodin Kuvalehdellä on nyt mahtavat 50 000 Facebook-kaveria! Juhlaviikon kunniaksi esittelemme ulkosuomalaisia lukijoitamme ja heidän ruokatottumuksiaan. Nyt esittäytyy Anu Besson Australian Perthista.

Anu Besson, milloin muutit Perthiin?

"Olen asunut Perthissä, Australian länsirannikolla, kesäkuusta 2011 asti. Perthiä kutsutaan maailman eristyneimmäksi kaupungiksi, sillä täältä on yli 2 000 kilometriä lähimpään isoon kaupunkiin Adelaideen. Asun täällä ranskalaismieheni kanssa." 

Millainen on tyypillinen arkiruokasi?

"Se vaihtelee. Mieheni on ranskalainen ja tällä hetkellä syömme anopin kokkaamia ruokia, koska hän on kylässä. Tyypilliset ruuat ovat erilaisia salaatteja ja proteiinia, kuten grillikanaa, kananmaksaa, lampaankyljyksiä tai munakasta."

Lounassalaatti australialaiseen tyyliin. Toisessa annoksessa graavilohta, avokadoa, juureksia ja vihanneksia; toisessa grillattua paprikaa, kesäkurpitsaa, tomaattia ja vuohenjuustoa. Kastikkeena maustettu majoneesi.
Lounassalaatti australialaiseen tyyliin. Toisessa annoksessa graavilohta, avokadoa, juureksia ja vihanneksia; toisessa grillattua paprikaa, kesäkurpitsaa, tomaattia ja vuohenjuustoa. Kastikkeena maustettu majoneesi.

"Kun olemme kaksin, ostamme arkena usein takeawayta: intialaista, japanilaista, thaimaalaista tai vietnamilaista ruokaa. Nämä ovat tyypillisesti erilaisia mausteisia riisi- tai nuudeliannoksia kanan kera.

Australialainen ruokavalio on hyvin vaihteleva, koska maassa asuu rikas kirjo eri kulttuureja. Aussit tykkäävät grillata, myös gourmet-purilaiset ovat suosittuja."

Mitä suomalaisia ruokia teet siellä?

"En juuri tee suomalaisia ruokia, ellei lihapullia lasketa. Syön lounaaksi ostosalaatteja tai take away -annoksia, ja illalla kokkaamme usein salaattia ja lihaa.

Täältä ei saa yhtä laajaa valikoimaa jugurtteja, viilejä, ruokakermoja tai piimää kuin Suomesta, enkä kaipaa perunapohjaisia ruokia."

Anu suosii salaatteja. Herkullisia ja tuoreita raaka-aineita on Perthistä helppo löytää.
Anu suosii salaatteja. Herkullisia ja tuoreita raaka-aineita on Perthistä helppo löytää.

"Ruisleipää leivon itse Ikean valmisjauhoista. Annan taikinan kohota yli yön uunissa, jolloin siihen tulee hapan vivahde oikean ruisleivän tapaan.

Suomalaisruokia syön lähinnä suomalaisten juhlissa, kuten jouluna ja juhannuksena Perthin Suomi-talolla: itsetehdyt suomiherkut katoavat aina parempiin suihin hetkessä ja keräämme näin varoja Suomi-talon toimintaan."

Mitä australaisessa ruokakulttuurissa ihailet tai ihmettelet?

"Aussit syövät paljon avokadoja ja punajuuria, etenkin aamiaisella, lounaalla ja brunssilla. Äskettäin eräs ministeri jopa väitti, että nuoret tuhlaavat rahansa avokadoihin asuntolainojen sijasta!

Australia on kahvilakulttuurin mekka, ja pizzerian tai pubin sijaan lähes joka lähiössä on suosittu kahvila tai useampi, joissa perheet ja kaverit kokoontuvat viikonloppuisin. Aussit rakastavat kahvia, ja se onkin täällä ensiluokkaista: jokainen kuppi tehdään kahvilassa tilauksesta, vastajauhetuista pavuista, sitä ei koskaan kaadeta kahvipannusta.

Läpi vuoden jatkuva kesäinen sää kannustaa yhteisölliseen terassi-, piknik-, ja grillauskulttuuriin."

 Pavlova eli marenkitorttu suosittu jälkiruoka Australiassa erityisesti jouluna.
 Pavlova eli marenkitorttu suosittu jälkiruoka Australiassa erityisesti jouluna.