Sofia lähti suljetusta uskonlahkosta kolmentoista vuoden jälkeen. Sitä ennen hän yritti muuttua lahkon määrittelemäksi ihannenaiseksi: suurperheen äidiksi, jonka koti on aina siisti ja painoindeksi 17.

"MENIMME TIVOLIIN kun olimme miehen kanssa tehneet päätöksen lähtemisestä. Siellä oli ihmeellistä. Tuntui kuin olisin nähnyt värit ensi kertaa. Musiikki soi, teinivuosieni hitit. Muistin taas, miten niistä pidin.

Hetken tuntui, kuin olisimme olleet melkein tavallinen perhe tekemässä tavallisia asioita.

Ennen lähtöpäätöstä kuuluin sulkeutuneeseen, alistavaan uskonlahkoon kolmetoista vuotta. Kun lähdin, olin 33-vuotias. Minulla oli viisi lasta, nuorin kuuden viikon ikäinen, vanhin yhdeksän vuotta.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Lahko on olemassa yhä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

NIIN YSTÄVÄLLISIÄ ja lämpimiä ihmisiä en ollut tavannut. Kun kaveri pyysi mukaansa hengelliseen nuorteniltaan 1990-luvun puolivälissä, lumouduin täysin.

Joku luki Raamattua, toinen soitti kitaraa, mutta ennen kaikkea minusta oltiin kiinnostuneita. Mitä kuuluu? Jumala haluaa sanoa, että rakastaa sinua.

Olin parikymppinen sairaanhoitajaopiskelija ensimmäisessä kodissani, surkeassa asuntolassa. Minulla oli ollut kova kiire muuttaa, itsenäistyä ja aikuistua.

Yhtäkkiä jokaiselle viikonpäivälle oli tekemistä: Raamatun alkukielten kurssi, bändi, pesäpalloa.

Kouluaikoina olin pelännyt, mitä minusta puhutaan selän takana ja kuka kiusaa seuraavaksi. Koin, että piti aina esittää jotain osaa, muuten jäi yksin. Nyt olin mukana.

Tuntui hyvältä myös oppia lisää Jumalasta, sillä hengelliset asiat olivat aina kiinnostaneet. Raamattupiirissä jokainen Raamatun jae aukeni kuin salaluukku uuteen maailmaan. Entinen elämä tuntui kaukaiselta.

Aina erotessa halasin uusia ystäviäni. He tuntuivat perheeltä, turvalliselta parvelta sisaria ja veljiä.

KUN SAIN KUTSUN kotikokoukseen, olin jännittyneen utelias. Paikalle saapuisi kuuluisa julistaja, kulttihahmo. Se oli ensitapaamiseni lahkon johtajan kanssa. Ihmisten innostus tarttui. Kaikki tekivät muistiinpanoja ja näyttivät siltä kuin haluaisivat imeä jokaisen sanan.

Parin vuoden kuluttua sain kutsun sisäpiiriin. Se oli tarkoitettu niille, jotka halusivat vielä vahvempaa opetusta. Olin jo sitä mieltä, ettei elämässä voisi olla parempaa kutsumusta.

Kun tulet kokoukseen, sammuta kännykkä ja ota tietokone pois verkosta, johtaja neuvoi.

Suurin syntini oli taipumus masennukseen. Se oli kuulemma ylpeyttä ja itsekeskeisyyttä.

Hänen mukaansa toimittajat ja Suojelupoliisi vainosivat meitä.

Se tuntui vähän foliohattumeiningiltä, mutta uskoin. Ympärilläni istui 30 ihmistä, monta insinööriksi tai lääkäriksi opiskelevaa. Ajattelin, että he kyllä kyseenalaistavat, jos on aihetta.

SIELUANI PITI HOITAA. Ilman sitä minusta ei voisi tulla Jumalalle hyödyllistä työntekijää.

Sielunhoitosessiot kestivät monta tuntia, iltamyöhään. En koskaan voinut tietää, mitä minulta kysytään, seksikokemuksista tai lapsuudesta, mistä tahansa. Kaikkeen piti vastata. Ja halusinkin.

Sielunhoidossa eriteltiin syntejäni järjestelmällisten vaiheiden avulla: 1. kartoitus, 2. analyysi, 3. toimenpiteet.

Suurin syntini oli taipumus masennukseen. Se oli ylpeyttä ja itsekeskeisyyttä. Olisi pitänyt vain päättää, etten enää ole masentunut. En ajatellut, että sielunhoidossa oli vikaa. Vika oli minussa.

Sain kuulla johtajalta, että kurittaminen on lapsen parhaaksi. Tukkapöllyä tuli annettua liian usein.

Menin naimisiin 22-vuotiaana ja sain lapsen vuotta myöhemmin. Lahkon sisällä kävi kova kuhina, kun kaikki yrittivät löytää parin. Häissämme ei tanssittu, vaan laulettiin ylistyslauluja kädet ylhäällä.

LAPSET SYNTYIVÄT aika pienillä ikäeroilla, kaikki viisi. Johtajalla oli kuusi lasta ja tuntui, että meidän pitää seurata esimerkkiä.

Suuri osa miehistä oli töissä johtajan firmassa, myös omani. Naisilla ei ollut oikein muuta keinoa päteä kuin olla monen lapsen kotiäiti.

Päivät olivat kaatuneita maitolaseja, tahmeita kädenjälkiä ikkunalasissa ja jatkuvaa tunnetta siitä, etten tee tarpeeksi. Minusta ei tullut luontevaa suurperheen äitiä. Koin olevani väärässä paikassa, mutten ymmärtänyt, miksi. Minähän seurasin Jeesusta.

Sain kuulla johtajalta, että kurittaminen on lapsen parhaaksi. Tukkapöllyä tuli annettua liian usein. Sitten itkin itsekin ja tiesin olevani surkea äiti.

Meille lahkolaisille sanottiin, että olemme eliittiporukkaa, joten lapsetkin ovat harvinaisen älykkäitä. Heille piti opettaa kaikki aikaisemmin kuin yleensä.

Vain kotikoulu oli sallittu. En olisi millään jaksanut olla opettaja. Esikoinen täytti matematiikan sivuja yksin keittiössä. Laskin, kuinka saamme kirjan valmiiksi etuajassa.

Naisten piti päästä eroon kahdesta riivaajasta: sotkuriivaajasta ja läskiriivaajasta.

Johtaja sanoi: me lahkossa kasvatamme lapsemme puhtaina huonoista vaikutteista.

Minusta lapseni olivat jotenkin liian tavallisia. Surin, kun esikoiseni ei ylistänyt Jumalaa. Hän oli viisivuotias.

LÄHTÖLASKENTA KOHTI lahkosta irtautumista alkoi painoindeksiopetuksesta.

Johtaja ilmoitti, että naisten painoindeksin tulee olla 17, miesten 19. Olen 168 senttiä pitkä ja ihannepainoni oli opetuksen mukaan 48 kiloa.

Meidät punnittiin kokouksissa. Se, joka oppisi kieltäytymään ruuasta, oppisi kieltäytymään myös synnistä. Samalla uskollisuuden voisi mitata numeroina.

Olin raskaana. Odotin vauvan syntymää eniten siksi, että paino putoaisi nopeammin. Punnitsin itseni monta kertaa päivässä. Söin kaalia ja paahtopaistia, sata grammaa kerrallaan, alle tuhat kaloria päivässä.

Kokouksissa puhuttiin riivaajista. Sotkuisessa kodissa asui sotkuriivaaja, joka piti karkottaa siivoamalla. Naisessa, joka kyseenalaisti miehen puheet, asui riivaaja. Nyt piti päästä eroon läskiriivaajista.

Väsyneenä opetus oli helpompi nielaista. Kyseenalaistamisesta olisi seurannut keskusteluja, julkinen nuhtelu tai pahin mahdollinen kohtalo, erottaminen.

Kotona kirjoitin päiväkirjaani: Elämä synkkää, kasa vaatimuksia niskassa, lasten kanssa hankalaa, päivästä toiseen epäonnistumisia, itkettää, puristaa, vaikea ryhtyä mihinkään.

MIES SANOI sen ensin. Hän oli järjestänyt lapset hoitoon ja kertoi haluavansa lähteä lahkosta. Mies oli salaa jutellut aikaisemmin pois lähteneiden kanssa ja alkanut pohtia elämän mielekkyyttä.

Hän pyysi minua mukaan. Säikähdin ihan hirveästi. Vaikka olin vuosien aikana ahdistunut ja hämmentynyt, en ajatellut muunlaista elämää. Minulle oli 13 vuoden ajan opetettu, että lähtijöille käy huonosti. Sudet tulevat ja vievät. Joutuu ulos kylmään ja pimeään.

Painoimme mieheni kanssa lähetä-nappia. Tiesimme, että olisimme monille kuolleita sen jälkeen.

Vuosia aikaisemmin olin soittanut papille ja kertonut ahdistuksestani, mutten ollut uskaltanut sanoa nimeäni. Niin pahana olin oppinut pitämään maailmaa.

Ja nyt sinne pitäisi mennä elämään.

Kului päiviä ja öitä. Aloin ymmärtää, että muutos on mahdollinen, näin voi tehdä, pääsen eroon kaikesta, jos uskallan. Päätin seurata miestäni.

SYYSKUUN NELJÄNTENÄ päivänä 2007 lähetimme kaikille lahkon aikuisille sähköpostin, jossa kerroimme päätöksestä ja sen syistä. Siitä, ettei opetus mielestämme ole Raamatun mukaista ja siitä, että monet voivat yhteisön sisällä huonosti.

Painoimme yhtä aikaa lähetä-nappia ja tiesimme, että olisimme monille kuin kuolleita sen jälkeen.

Taivaalla loisti sateenkaari. Se oli minulle merkki toivosta.

Opettelin syömään uudelleen anorektikoille tarkoitetun kirjan avulla.

Viestin jälkeen netti lakkasi toimimasta. Se oli ollut miehen työpaikkaetu lahkonjohtajan firmassa. Sitten tuli puhelu, jossa käskettiin palauttaa kaikki kasetit, joille opetuksia oli nauhoitettu.

Paras ystäväni soitti, mutten pystynyt vastaamaan. Sen jälkeen kukaan ei ottanut yhteyttä. Lahkoon jäi ainakin kolmekymmentä perhettä.

ENSIMMÄISET VIIKOT hehkuin, miten onnekas olin saatuani elämäni takaisin. Ostin itselleni reisitaskuhousut hameen sijaan, leikkautin hiukset ja aloin meikata. Sellaista ei olisi katsottu lahkossa hyvällä.

Housut olivat voimahousut, soturin asuni.

Rakastin aamuruuhkia. Olin yksi muista ja matkalla samaan suuntaan. Samalla olin ulkopuolinen, kuin avaruudesta tai toisesta maasta muuttanut.

Saatoin soittaa miehelle Seppälästä ja kysyä, voinko ostaa itselleni takin. Hämmennyin hammastahnahyllyllä. Kaikesta piti muodostaa mielipide itse: eettisistä asioista, politiikasta, homoseksuaalisuudesta, feminismistä. Aikaisemmin joku oli ajatellut puolestani.

Olin yli 30-vuotiaana kuin parikymppinen haparoimassa maailmankuvaani kasaan. Opettelin syömään uudelleen anorektikoille tarkoitetun kirjan avulla.

Talven tullen masennuin pahasti. Siinä vaiheessa itkin jo kaiken aikaa. Koko ajan oli pimeä.

Alussa elämä oli aidosti onnellistakin. Monet yhteisössä olivat ihania ihmisiä.

En jaksanut pitää huolta mistään. Olin pihalla isompien lasten kouluasioista. Laitoin leikki-ikäisen hoitoon, koska en jaksanut olla hänen kanssaan kotona. Oli hirveää jättää itkevä lapsi liian pienessä toppahaalarissaan päiväkotiin. Tunsin, että olen aivan yhtä surkea. Lahkovuosien hinta tuli maksuun.

Yritin rukoilla, mutta Raamattua en enää voinut lukea. Jokainen jae toi mieleen lahkon opetukset.

VANHOISSA VALOKUVISSA lahkon ajalta on tavallisen näköinen lapsiperhe: synttärijuhlia ja sohvalla nujuamista. Kuvissa hymyilen ihan aidosti.

Sellaistakin elämä oli, varsinkin aluksi. Monet yhteisössä olivat ihania ihmisiä. Meillä oli sisäpiirin huumoria, hienoja juhlia ja lapsilla turvallinen elinpiiri.

Kun voin huonosti lahkon sisällä, olin jo niin erilläni normaalielämästä, etten edes ajatellut meneväni lääkärille. Lähdön jälkeen minun oli pakko saada apua.

Eräs psykiatri alkoi aluksi nauraa, kun kerroin hänelle yhteisössä tapahtuneista asioista. Ne olivat hänen mielestään niin uskomattomia. Sitten löysin terapeutin, jonka luona kävin kaksi vuotta.

Myöhemmin lapset kysyivät, miksi tukistin heitä niin usein. Entä miksi emme käyneet tavallista koulua vaan kotikoulua?

Vaikeinta oli löytää sanat kaikelle, mitä on tapahtunut. Ajattelin, että olen tyhmä, aivopesty uhri.

Muista, miten nuori olit, terapeutti sanoi kerran toisensa jälkeen ja opetti armollisuutta. Niin olisi voinut käydä kenelle tahansa.

En lähtenyt aikaisemmin, koska kaikki tapahtui niin vähitellen. Kun johtaja oli saanut valtaansa, ei lähtemiseen enää ollut voimia.

Lasten ajatteleminen tuntuu vaikeimmalta. Olisin halunnut olla heille toisenlainen äiti.

LÄHDÖN JÄLKEEN lapset kaipasivat kavereitaan valtavasti. Muutamaa vuotta myöhemmin he kysyivät, miksi tukistin heitä niin usein. Miksi emme käyneet koulua, eikä otettu koulukuvia? Miksi emme käyneet uimahallissa tai harrastuksissa?

Miten sen kaiken olisi voinut selittää?

Olemme puhuneet liian vähän. Alkuvuosina minulla ei ollut voimia eikä sanoja. Nyt niistä ajoista on jo kauan.

Aamulla vaihdan sairaanhoitajan vaatteet päälleni. Saan ja osaan tehdä töitä!

Siinä ainakin tein oikein, että pelastin lapseni. En menettänyt heitä lahkolle. He saavat tutustua tähän maailmaan. Myös sisareni perheineen pääsi pois.

Puhun menneisyydestä lähinnä muiden lähteneiden kanssa. Nauramme usein. Se on parasta lääkettä. Asiat tuntuvat kauempaa katsoen koomisilta ja käsittämättömiltä.

MASENNUS JA SURU menetetyistä vuosista ovat muuttuneet elämänkokemukseksi. Ymmärrän ihmisiä paremmin. Silti kadun syvästi aikaa lahkossa.

Menin ensimmäistä kertaa töihin yli kolmekymppisenä. Aamulla vaihdan sairaanhoitajan vaatteet päälleni pukuhuoneessa ja kävelen osastolle. Saan ja osaan tehdä töitä! Teen jotain hyvää ja tärkeää joka päivä.

Kun lähdin lahkosta, pelkäsin, että katoan Jumalan kartalta kokonaan, eikä elämälläni ole enää merkitystä.

En kadonnut.

NYKYINEN USKONI on "kelluntailaisuutta". En tee itse mitään, yritin jo tarpeeksi. Olen vain, kellun armon kannattamana.

Töiden jälkeen minua ovat kotona vastassa puoliso, koiranpentu, viisi lasta ja tavallinen arki.

Olen tanssinut huimilla koroilla, matkustanut yksin Australiaan ja takaisin, pelastanut ihmishenkiä työssäni ja saattanut toisia kuoleman rajan yli.

Enää en pelkää elämää. Otan sen vastaan lahjana.

Sofian nimi on muutettu.  Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 20/2016.
 

Vierailija

Uskontojen uhrit Ry:ssä on mm. vertaisryhmiä Fb:saa. Koivuniemen lahko lienee niin pieni, ettei omaa ryhmää kannata perustaa. Mutta ex-helluntailaisten ryhmään voisi sopia. Siellä on kaikenlaista karismaattista taustaa omaavia, muitakin kuin helluntaitaustaa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla