"Annoin pikkuhiljaa anteeksi, vaikka äiti ei edes pyytänyt. Tajusin, että olen itse vastuussa siitä, millaiseksi aikuiseksi olen kasvanut."
"Annoin pikkuhiljaa anteeksi, vaikka äiti ei edes pyytänyt. Tajusin, että olen itse vastuussa siitä, millaiseksi aikuiseksi olen kasvanut."

Näyttelijä Miitta Sorvalilla oli kuusi isosiskoa ja pappi-isä, jonka kainalossa sai turvan pelätä pimeää. Siitä huolimatta hän ikävöi vielä aikuisenakin sinne, minne oli vaikein päästä.

Kun äiti alkoi halata, Miitta Sorvali tajusi, että kuolema oli lähellä.

Ei tämä estoton pusuttelija ollut hänen äitinsä. Tämä oli Alzheimerin tauti, joka oli kuihduttanut 95-vuotiaasta äidistä taas yhden palan. Rapistanut rakkaat särmät, muuttanut äänen lepertäväksi ja kosketuksen helläksi.

Miitta antoi äidin rutistaa.

Tältä se siis tuntui. Pehmeämmältä kuin hän oli kuvitellut. 

Ennen muistisairauttaan Airi Nortia oli ollut älykkö, aina muita terävämpi. Perheterapeutti, papinrouva, seitsemän tyttären äiti, joka rakastikin terävästi.

Suljetulla osastolla äiti hoivasi muita potilaita.

Kun Airi osoitti nuorena hellyyttä miehelleen Martille, hän pörrötti tämän tukkaa krampinomaisesti ja sanoi: ”Väy”. Kun hän osoitti hellyyttä seitsemälle tyttärelleen, hän tuikkasi näitä sormellaan selkään niin, että lapset säikähtivät.

Nyt äiti asui viidettä vuotta hoitokodissa ja muiski vapautuneemmin kuin koskaan.

Sairautensa äiti kesti hoivaamalla muita, vielä heikompia. Hän hääräsi hoitokodin käytävillä tärkeänä, ylväänä ja hajamielisenä, opasti muita potilaita, niitäkin jotka hokivat vain yhtä sanaa, kävelytti kahville, tarjoutui seuraksi katsomaan Vanhaa kettua.

Äiti halusi olla tarpeellinen. Se piti hänet vahvana jopa muistisairaiden suljetulla osastolla. Lapsuusvuosista asti hän oli julistanut tyttärilleen: ihmisellä on aina oltava tavoite.

– Ketkä selvisivät keskitysleireiltä hengissä? Ne, joilla oli tavoite, äiti opetti.

Vaikka puheet pehmenivät, seasta pulpahteli yhä syvällisiä, äitimäisiä mielipiteitä. Yhtenä iltana äiti ojentautui salaperäisenä Miittaa kohti ja totesi, että keskustelee joka aamu Dalai Laman kanssa.

Hitler oli hyvä tyyppi. Väärin ymmärretty taiteilija, äiti lisäsi.

Miitta olisi halunnut udella, oliko äidillä sisäpiirin tietoa, mutta sulki suunsa. Ei halunnut vahvistaa harhoja.

Miitta oli seitsemästä lapsesta nuorin. Kertaakaan hän ei muista istuneensa pienenä äidin sylissä.

Se ei tarkoita, ettei hän olisi istunut.

Hän ei vain muista.

Rakkaat, vialliset äidit

Nelikymppiseksi asti Miitta Sorvali vietti tyttöjen iltoja seuraavaan tapaan:

Hän suuntasi parhaan ystävänsä Maijan kanssa ravintolaan. Ensin ruokatilaus, lasi viiniä, pikaiset ensijuorut. Sitten tiukka etukeno, itsesäälin ilme ja lempiaiheeseen. Se oli tämä: Äitiemme viat ja epätäydellisyys, erityisesti heidän tekemänsä virheet 1950-luvulla.

– Ensin Maija haukkui omaa äitiään ja sitten minä omaani. Miten rentouttava ja kehittynyt tapa pitää hauskaa, Miitta sanoo ja virnistää.

Kunnes yhtenä iltana juuri kun Miitta taas availi haavoitettua sydäntään, Maija puuskahti: ”Eikö me olla jyystetty tätä teemaa jo aika kauan?”

– Se pysäytti minut, Miitta sanoo.

– Tajusin, miten älytöntä on jumittua 40 vuodeksi siihen, että joku on lapsuudessani tehnyt hiukan virheitä. Olen itsekin kaukana täydellisestä. Miksi en soisi epätäydellisyyttä omalle äidilleni?

Siihen asti Miitta oli ollut kaikesta varma. Totta kai hän tunsi oman historiansa. Totta kai hän muisti lapsuutensa oikein. Hän oli tottunut kertomaan lapsuudestaan tarinaa, joka oli ehjä ja aukoton. Mitä useammin hän oli sitä Maijalle ja siskoilleen jauhanut, sitä ehjemmäksi se oli hänen päässään muuttunut.

Äkkiä Miitta ei ollut varma mistään.

Muistiko hän tapahtumat väärin?

Oliko hän keksinyt ne?

Nyt hän voi vannoa, että on 57-vuotias, 179-senttinen, 33-vuotiaan Siljan ja 30-vuotiaan Juhon äiti, 4-vuotiaan Eeditin isoäiti. Hän tietää, että on näytellyt vähintään 24 televisiosarjassa.

Lapsuutensa yksityiskohdista hän ei ole lainkaan varma.

Miitta nousee sohvalta ja hakee kirjahyllystään mustavalkoisen valokuvan.

– Tässä istun pikkutyttönä äidin sylissä. Tämä on ainut valokuva meistä sylikkäin enkä muista hetkestä mitään. Mitä jos olen vain unohtanut ne muut kerrat?

Vahvat keuhkot

Helmikuussa 1956 Kiteen kirkkoherran perheeseen syntyi seitsemäs lapsi. Tyttö, kuten kuusi edellistäkin. Mariitta lyhentyi isosiskojen suussa Miitaksi.

Miitta laitettiin nukkumaan pappilan perimmäiseen kamariin. Airi-äiti sulki oven.

Miitta alkoi huutaa.

Hän huusi.

Sitten hän huusi lisää.

Päivisin, ehkä öisinkin. Minuutteja, ehkä tunteja. Viikkoja, ehkä kuukausia.

Äiti ei tullut.

Äiti tiesi, että jos itkuun reagoi nopeasti, vauvasta kasvaa onneton aikuinen.

Vai tuliko? Miitta tietää vain sen, mitä muut ovat kertoneet: siskot hätääntyivät ja yrittivät mennä Miitan huoneeseen. Äiti kielsi.

– Huutaminen on hyväksi. Se vahvistaa vauvan keuhkoja, äiti selitti.

Airi tiesi tekevänsä oikein. Arvo Ylppö oli luennoinut, että jos vauvan itkuun reagoi liian nopeasti, vauva oppii, että se saa tahtonsa läpi itkemällä. Sellaisesta lapsesta kasvaisi onneton aikuinen.

Miitan isoäiti oli sitä emotyyppiä, joka vetäytyi huvilan kuistille lukemaan Raamattua tai dekkaria ja antoi apulaisten hoidella lapset.

Airi oli äitinsä tytär. Usein hän jakoi Miitta-vauvan hoitovuorot kuudelle vanhemmalle siskolle ja uppoutui lukemiseen. Kun siskot pesivät ja pussailivat Miittaa, äiti kyykki puutarhassa, koristeli kotia, asetteli ruokapöytään kukkakimppuja, loihti satumaisia jouluja ja ylitsepursuavia pääsiäisiä.

Jälkeenpäin Miitta oivalsi, että kaikki äidin väkertämä kauneus oli yksi tämän tapa rakastaa.

Kun Miitta oli kolme, äiti lähti opiskelemaan perheterapeutiksi Helsinkiin.

Totta kai lähti, Miitta ymmärtää nyt. Tietenkin älykkään, kouluttamattoman äidin piti hankkia ammatti.

Kolmevuotiaana Miitta ei ymmärtänyt. Ja koska Miitalla oli luja ääni ja räiskyvä tahto, äiti päätti luikahtaa ovesta sanomatta sanaakaan.

– Ehkä äiti suojeli itseään, ehkä hän ei kestänyt itkuani. Minulle oli kuitenkin järkytys, että hän vain katosi.

Siitä lähtien Miitta pelkäsi pimeää.

Mietopusu ja räkäpöhkö

Kirkkoherra Martti Nortia letitti tyttärensä tukan. Sitten hän ja Miitta istuivat kuplavolkkariin.

Isä ajoi aina liian lujaa. Kolmevuotias Miitta piteli paperipussia, jotta pystyi oksentamaan kurveissa.

Yhtä turvallista oloa Miitalla ei ollut missään muualla.

Miitta fanittaa Alvar Aaltoa. Koti vaaleanpunaisessa, mansardikattoisessa puutalossa on turvapaikka, jossa pimeää on mukava pelätä.

 

Isä kaahasi läpi Kiteen sysimetsien kohti hartaushetkiä, häitä ja hautajaisia. Niillä reissuilla, joilla isä sattui täräyttämään kolarin, Miitta ei ollut mukana.

Kun hämärä laskeutui, Miitta alkoi pelätä.

Pimeydessä, erityisesti metsissä ja sänkyjen alla, vaanivat murhaajat, jotka listivät lettipäisiä pikkutyttöjä sukkanauhojen nipsuttimilla.

Isä oli turva, Jumalasta seuraava. Isän viereen Miitta kömpi kun pelkäsi maailmanloppua. Siksi Miitta päätti testata autossa, montako sekuntia uskaltaisi tuijottaa ikkunasta pimeään metsään. Kun pelko muuttui sietämättömäksi, hän käänsi päänsä ja katsoi isään.

Pimeyteen.

Isään.

Pimeyteen.

Isään.

Isä rakasti sanaleikkejä ja ihmisten tarkkailua. Kun tiellä sipsutti hienostunut rouva, hän tokaisi Miitalle:

– Kas, neiti Vieno Mietopusu!

Kun isä astui maalaistupaan vetämään hartaushetkeä, hän hurmasi ensin lapset sormi poikki -tempullaan. Hän teeskenteli, että hänen sormensa napsahtaisi katki ja läiski tehosteeksi puolukkahilloa.

Miitta oli pakahtua ylpeydestä. Minun isäni ja noin järkyttävän hauska.

Kun isä puhui hartaita tuntemattomien hautajaisissa, Miitta piteli tämän hattua ja itki kovempaa kuin kukaan.

Miitta kiersi kyliä isän kuplavolkkarissa, koska äiti oli Helsingissä. Äidille Miit­ta kirjoitti kirjeen, jossa luki: ”Mie kutsun äitiä juhliin. Mie kutsun äitiä kottiin.”

Välillä äiti tulikin. Vaikka vanhemmat olivat toistensa vastakohtia, he viihtyivät toistensa seurassa niin, ettei edes Miitta mahtunut aina väliin. Kuten silloin, kun äiti tuli Helsingistä käymään ja lähti isän kanssa kahdestaan veneretkelle.

– Seisoin katkerana rannalla ja huusin äidille kauheimman kirosanan, minkä tiesin: Räkäpöhkö! Kuukausia kärvistelin hirveässä synnintunnossa.

Vieläkään Miitta ei ymmärrä, miksi ikävöi äitiään niin. Olihan hänellä isä ja lauma rakkaita siskoja, joista vanhimpia hän kutsui siskotädeikseen. Miksi isän syli ei riittänyt? 

Vihaiset eläimet

Syksyllä 2013 Miitta Sorvali seisoo helsinkiläisen teatterin lavalla. Näytelmän nimi on Kaikki äitini, kaikki tyttäreni, ja yleisö repeilee. Kun Miitta rypistää kulmakarvojaan, hän on hauska. Kun hän painottaa tiettyä sanaa, hän on vielä hauskempi. Kun hän muuntaa äänensä vieno­mietopusumaisen tärkeileväksi, hän on erityisen hauska.

Ja kun hän romauttaa ryhtinsä sentin lysympään, hän on niin hauska, että nauru vääntyy itkuksi.

Ei itku ainakaan vaimene, kun Miitta aloittaa laulun Äiti pien.

Näyttelijänä Miitta ei pelkää mitään.

Paitsi ennen esitystä.

Miitta jännittää jokaista teatteriesitystä niin paljon, että kieltää muita kertomasta, jos katsomossa istuu tuttuja. Ennen lavalle astumista hän manaa sitä, että valitsi näin sairaan ammatin.

– Suurin pelkoni on, että olen huono eikä yleisö tykkää minusta. Kuvittelen joka kerta, että esiripun takana odottaa eläinlauma, joka vihaa minua.

Äidillä oli tapana käydä katsomassa Miitan esityksiä. Hän oli ylpeä tyttärestään ja kehui tätä kaikille. Paitsi Miitalle.

– Äiti varmaan kuvitteli, että en kaipaisi hänen kehujaan. Kaipasin minä. Joka esityksen jälkeen mietin, tykkäsikö äiti tästä. Muistan, miten tärkeältä tuntui, kun äiti piti syöpäsairaan roolistani Kaupunginteatterissa.

”Katson televisio-ohjelmat mieluiten puolivälistä. Vaikka olisin seurannut leffaa alusta asti, painan telkkarin kiinni juuri ennen loppuratkaisua. Käytökseni on selittämätöntä.”

 

Autoa Miitta ei uskalla ajaa lainkaan surkean suuntavaistonsa ja isän kolarien vuoksi. Pimeääkin hän pelkää yhä. Kun aviomies, näyttelijä Kari Sorvali, on matkoilla, Miitta ei saa unta. Yöksi hän jättää olohuoneeseen valot.

– Murhaajia varten. Tietävät sitten, että tässä talossa on vielä säpinää.

Miitta meni naimisiin 22-vuotiaana, mielestään aika vanhana.

– Olin sentään haaveillut lapsista jo viisivuotiaasta asti. Oikein himoitsin niitä. Kun Silja syntyi, äitiys tuntui ihanalta, kauan kaivatulta.

Vatsakipua ja sakuroita

Kun Miitta sai lapsia, hänen äidistään tuli muumi. Ei muumimamma, vaan Airi-muumi, joka piti lastenlasten juhlissa fiksuja puheita ja luki sohvalla romaania, kun oli lapsenvahtina.

Siitäkin Miitta joskus itsekseen jupisi. Miksei äiti voinut muuttua samanlaiseksi kuin satukirjojen muumit? Sellaiseksi pullanpehmeäksi.

– Ihmettelen vieläkin, miksi äitini halusi seitsemän lasta. Eikö silloin pitäisi olla hillitön emovietti? Äitini oli viiltävän ihana ja viisas, mutta ei mikään emo.

Kun äiti sairastui ja alkoi unohdella asioita, Miitta alkoi muistaa.

Hän muisti äidin elämänohjeen: ”Kukoistakaa kaikin puolin ja riehukaa kohtuudella.”

Äiti ei ollut vitsailija. Vasta nyt kuiva sutkaus huvitti Miittaa.

Miitta muisti, miten äiti oli uskonut häntä joka kerta, kun hän oli koululaisena valitellut vatsakipua. Jää vain kotiin, äiti sanoi, vaikka tiesi, ettei maha ollut oikeasti kipeä.

Se oli äidin viisautta. Perheterapeuttina hän päätteli, että tekaistu kipu tarkoitti tiedostamatonta huomion tarvetta.

Aina kun Miitta huijasi sairastavansa, äiti osti hänelle sakuraliidut, piirustuslehtiön ja banaaneja. Sitten hän otti Miitan kainaloonsa ja luki hänelle kirjaa.

Niinä hetkinä Miitta pääsi äitiin kiinni. Ja äiti Miittaan.

Miitta antoi äidilleen anteeksi, vaikka tämä ei pyytänyt. 

Äiti ei järkähtänyt mistään. Jos joku lapsista vuodatti hänelle huoliaan, hän kesti ne ahdistumatta.

– Joskus sekin, ettei tunteile liikaa, voi olla rakkautta, Miitta sanoo nyt.

Ja kun Miitta lopulta katsoi hoitokodin käytävillä tepsuttavaa äitiään, hän ei muistanut, mistä oli ystävänsä Maijan kanssa jauhanut.

Äidin kanssa hän ei lapsuuden ikävästään puhunut. Ei löytynyt oikeita sanoja eikä oikeaa hetkeä.

– Annoin pikkuhiljaa anteeksi, vaikka äiti ei edes pyytänyt. Tajusin, että olen itse vastuussa siitä, millaiseksi aikuiseksi olen kasvanut. Sen jälkeen katkeruus haihtui ja oloni keveni.

Viime talvena äiti kuoli. Viimeistä toivettaan hän hoki rasittavuuteen asti: ”Järjestäkää sitten hilpeät hautajaiset! Järjestäkää sitten hilpeät hautajaiset!”

Siskokset järjestivät.

Ison äidin lemmikki

Vieläkään Miitta ei ole varma, muistaako lapsuutensa oikein. Enää sillä ei ole väliä.

Nyt hän keskittyy siihen, että löytäisi kalenteristaan illan, jolloin lempi-ihminen Eedit voisi tulla yökylään.

Miitta on Eeditin isoäiti. Hänestä piti tulla mummo, koska mummo on niin kivan rempseä. Sitten hän tajusi, ettei halua olla rempseä.

– Halusin olla isoäiti, mutta pelkäsin, että muista se kuulostaa hienostelevalta. Sitten päätin, että mitä väliä, ehkä minä olen hienosteleva. Sitä paitsi olen isokin.

Kun Eedit tulee yökylään, hän pääsee isoäidin viereen nukkumaan. Silloin Kari saa väistyä.

 

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 24/2013. 

Kristiina Ekroth

Näyttelijä Miitta Sorvali: "Miksi en soisi epätäydellisyyttä omalle äidilleni?"

Miitta! Muistan äitisi erittäin hyvin. Olin hänen kolleegansa perheasiain neuvottelukeskuksessa Varkaudessa. Airi oli aivan loistava ihminen. Huomioi hyvin lämpimästi kun olin uusi Pnk.n työssä. Hänellä oli aina viisaita ajatuksia. Hän oli lämmin ja äidillinen kolleega uusille työntekijöille. Kaija Siiralan kanssa he kertoivat hauskoja juttuja. T.kristiina
Lue kommentti

Liisa Taipalus on korviaan myöten rakastunut tyttärenpoikaansa Suloon, ja tyttären puoliso Petra Hatakka on hänelle kuin oma tyttö. Kaikissa sateenkaariperheissä ei käy yhtä onnellisesti, kertoo tutkimus.

Se oli jokin kesäilta vuosi sitten. Tytär soitti Liisa Taipalukselle ja sanoi, että he olisivat tulossa Petran kanssa käymään. Nyt, vielä tänä iltana.

Totta kai, tervetuloa, Liisa sanoi, vaikka salaa harmitteli myöhäistä ajankohtaa. Eiväthän he ehdi olla yhtään kylässä, jos meinaavat aamulla töihinkin herätä.

”En sanonut miehelle mitään, mutta arvasin, että nyt on varmaan uutisia”, Liisa, 68, kertoo ja hymyilee leveästi.

Niin oli. Tyttärellä ja Petralla oli tuomisinaan ultraäänikuva. Sää oli harmaa, niin kuin melkein joka päivä sinä kesänä, mutta juuri sillä hetkellä se ei harmittanut yhtään. Liisa näki ensimmäistä kertaa vilahduksen tulevasta tyttärenpojastaan.

”Niin, Sulo, pappa teidät haki, kun sinun mamma ei aja autoa.”

Seuraava ikimuistoinen ilta osuikin sitten tammikuuhun. Senkin illan sää on jäänyt mieleen. Pakkasta oli reilut viisi astetta, satoi vähän lunta, ja taas tytär soitti. Petran lapsivedet olivat menneet.

”Kauheaa, kun minua alkoi jännittää! Seuraavaksi tuli viesti, että nyt he lähtevät sairaalaan, ja sitten ykskaks Sulo oli syntynyt. Mieheni haki heidät sitten autolla kotiin, koska tyttärellä ei ole ajokorttia”, Liisa kertoo ja kumartuu Sulon puoleen.

Poika kellottaa äitinsä Petra Hatakan, 32, sylissä ja kuuntelee tarkasti mummin tarinointia. Suu venyy leveään hymyyn, kun mummi kutittaa hänen paljaita varpaitaan.

”Niin, Sulo, pappa teidät haki, kun sinun mamma ei aja autoa.”

Mummin käsi, Sulon varpaat.
Mummin käsi, Sulon varpaat.

Kun Liisa puhuu Sulolle, hänen äänensä pehmenee ja nousee vähintään puoli sävelaskelta. Se on mummipuhetta.

Liisa on Sulon mummi, Liisan tytär on mamma. Petra on äiti, Petran äiti mumma. Kaikkia niitä nimiä Sulo oppii aikanaan käyttämään kuin vettä vain.

Liisa on siitä aivan varma.

Neljäsosa suhtautuu kielteisesti

Suurimmalla osalla sateenkaariperheistä on hyvät ja toimivat välit puolisoiden vanhempiin. Niin kertoo Väestöliiton ja Sateenkaariperheet ry:n maaliskuussa julkaistu tutkimus.

Isovanhemmat rakastuvat lapsensa lapsiin, auttavat ja tukevat yhtä lailla, olipa lapsen puoliso samaa tai eri sukupuolta.

Koko totuus ei ole yhtä auvoinen. Saman tutkimuksen mukaan neljäsosa isovanhemmista suhtautuu lapsensa sateenkaariperheeseen kielteisesti tai erittäin kielteisesti. Osalla välit ovat kokonaan poikki.

”Valitettavasti tuokaan tulos ei yllättänyt. Minun luokseni hakeutuu nimenomaan ihmisiä, joilla on vaikeuksia perhesuhteissaan”, kertoo pari- ja perhepsykoterapeutti Terhi Väisänen.

Väleihin tulee monesti solmua jo siinä vaiheessa, kun lapsi tai nuori vasta pohtii seksuaalista suuntautumistaan tai sukupuoli-identiteettiään.

Terhi työskentelee sateenkaari-ihmisiä ja heidän läheisiään palvelevassa Perhesuhdekeskuksessa. Hän tietää, että perheen väleihin tulee monesti solmua jo siinä vaiheessa, kun lapsi tai nuori vasta pohtii seksuaalista suuntautumistaan tai sukupuoli-identiteettiään.

”Jos hänelle siinä kohdassa jää tunne, etteivät vanhemmat kuule tai hyväksy häntä, haava voi säilyä pitkään.”

Miniä kylään ensi kertaa

Terve, minä olen Lissu. Minä olen Petra.

Jotenkin niin se meni, miniän ja anopin ensimmäinen tapaaminen. Petra ja Liisan tytär olivat siihen mennessä seurustelleet kaksi kuukautta.

”Tyttö mahtoi varoittaa sinua etukäteen, että älä sitten pelästy, se meidän äiti on vähän omituinen”, Liisa arvelee.

Petraa naurattaa.

”Ei hän varmaan ihan noita sanoja käyttänyt”, hän sanoo.

”Sanoin, että sinä olet minulle ihan sama tyttö, olet meidän lapsi. Ei tämä meidän suhtautumiseen vaikuta.”

”Tiesimme miehen kanssa, että tyttöystävä sieltä tulee. Tyttärellä ei ollut koskaan ollut poikaystäviä”, Liisa kertoo.

Hirveän vaikea murrosikä tytöllä oli, sen Liisa muistaa. Ja sen illan, kun tytär lopulta kertoi hänelle pitävänsä tytöistä.

”Hän itki, ja sitten me puhuimme. Sanoin, että sinä olet minulle ihan sama tyttö, olet meidän lapsi. Ei tämä meidän suhtautumiseen vaikuta”, Liisa kertoo.

”Sen verran kysyin, että kerronko minä iskälle. Hän sanoi kertovansa itse. En tiedä, mitä ja missä vaiheessa he puhuivat, mutta heilläkin on mennyt tosi hyvin.”

Uusi tilanne hämmentää vanhempia

Aina kaapista tuleminen ei mene hyvin. Sateenkaarilapsi tai -nuori voi miettiä oikeaa hetkeä kauan, pelätä ja epäröidä. Kun hän sitten rohkaistuu kertomaan isosta asiastaan, vanhemmat ärtyvät tai mykistyvät.

”Läheskään aina ei ole kysymys siitä, etteivätkö vanhemmat hyväksyisi homoseksuaalisuutta tai sukupuolen moninaisuutta”, Terhi Väisänen muistuttaa.

”Hyvin usein kyse on puhtaasti hämmennyksestä. Tilanne tulikin omalle kohdalle. Se onkin oma lapsi.”

Terhin mukaan on aivan ok ja luonnollista, että ihminen hämmentyy uuden tilanteen äärellä. Kysymys on vain siitä, mitä hän tekee hämmennyksensä kanssa.

Yksi päättää puhua heti paikalla kaiken selväksi. Toinen ei ole puhujatyyppiä, ei löydä sanoja. Kolmas haluaa miettiä rauhassa. Miettii vuodenkin, ennen kuin kertoo, mitä mieltä on asiasta.

”Todellisuudessa vanhempi saattaakin olla pääasiassa huolissaan.”

Koko ajan lapsi tulkitsee vanhemman reaktioita. Tuomitseeko tämä? Onko hän vihainen? Häpeääkö hän lastaan muiden silmissä?

”Todellisuudessa vanhempi saattaakin olla pääasiassa huolissaan. Hän miettii, aletaanko rakasta lastani nyt kiusata ja kohteleeko elämä häntä kaltoin.”

Aika monelle vanhemmalle herää myös kipeä kysymys, jota he eivät oikein tohdi ääneen sanoa. Jos lapseni rakastaa samaa sukupuolta olevaa ihmistä, voiko minusta koskaan tulla isovanhempaa?

Lapsen saaminen ei ole itsestään selvää

Liisalle isovanhemmuus ei ollut mielessä päällimmäisenä, kun tytär toi kotiin tyttöystävän. Hän oli siinä vaiheessa jo neljän lapsenlapsen mummi.

Liisa oli kokenut myös työssään monta kertaa, ettei lapsen saaminen ole itsestään selvää kenellekään. Hän on perushoitaja ja työskenteli 39 vuotta naistentautien polilla. Siellä tehtiin hedelmöityshoitojakin, eivätkä kaikki yritykset päättyneet onnellisesti.

Vuonna 2007 säädettiin hedelmöityshoitolaki, joka mahdollisti hoitojen jatkumisen naispareille. Käytännössä se tarkoittaa kalliita hoitoja yksityisillä klinikoilla. Julkiset hedelmöityshoitoklinikat eivät vieläkään palvele naispareja, vaikka yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunta totesi käytännön syrjiväksi jo vuoden 2016 lopussa.

”Onhan Jani Toivosellakin lapsi. On hyvä, että on olemassa näitä julkisuuden henkilöitä esimerkeiksi”

Petra arvelee, että isompi huoli isovanhemmaksi pääsemisestä on kuitenkin miesparien vanhemmilla. Miespareille lapsen saaminen on mutkikkaampaa kuin naisille.

”Mutta onhan kansanedustaja Jani Toivosellakin lapsi ja ruotsinsuomalaisella Mark Levengoodilla kaksi. On hyvä, että on olemassa näitä julkisuuden henkilöitä esimerkeiksi”, Liisa sanoo.

"En puhu Sulosta kavereilleni mitenkään eri tavalla kuin muista lapsenlapsistani", Liisa Taipalus kertoo.
"En puhu Sulosta kavereilleni mitenkään eri tavalla kuin muista lapsenlapsistani", Liisa Taipalus kertoo.

Ensi vuoden huhtikuun alusta tulee voimaan myös äitiyslaki. Sen ansiosta naisparin toinen vanhempi voi tunnustaa lapsen omakseen jo odotusaikana neuvolassa, jos lapsi on saanut alkunsa hedelmöityshoidoilla. Siihen asti jatkuu nykyinen käytäntö: naisparin lapsi voi saada kaksi vanhempaa vain perheen sisäisellä adoptiolla.

”On se kummallista tämä meidän byrokratia. Tyttärenkin piti adoptoida Sulo.”

”On se kummallista tämä meidän byrokratia. Tyttärenkin piti adoptoida Sulo. Siitä on pari viikkoa, kun häneltä tuli tekstiviesti, että viimein se tapahtui: nyt tuli käräjäoikeudesta paperi, että hän on virallisesti Sulon vanhempi”, Liisa kertoo.

Samalla Sulo sai myös mammansa – ja samalla mummin ja papan – sukunimen: hän on Sulo Olavi Taipalus. Mamman tai Liisa-mummin geenejä hänessä ei ole. Joillekin sateenkaariperheiden isovanhemmista se on kipeä asia. Voiko lapsenlasta oikeasti rakastaa, jos hän on aivan toista sukua?

”Kyllä varmasti osasin rakastua Suloon! Rakastuin jo silloin, kun hän oli Petran vatsassa”, Liisa vakuuttaa.

Ihan samahan se on adoptiolasten kanssa, Liisa muistuttaa. Ei heissäkään ole samaa geeniperimää, ja niin vain isovanhemmat rakastuvat heihin.

Miten puhun lapseni asioista?

Miten sitten kertoisi työkavereille ja sukulaisille, että oman sateenkaarilapsen perheeseen on nyt tulossa vauva?

Vaikkapa samalla tavalla kuin silloin, jos oman heterolapsen perheeseen tulee lisäystä, Terhi Väisänen suosittelee. Toki asiaa kannattaa kysyä myös lasta odottavalta perheeltä, varmuuden vuoksi.

”Sama asiahan se on, oli kyse millaisesta perheestä tahansa. Kenen hyvänsä on hyvä miettiä itse ja sopia lapsen kanssa, miten tämän asioista saa puhua työpaikan kahvihuoneessa”, Terhi huomauttaa.

Liisa Taipalus puhuu Sulosta siinä missä muistakin lapsenlapsista.

”Mummit saavat hössöttää.”

”Kun Suloa odotettiin, kerroin ystävilleni, että tyttären perheeseen tulee vauva. Jotkut sitten kyselivät, että koskas tytär synnyttää, ja minä korjasin, että ei hän synnytä vaan hänen puolisonsa”, Liisa kertoo.

”Kukaan ei oikeastaan ole kysellyt sen enempää, enkä minä lapsenlapsistani mitenkään julista.”

Petraa ei haittaa, vaikka Liisa vähän julistaisikin. Kun välit ovat kunnossa, molemmat tietävät, mistä asioista puhutaan ulkopuolisille ja mistä ei.

”Ihan normaaliahan se on, että lapsia syntyy ja isovanhemmat ovat niistä innoissaan. Samanlainen perhe me olemme kuin ketkä tahansa muutkin”, Petra sanoo.

”Mummit saavat hössöttää.”

”Olen tässä, pysyn rinnallanne”

Entä jos välit eivät ole kunnossa? Jos sanat ja niiden tulkinnat ovat jo ehtineet haavoittaa, ja vanhemmat ja sateenkaarilapsi ovat etääntyneet toisistaan?

Toivoa on aina, Terhi Väisänen lohduttaa. 

Ensimmäiseksi osapuolten pitää tunnustaa tilanne ja se, että sen korjaamiseksi saatetaan tarvita ulkopuolista apua.

”Korjaaminen lähtee alkuun, kun vanhemmat ja lapset uskaltavat taas ryhtyä puhumaan toisilleen. Sanottua ja tehtyä ei saa pyyhittyä pois, mutta haavan voi kuroa umpeen ja arven kanssa voi elää”, Terhi sanoo.

Jonkun on siis tehtävä aloite, että puhuminen käynnistyisi. Terhin mielestä olisi ihanaa, jos sen tekisivät vanhemmat. Käytännössä aloite jää usein lapselle.

Puhuminen puhdistaa, anteeksi pyytäminen vielä enemmän. Sen kertominen, että en minä lakannut sinua rakastamasta, vaan olin hämmentynyt ja osaamaton.

Samat lauseet toimivat kaikenlaisissa perheissä.

”Olen tässä. Se on se viesti, joka vanhempien pitäisi jollain keinolla saada välitettyä lapsilleen”, Terhi sanoo.

Ja: Pysyn teidän rinnallanne. Iloitsen perheestänne. Toivon, että kerrot, miten voin olla teille tukena ja miten voin puhua perheestänne muille.

Se riittää.

”Eikä tässä ole kyse vain sateenkaari-ihmisistä”, Terhi muistuttaa.

Samat lauseet toimivat kaikenlaisissa perheissä.

Tietoa ja tukea läheisille

  • Sateenkaari-ihmisten läheisille tarjoavat tukea ja keskusteluapua muun muassa Perhesuhdekeskuksen puhelinpalvelu (050 444 4446, ma 15-17 ja pe 8-10), Transtukipiste (0503716899, ke 14–16) ja kirkon perheasiainneuvottelukeskukset.
  • Perhesuhdekeskus järjestää myös eri puolella Suomea Läheisinfoja, jotka antavat sateenkaari-ihmisten läheisille faktatietoa sukupuolen ja seksuaalisen suuntautumisen moninaisuudesta. Infoissa kerrotaan myös siitä, mitä ihmisessä tapahtuu, kun uusi ja vieras asia saa hänet hämmentymään.
  • Tiedot Läheisinfojen paikkakunnista ja aikatauluista löytyvät osoitteesta www.perhesuhdekeskus.fi/tapahtumat
"Miehen lähdettyä keskityin vain hengittämiseen ja arjen pyörittämiseen. Ajan myötä huomasin, että olen ihan fiksu tyyppi ja monia ominaisuuksiani arvostetaan", Susanna sanoo.
"Miehen lähdettyä keskityin vain hengittämiseen ja arjen pyörittämiseen. Ajan myötä huomasin, että olen ihan fiksu tyyppi ja monia ominaisuuksiani arvostetaan", Susanna sanoo.

”Ero ja valtava hylkäämisen kokemus pistivät minut todella maan tasalle. Seuraavan vuoden aikana opin kuitenkin paljon sellaista, josta on ehkä apua myös muille jätetyille”, Susanna sanoo.

Puoliso tokaisi Susannalle kesken lapsen jalkapalloturnauksen: haluan erota, minulla on uusi nainen. Lapset olivat silloin 1-, 5- ja 7-vuotiaita. Yhdessä oli oltu 15 vuotta.

”Se oli ihan järkyttävä shokki, vaikka yhteiselämä olikin ollut aika pitkään haastavaa lapsiperhearkea. Yritin pidätellä kyyneleitä muiden futisvanhempien keskellä ja kannustaa tytärtäni peleissä.”

Päivä oli sateinen, pienet pelaajat olivat kolmen ottelun jälkeen mutaisia. Välillä käytiin lounastamassa.

Illalla nukkumaan käydessä mies kysyi minulta innoissaan, haluanko kuulla uudesta naisesta kaiken.

”Lasten syödessä menin ulos haukkomaan happea ja itkemään. Kotiin päästyämme soitin hyvälle ystävälle, joka vei minut saman tien pitkälle kävelylle ja yritti lohduttaa ja tsempata.”

”Illalla nukkumaan käydessä mies kysyi minulta innoissaan, haluanko kuulla uudesta naisesta kaiken.”

Susanna ei halunnut kuulla mitään.

Puoliso oli suunnitellut kaiken valmiiksi lasten tapaamisjärjestelyjä myöten. Uudella kumppanilla olisi kuulemma suuri huone lapsia varten.

”Kokemani hätä oli todella alkukantaista, kaoottista ja voimakasta. Ahdistavaa hylkäämisen tuskaa ja pelkoa lasten menettämisestä. Tuska oli fyysistä, eli en saanut henkeä ja oli huono olo, sain rytmihäiriöitäkin.”

Minut on jätetty toisen takia. Elämä on lopussa. Olen arvoton.

Näin Susanna ajatteli. Hän oli väärässä. Eroa seuranneen vuoden aikana hän oppi esimerkiksi nämä kahdeksan asiaa:

1. Elämä jatkuu – muiden tuella

Alkuaikoina mielialani aaltoili. Välillä kotiin ajaessani mietin, että vedän autolla kallionseinämään tai sillalta alas. Sitten lapset saavat uuden elämän mieheni ja hänen uuden naisensa kanssa.

Rakas ystäväni jaksoi vakuuttaa minulle, että kohta noin kamala tunne menee ohi. Terveyskeskuksen psykologi antoi puolestaan vinkin, että anna tunteen vain tulla ja mennä. Huomasinkin ajan mittaan, että synkimmät tunteet menevät ohi eikä seuraavalla kerralla tuntunut enää niin pahalta.

Esimieheni ja työkaverini kyselivät säännöllisesti jaksamistani.

Jo muutama päivä jätetyksi tulemisen jälkeen olin työterveyshoitajan vastaanotolla. Sieltä sain ajan lääkärille. Sain sympatiaa, rauhoittavia, lähetteen sydänfilmiin ja aikaa niin paljon kuin tarvitsin. Esimieheni ja työkaverini kyselivät säännöllisesti jaksamistani.

Ystävät jaksoivat kuunnella ja lukea varmaan tuhansia viestejäni, joissa pohdin kaikkia asioita. He auttoivat ja ottivat lapsia hoitoon. Ilman heidän kannatteluaan en olisi varmasti tässä.

2. Saan arjen pyörimään

Pikkuhiljaa aloin tajuta, että nyt minä olen se, jonka täytyy pitää arki käynnissä. Se tuntui yllättävän vapauttavalta: saan itse päättää asioista, eikä tarvitse huolehtia siitä, että lasten isä sabotoisi kasvatustapojani.

Tästäkin selvitään, kun vain vähän mietin ja pyydän apua tarvittaessa.

Tuli semmoinen fiilis, että kyllähän minä ratkaisen kaikki harrastuksiin ja töihin liittyvät aikatauluongelmat, kun vain vähän mietin ja pyydän apua tarvittaessa.

Ymmärsin myös, että minulla on fiksuja lapsia, jotka myös pystyvät auttamaan asioiden kanssa, esikoinen esimerkiksi hurauttaa pyörällä kauppaan tarvittaessa. Aikataulutus ja kalenteri, perheen sisäinen viikkolukujärjestys… on monia tapoja hoitaa arkea.

Lisäksi kannattaa antaa itselleen armoa, jos ei jaksa hoitaa kaikkia asioita kerralla.

3. Olen yhä hyvä äiti lapsilleni

Eron alkuaikaan kävin säännöllisesti perheneuvolassa pyytämässä vinkkejä ja apua tilanteisiin ja tunteisiini, joita en osannut itse ratkaista. Lasten kanssa vahvistui me-tunne. Puhuimme kotona paljon siitä, että me olemme nyt tämä nelihenkinen perhe.

Illalla on semmoinen tunne, että taas selvisin yhdestä päivästä.

Olen hyvin herkkä persoona ja aistin nopeasti, jos lapsilla on jotain hätää. Vaadin lapsilleni apua tarvittaessa ja haen apua myös itselleni, kun en jaksa.

Kun saan lapset nukkumaan iltapalan, hampaidenpesun ja muun hässäkän jälkeen, on semmoinen tunne, että taas selvisin yhdestä päivästä.

Tulee ihana olo, kun esimerkiksi isäviikonlopun jälkeen lapset kiipeävät kukin vuorollaan syliin ja kertovat, että on ollut ikävä. Tai kun tytär sanoo, että viikonlopun kivoin asia oli jalkapalloturnaus, johon sain hänet vietyä.

4. Osaan hoitaa ”miesten työt”

Olen vaihtanut autoon renkaat ensimmäistä kertaa itse, vaihtanut etuvalon polttimon, katsastanut ja huoltanut auton. Se ei ollutkaan niin vaikeaa kuin aina kuvittelin! En tarvinnutkaan miestä, tähänkään asiaan.

Jos eteen tulee ongelma, osaan hakea tietoa, tehdä suunnitelmia ja ratkaista tilanteen. Aika isoja asioita on vielä hoitamattakin, kuten miehen kesken jättämän remontin loppuunsaattaminen. En kuitenkaan epäile hetkeäkään, etteikö sekin hoituisi.

5. Selviydyn raha-asioista

Aluksi ajatus pärjäämisestä pelotti, tilanne oli niin sekava. Lopulta sain hoidettua osituksen ja muut asiat, talon ja lainan omiin nimiin. Siitä alkoi itsenäisen omakotitalon omistajan aika. 

Olen tehnyt jonkun verran taloussuunnittelua, eli kirjaan asumiseen, autoon ja muihin asioihin  liittyviä menoja ylös.

Kun olin kotona lasten kanssa, mies eteni urallaan korkeaan asemaan.

Meillä oli suuria ristiriitoja elatusmaksujen kanssa, kuten erossa usein on. Luulen, että nyt on löytynyt jotakuinkin oikea taso. Kun elatusmaksut juoksevat, pystyn turvaamaan lapsille kodin, ruoan ja muut perustarpeet, joita en kyllä pelkästään omalla palkallani pystyisi maksamaan. 

Kun olin kotona lasten kanssa, mies eteni urallaan korkeaan asemaan. Lähes koko pikkulapsiajan kaikki tuloni olivat menneet perheen eteen ja kotihoidontuella ollessani käytin kaikki säästötkin.

Kirpputorit ovat tuttuja paikkoja ja ruoka ostetaan halvimmasta kaupasta. Koska olen köyhäillyt vuosikaudet, kulutustasoni ei toisaalta ole kovin korkea ollutkaan. Auton vaihtaminen kulutukseltaan pienempään on pohdinnassa. 

On myös ollut hyvä ratkaisu tehdä lyhennettyä työviikkoa tällä hetkellä. Vapaapäivänä ehtii vähän tehdä kotitöitä. Tai ihan vain levätä.

 

"Olen tehnyt päätöksen käyttää kaiken aikani lasten tukemiseen. Kun olen saanut heidät tästä yli, keskityn taas omiin juttuihin. Minun vuoroni lähestyy!"
"Olen tehnyt päätöksen käyttää kaiken aikani lasten tukemiseen. Kun olen saanut heidät tästä yli, keskityn taas omiin juttuihin. Minun vuoroni lähestyy!"

 

6. Voin luoda uusia, omia unelmia

Minulla oli isoja unelmia eron aikoihin. Olin käyttänyt koko pikkulapsiajan perheen eteen ja tuntui, että nyt olisi vihdoin minun aikani jatkaa opiskelua ja omaa uraani. Eron tuoma shokki pisti omat haaveet hetkeksi prioriteettilistan häntäpäähän.

Olen tietoisesti tehnyt päätöksen käyttää kaiken aikani lasten tukemiseen. Kun olen saanut heidät tästä yli, keskityn taas omiin juttuihin. Minun vuoroni lähestyy!

Lasten kanssa olemme unelmoineet koirasta, voimme toteuttaa senkin haaveen.

Avioliiton aikana koin aina, ettei puoliso tukenut tai kannustanut minua mihinkään. Se hidasti ja vaikeutti omien juttujen edistämistä. Nyt tilanne on toinen, enkä edes kaipaa toiselta hyväksyntää omille ajatuksilleni. Onhan se vapauttavaa.

Lasten kanssa olemme myös unelmoineet koirasta. Puoliso ei koskaan halunnut kotieläimiä, mutta me muut haluamme. Voimme toteuttaa senkin haaveen, kun siltä tuntuu ja olemme valmiita sitoutumaan eläimeen.

7. Olen hyvä tyyppi

Ero ja valtava hylkäämisen kokemus pistivät minut todella maan tasalle. Olin sinnitellyt suhteessa todella pitkään ja sietänyt aika isojakin asioita ajatellen, että kunhan lapset kasvavat, saamme aikaa parisuhteelle.

Miehen lähdettyä oli tunteita, etten kelpaa mihinkään. Itkin kaikki illat ja kävin töissä, jossa sain ajatella ihan jotain muuta. Kotona keskityin vain hengittämiseen ja arjen pyörittämiseen.

Olen huomannut, että olen ihan fiksu tyyppi ja monia ominaisuuksiani arvostetaan.

Lopulta tunteet alkoivat kääntyä siihen, että minä olenkin meistä se voimakkaampi. Minun ei tarvinnut paeta ja minä selvitin sen ison sotkun, jonka mies lähtiessään jätti jälkeensä. Pikkuhiljaa aloin tuntea itseni vahvemmaksi.

Olen huomannut, että olen ihan fiksu tyyppi ja monia ominaisuuksiani arvostetaan. On nostanut ihan tosi paljon itsetuntoa, kun ei tarvitse anella arvostusta aviopuolisolta, vaan saa olla oma itsensä.

Olen myös tavannut uuden miehen, joka käveli vastaani nurkan takaa aivan odottamatta! Tuntuu ihan uskomattomalta, että Suomessa on miehiä, jotka puhuvat, tekevät ruokaa, näyttävät tunteitaan ja haluavat minut, kolmen lapsen äidin. Joku arvostaa minuakin, vahvuuttani ja rohkeuttani.

8. Minä selviän

Jätetyksi tuleminen sattuu. Se sattuu niin, että henkeä salpaa ja tekisi mieli käpertyä lattialle sikiöasentoon. Häpeä, hylkäämisen tuska, kaikki ne ajatukset... tulee monta kertaa mieleen hypätä sillalta alas. Mutta se kipu hellittää, pikkuhiljaa.

Kohtalotovereilleni sanoisin, että hakekaa apua, oli taho sitten työterveys, terveyskeskus tai kriisipuhelin. Puhukaa ja puhukaa asiat ja tunteet ulos. Voin luvata, että se helpottaa. Mitä enemmän eroa työstää, sitä nopeammin siitä selviää.

Lupaan, että kipu hellittää pikkuhiljaa.

Jättäjä tuskin tulee koskaan kertomaan totuutta tai syitä, miksi kaikki tapahtui. Pariterapiaan voi mennä vaikka yksin pohtimaan näitä asioita ammattilaisen kanssa. Kannattaa katsoa itseäkin peiliin. Kaikesta voi oppia ja vahvistua.

Sydän siinä särkyy, mutta nurkan takana odottaa onni ja parempi elämä.

Susannan nimi on muutettu

Vierailija

Yllättäen jätetty Susanna: ”Luulin elämän loppuvan, mutta vuodessa opin kahdeksan isoa asiaa”

Jossakin kohtaa jutussa Susannan tilalla on eri nimi. Olisikohan sekin tarkoitus olla Susanna. Ihmettelin tätä lukiessani juttua, mutta ymmärsin kun huomasin, että nimi on muutettu. Jospa toimitus huomaisi muuttaa, mikäli oikea nimi on kertaalleen jäänyt tekstiin. En tiedä onko tämä oikea paikka kommentoida tuosta...
Lue kommentti
Vierailija

Yllättäen jätetty Susanna: ”Luulin elämän loppuvan, mutta vuodessa opin kahdeksan isoa asiaa”

Hankala tilanne kun elämä on päässyt menemään tuohon, että toinen on kotona ja toinen tekee uraa. Taloudellinen tasapaino menee helposti vinoon. Kannattaa naiset pitää huoli omasta taloudesta ja omasta itsenäisyydestä myös parisuhteen aikana. Oma elämä ei saa olla kokonaan toisesta riippumaton. Mutta vaikeastakin tilanteesta voi ponnistaa.
Lue kommentti