"Annoin pikkuhiljaa anteeksi, vaikka äiti ei edes pyytänyt. Tajusin, että olen itse vastuussa siitä, millaiseksi aikuiseksi olen kasvanut."
"Annoin pikkuhiljaa anteeksi, vaikka äiti ei edes pyytänyt. Tajusin, että olen itse vastuussa siitä, millaiseksi aikuiseksi olen kasvanut."

Näyttelijä Miitta Sorvalilla oli kuusi isosiskoa ja pappi-isä, jonka kainalossa sai turvan pelätä pimeää. Siitä huolimatta hän ikävöi vielä aikuisenakin sinne, minne oli vaikein päästä.

Kun äiti alkoi halata, Miitta Sorvali tajusi, että kuolema oli lähellä.

Ei tämä estoton pusuttelija ollut hänen äitinsä. Tämä oli Alzheimerin tauti, joka oli kuihduttanut 95-vuotiaasta äidistä taas yhden palan. Rapistanut rakkaat särmät, muuttanut äänen lepertäväksi ja kosketuksen helläksi.

Miitta antoi äidin rutistaa.

Tältä se siis tuntui. Pehmeämmältä kuin hän oli kuvitellut. 

Ennen muistisairauttaan Airi Nortia oli ollut älykkö, aina muita terävämpi. Perheterapeutti, papinrouva, seitsemän tyttären äiti, joka rakastikin terävästi.

Suljetulla osastolla äiti hoivasi muita potilaita.

Kun Airi osoitti nuorena hellyyttä miehelleen Martille, hän pörrötti tämän tukkaa krampinomaisesti ja sanoi: ”Väy”. Kun hän osoitti hellyyttä seitsemälle tyttärelleen, hän tuikkasi näitä sormellaan selkään niin, että lapset säikähtivät.

Nyt äiti asui viidettä vuotta hoitokodissa ja muiski vapautuneemmin kuin koskaan.

Sairautensa äiti kesti hoivaamalla muita, vielä heikompia. Hän hääräsi hoitokodin käytävillä tärkeänä, ylväänä ja hajamielisenä, opasti muita potilaita, niitäkin jotka hokivat vain yhtä sanaa, kävelytti kahville, tarjoutui seuraksi katsomaan Vanhaa kettua.

Äiti halusi olla tarpeellinen. Se piti hänet vahvana jopa muistisairaiden suljetulla osastolla. Lapsuusvuosista asti hän oli julistanut tyttärilleen: ihmisellä on aina oltava tavoite.

– Ketkä selvisivät keskitysleireiltä hengissä? Ne, joilla oli tavoite, äiti opetti.

Vaikka puheet pehmenivät, seasta pulpahteli yhä syvällisiä, äitimäisiä mielipiteitä. Yhtenä iltana äiti ojentautui salaperäisenä Miittaa kohti ja totesi, että keskustelee joka aamu Dalai Laman kanssa.

Hitler oli hyvä tyyppi. Väärin ymmärretty taiteilija, äiti lisäsi.

Miitta olisi halunnut udella, oliko äidillä sisäpiirin tietoa, mutta sulki suunsa. Ei halunnut vahvistaa harhoja.

Miitta oli seitsemästä lapsesta nuorin. Kertaakaan hän ei muista istuneensa pienenä äidin sylissä.

Se ei tarkoita, ettei hän olisi istunut.

Hän ei vain muista.

Rakkaat, vialliset äidit

Nelikymppiseksi asti Miitta Sorvali vietti tyttöjen iltoja seuraavaan tapaan:

Hän suuntasi parhaan ystävänsä Maijan kanssa ravintolaan. Ensin ruokatilaus, lasi viiniä, pikaiset ensijuorut. Sitten tiukka etukeno, itsesäälin ilme ja lempiaiheeseen. Se oli tämä: Äitiemme viat ja epätäydellisyys, erityisesti heidän tekemänsä virheet 1950-luvulla.

– Ensin Maija haukkui omaa äitiään ja sitten minä omaani. Miten rentouttava ja kehittynyt tapa pitää hauskaa, Miitta sanoo ja virnistää.

Kunnes yhtenä iltana juuri kun Miitta taas availi haavoitettua sydäntään, Maija puuskahti: ”Eikö me olla jyystetty tätä teemaa jo aika kauan?”

– Se pysäytti minut, Miitta sanoo.

– Tajusin, miten älytöntä on jumittua 40 vuodeksi siihen, että joku on lapsuudessani tehnyt hiukan virheitä. Olen itsekin kaukana täydellisestä. Miksi en soisi epätäydellisyyttä omalle äidilleni?

Siihen asti Miitta oli ollut kaikesta varma. Totta kai hän tunsi oman historiansa. Totta kai hän muisti lapsuutensa oikein. Hän oli tottunut kertomaan lapsuudestaan tarinaa, joka oli ehjä ja aukoton. Mitä useammin hän oli sitä Maijalle ja siskoilleen jauhanut, sitä ehjemmäksi se oli hänen päässään muuttunut.

Äkkiä Miitta ei ollut varma mistään.

Muistiko hän tapahtumat väärin?

Oliko hän keksinyt ne?

Nyt hän voi vannoa, että on 57-vuotias, 179-senttinen, 33-vuotiaan Siljan ja 30-vuotiaan Juhon äiti, 4-vuotiaan Eeditin isoäiti. Hän tietää, että on näytellyt vähintään 24 televisiosarjassa.

Lapsuutensa yksityiskohdista hän ei ole lainkaan varma.

Miitta nousee sohvalta ja hakee kirjahyllystään mustavalkoisen valokuvan.

– Tässä istun pikkutyttönä äidin sylissä. Tämä on ainut valokuva meistä sylikkäin enkä muista hetkestä mitään. Mitä jos olen vain unohtanut ne muut kerrat?

Vahvat keuhkot

Helmikuussa 1956 Kiteen kirkkoherran perheeseen syntyi seitsemäs lapsi. Tyttö, kuten kuusi edellistäkin. Mariitta lyhentyi isosiskojen suussa Miitaksi.

Miitta laitettiin nukkumaan pappilan perimmäiseen kamariin. Airi-äiti sulki oven.

Miitta alkoi huutaa.

Hän huusi.

Sitten hän huusi lisää.

Päivisin, ehkä öisinkin. Minuutteja, ehkä tunteja. Viikkoja, ehkä kuukausia.

Äiti ei tullut.

Äiti tiesi, että jos itkuun reagoi nopeasti, vauvasta kasvaa onneton aikuinen.

Vai tuliko? Miitta tietää vain sen, mitä muut ovat kertoneet: siskot hätääntyivät ja yrittivät mennä Miitan huoneeseen. Äiti kielsi.

– Huutaminen on hyväksi. Se vahvistaa vauvan keuhkoja, äiti selitti.

Airi tiesi tekevänsä oikein. Arvo Ylppö oli luennoinut, että jos vauvan itkuun reagoi liian nopeasti, vauva oppii, että se saa tahtonsa läpi itkemällä. Sellaisesta lapsesta kasvaisi onneton aikuinen.

Miitan isoäiti oli sitä emotyyppiä, joka vetäytyi huvilan kuistille lukemaan Raamattua tai dekkaria ja antoi apulaisten hoidella lapset.

Airi oli äitinsä tytär. Usein hän jakoi Miitta-vauvan hoitovuorot kuudelle vanhemmalle siskolle ja uppoutui lukemiseen. Kun siskot pesivät ja pussailivat Miittaa, äiti kyykki puutarhassa, koristeli kotia, asetteli ruokapöytään kukkakimppuja, loihti satumaisia jouluja ja ylitsepursuavia pääsiäisiä.

Jälkeenpäin Miitta oivalsi, että kaikki äidin väkertämä kauneus oli yksi tämän tapa rakastaa.

Kun Miitta oli kolme, äiti lähti opiskelemaan perheterapeutiksi Helsinkiin.

Totta kai lähti, Miitta ymmärtää nyt. Tietenkin älykkään, kouluttamattoman äidin piti hankkia ammatti.

Kolmevuotiaana Miitta ei ymmärtänyt. Ja koska Miitalla oli luja ääni ja räiskyvä tahto, äiti päätti luikahtaa ovesta sanomatta sanaakaan.

– Ehkä äiti suojeli itseään, ehkä hän ei kestänyt itkuani. Minulle oli kuitenkin järkytys, että hän vain katosi.

Siitä lähtien Miitta pelkäsi pimeää.

Mietopusu ja räkäpöhkö

Kirkkoherra Martti Nortia letitti tyttärensä tukan. Sitten hän ja Miitta istuivat kuplavolkkariin.

Isä ajoi aina liian lujaa. Kolmevuotias Miitta piteli paperipussia, jotta pystyi oksentamaan kurveissa.

Yhtä turvallista oloa Miitalla ei ollut missään muualla.

Miitta fanittaa Alvar Aaltoa. Koti vaaleanpunaisessa, mansardikattoisessa puutalossa on turvapaikka, jossa pimeää on mukava pelätä.

 

Isä kaahasi läpi Kiteen sysimetsien kohti hartaushetkiä, häitä ja hautajaisia. Niillä reissuilla, joilla isä sattui täräyttämään kolarin, Miitta ei ollut mukana.

Kun hämärä laskeutui, Miitta alkoi pelätä.

Pimeydessä, erityisesti metsissä ja sänkyjen alla, vaanivat murhaajat, jotka listivät lettipäisiä pikkutyttöjä sukkanauhojen nipsuttimilla.

Isä oli turva, Jumalasta seuraava. Isän viereen Miitta kömpi kun pelkäsi maailmanloppua. Siksi Miitta päätti testata autossa, montako sekuntia uskaltaisi tuijottaa ikkunasta pimeään metsään. Kun pelko muuttui sietämättömäksi, hän käänsi päänsä ja katsoi isään.

Pimeyteen.

Isään.

Pimeyteen.

Isään.

Isä rakasti sanaleikkejä ja ihmisten tarkkailua. Kun tiellä sipsutti hienostunut rouva, hän tokaisi Miitalle:

– Kas, neiti Vieno Mietopusu!

Kun isä astui maalaistupaan vetämään hartaushetkeä, hän hurmasi ensin lapset sormi poikki -tempullaan. Hän teeskenteli, että hänen sormensa napsahtaisi katki ja läiski tehosteeksi puolukkahilloa.

Miitta oli pakahtua ylpeydestä. Minun isäni ja noin järkyttävän hauska.

Kun isä puhui hartaita tuntemattomien hautajaisissa, Miitta piteli tämän hattua ja itki kovempaa kuin kukaan.

Miitta kiersi kyliä isän kuplavolkkarissa, koska äiti oli Helsingissä. Äidille Miit­ta kirjoitti kirjeen, jossa luki: ”Mie kutsun äitiä juhliin. Mie kutsun äitiä kottiin.”

Välillä äiti tulikin. Vaikka vanhemmat olivat toistensa vastakohtia, he viihtyivät toistensa seurassa niin, ettei edes Miitta mahtunut aina väliin. Kuten silloin, kun äiti tuli Helsingistä käymään ja lähti isän kanssa kahdestaan veneretkelle.

– Seisoin katkerana rannalla ja huusin äidille kauheimman kirosanan, minkä tiesin: Räkäpöhkö! Kuukausia kärvistelin hirveässä synnintunnossa.

Vieläkään Miitta ei ymmärrä, miksi ikävöi äitiään niin. Olihan hänellä isä ja lauma rakkaita siskoja, joista vanhimpia hän kutsui siskotädeikseen. Miksi isän syli ei riittänyt? 

Vihaiset eläimet

Syksyllä 2013 Miitta Sorvali seisoo helsinkiläisen teatterin lavalla. Näytelmän nimi on Kaikki äitini, kaikki tyttäreni, ja yleisö repeilee. Kun Miitta rypistää kulmakarvojaan, hän on hauska. Kun hän painottaa tiettyä sanaa, hän on vielä hauskempi. Kun hän muuntaa äänensä vieno­mietopusumaisen tärkeileväksi, hän on erityisen hauska.

Ja kun hän romauttaa ryhtinsä sentin lysympään, hän on niin hauska, että nauru vääntyy itkuksi.

Ei itku ainakaan vaimene, kun Miitta aloittaa laulun Äiti pien.

Näyttelijänä Miitta ei pelkää mitään.

Paitsi ennen esitystä.

Miitta jännittää jokaista teatteriesitystä niin paljon, että kieltää muita kertomasta, jos katsomossa istuu tuttuja. Ennen lavalle astumista hän manaa sitä, että valitsi näin sairaan ammatin.

– Suurin pelkoni on, että olen huono eikä yleisö tykkää minusta. Kuvittelen joka kerta, että esiripun takana odottaa eläinlauma, joka vihaa minua.

Äidillä oli tapana käydä katsomassa Miitan esityksiä. Hän oli ylpeä tyttärestään ja kehui tätä kaikille. Paitsi Miitalle.

– Äiti varmaan kuvitteli, että en kaipaisi hänen kehujaan. Kaipasin minä. Joka esityksen jälkeen mietin, tykkäsikö äiti tästä. Muistan, miten tärkeältä tuntui, kun äiti piti syöpäsairaan roolistani Kaupunginteatterissa.

”Katson televisio-ohjelmat mieluiten puolivälistä. Vaikka olisin seurannut leffaa alusta asti, painan telkkarin kiinni juuri ennen loppuratkaisua. Käytökseni on selittämätöntä.”

 

Autoa Miitta ei uskalla ajaa lainkaan surkean suuntavaistonsa ja isän kolarien vuoksi. Pimeääkin hän pelkää yhä. Kun aviomies, näyttelijä Kari Sorvali, on matkoilla, Miitta ei saa unta. Yöksi hän jättää olohuoneeseen valot.

– Murhaajia varten. Tietävät sitten, että tässä talossa on vielä säpinää.

Miitta meni naimisiin 22-vuotiaana, mielestään aika vanhana.

– Olin sentään haaveillut lapsista jo viisivuotiaasta asti. Oikein himoitsin niitä. Kun Silja syntyi, äitiys tuntui ihanalta, kauan kaivatulta.

Vatsakipua ja sakuroita

Kun Miitta sai lapsia, hänen äidistään tuli muumi. Ei muumimamma, vaan Airi-muumi, joka piti lastenlasten juhlissa fiksuja puheita ja luki sohvalla romaania, kun oli lapsenvahtina.

Siitäkin Miitta joskus itsekseen jupisi. Miksei äiti voinut muuttua samanlaiseksi kuin satukirjojen muumit? Sellaiseksi pullanpehmeäksi.

– Ihmettelen vieläkin, miksi äitini halusi seitsemän lasta. Eikö silloin pitäisi olla hillitön emovietti? Äitini oli viiltävän ihana ja viisas, mutta ei mikään emo.

Kun äiti sairastui ja alkoi unohdella asioita, Miitta alkoi muistaa.

Hän muisti äidin elämänohjeen: ”Kukoistakaa kaikin puolin ja riehukaa kohtuudella.”

Äiti ei ollut vitsailija. Vasta nyt kuiva sutkaus huvitti Miittaa.

Miitta muisti, miten äiti oli uskonut häntä joka kerta, kun hän oli koululaisena valitellut vatsakipua. Jää vain kotiin, äiti sanoi, vaikka tiesi, ettei maha ollut oikeasti kipeä.

Se oli äidin viisautta. Perheterapeuttina hän päätteli, että tekaistu kipu tarkoitti tiedostamatonta huomion tarvetta.

Aina kun Miitta huijasi sairastavansa, äiti osti hänelle sakuraliidut, piirustuslehtiön ja banaaneja. Sitten hän otti Miitan kainaloonsa ja luki hänelle kirjaa.

Niinä hetkinä Miitta pääsi äitiin kiinni. Ja äiti Miittaan.

Miitta antoi äidilleen anteeksi, vaikka tämä ei pyytänyt. 

Äiti ei järkähtänyt mistään. Jos joku lapsista vuodatti hänelle huoliaan, hän kesti ne ahdistumatta.

– Joskus sekin, ettei tunteile liikaa, voi olla rakkautta, Miitta sanoo nyt.

Ja kun Miitta lopulta katsoi hoitokodin käytävillä tepsuttavaa äitiään, hän ei muistanut, mistä oli ystävänsä Maijan kanssa jauhanut.

Äidin kanssa hän ei lapsuuden ikävästään puhunut. Ei löytynyt oikeita sanoja eikä oikeaa hetkeä.

– Annoin pikkuhiljaa anteeksi, vaikka äiti ei edes pyytänyt. Tajusin, että olen itse vastuussa siitä, millaiseksi aikuiseksi olen kasvanut. Sen jälkeen katkeruus haihtui ja oloni keveni.

Viime talvena äiti kuoli. Viimeistä toivettaan hän hoki rasittavuuteen asti: ”Järjestäkää sitten hilpeät hautajaiset! Järjestäkää sitten hilpeät hautajaiset!”

Siskokset järjestivät.

Ison äidin lemmikki

Vieläkään Miitta ei ole varma, muistaako lapsuutensa oikein. Enää sillä ei ole väliä.

Nyt hän keskittyy siihen, että löytäisi kalenteristaan illan, jolloin lempi-ihminen Eedit voisi tulla yökylään.

Miitta on Eeditin isoäiti. Hänestä piti tulla mummo, koska mummo on niin kivan rempseä. Sitten hän tajusi, ettei halua olla rempseä.

– Halusin olla isoäiti, mutta pelkäsin, että muista se kuulostaa hienostelevalta. Sitten päätin, että mitä väliä, ehkä minä olen hienosteleva. Sitä paitsi olen isokin.

Kun Eedit tulee yökylään, hän pääsee isoäidin viereen nukkumaan. Silloin Kari saa väistyä.

 

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 24/2013. 

Kristiina Ekroth

Näyttelijä Miitta Sorvali: "Miksi en soisi epätäydellisyyttä omalle äidilleni?"

Miitta! Muistan äitisi erittäin hyvin. Olin hänen kolleegansa perheasiain neuvottelukeskuksessa Varkaudessa. Airi oli aivan loistava ihminen. Huomioi hyvin lämpimästi kun olin uusi Pnk.n työssä. Hänellä oli aina viisaita ajatuksia. Hän oli lämmin ja äidillinen kolleega uusille työntekijöille. Kaija Siiralan kanssa he kertoivat hauskoja juttuja. T.kristiina
Lue kommentti

Kun Miia oli karsinut kotoaan kaiken ylimääräisen, jäljelle jäi levoton olo: mistä voisin vielä luopua? ”Jouduin opettelemaan, että onni ei riipu tavaramäärästä –  tai tavaroiden vähyydestä.”

Tavaroita lojui kaikkialla: sohvilla, lattioilla ja jokaisella mahdollisella tasolla. Lehtiä, hiusharjoja, meikkejä, kauppakuitteja ja astioita. Tavarat oli helppo jättää kädestään mihin milloinkin, koska niillä ei ollut selkeää säilytyspaikkaa.

Suurimman sekasotkun aiheuttivat vaatteet. Takit, puserot, farkut, tennarit, ballerinat, mekot ja sukat. Nyssykät ja pussukat, joiden sisältä löytyi uusia vaatteita hintalappuineen päivineen.

Sellainen Miia Salmen, 35, koti oli aikaisemmin. Aina aika sotkuinen.

Sitten Miia kyllästyi sotkuun ja päätti aloittaa raivaamisen. Tunne oli mahtava. Kodin selkiytyessä selkiytyivät myös elämä ja ajatukset.

”Silloin en vielä tiennyt, että myös tavaroiden raivaamiseen voi jäädä koukkuun.”

Ensin tuli uskomaton fiilis

Raivaaminen alkoi, kun Miia huomasi etsivänsä tiettyä vaatekappaletta tuntien ajan. Sitä ei yksinkertaisesti löytynyt vaatepaljouden keskeltä.

”Minulla meni suoraan sanottuna kuppi nurin. Päätin tuskastuneena karsia kaikki ylimääräiset henkilökohtaiset vaatteet ja tavarani pois. Seuraavana päivänä pistin hihat heilumaan.”

Jäljelle jääneet vaatteet mahtuivat yhteen kaappiin entisen yhdeksän sijaan.

Miia kasasi kaikki vaatteet, kengät, laukut ja asusteet olohuoneen lattialle ja kävi ne läpi. Päivän päätteeksi hän oli pussittanut kahdeksan täyteen sullottua jätesäkillistä kierrätettäväksi eteenpäin.

Jäljelle jääneet vaatteet mahtuivat yhteen kaappiin entisen yhdeksän sijaan.

”Fiilis oli uskomaton. Kaappitilaa oli tyhjillään, ja tunsin oloni vapautuneeksi. Ensimmäistä kertaa vuosiin tunsin olevani oman elämäni herra: minä hallitsin omaisuuttani, eikä omaisuuteni minua.”

Vaatekaapit ennen raivausta ja sen jälkeen. "Pussitin päivässä  kahdeksan täyteen sullottua jätesäkillistä kierrätettäväksi eteenpäin."
Vaatekaapit ennen raivausta ja sen jälkeen. "Pussitin päivässä kahdeksan täyteen sullottua jätesäkillistä kierrätettäväksi eteenpäin."

 

Mieskin innostui asiasta

Vaatteiden jälkeen oli helppo siirtyä käymään läpi koko koti. 

”Karsin niin keittiön kaapit kuin kylpyhuoneen kosmetiikkavarastotkin. Erityisesti olin hamstrannut piensisustustavaraa ja astioita, kuten kynttilänjalkoja, koriste-esineitä, kuppeja ja maljakoita.”

Lopulta jäljellä oli vain kuusi kuppia, kaksi kynttilänjalkaa ja yksi maljakko.

”Myös mies innostui vanavedessäni analysoimaan omaa tavaratarvettaan, ja yhdessä saimmekin kodin kaaoksen selätettyä.”

Mikään ei ollut enää hukassa

Arki alkoi tuntua aivan erilaiselta kuin ennen. Helpommalta ja mukavammalta, Miia sanoo.

”Ennen saatoin siivota kotia kokonaisen viikonlopun, nyt siivoamiseen ei mennyt enää tuntiakaan.”

Pölyt oli helppo pyyhkiä tasopinnoilta ohi kulkiessaan, kun irtotavaraa ei tarvinnut siirrellä pois tieltä. Jokaisella tavaralla oli myös oma paikkansa, eikä mikään ollut enää hukassa.

Ennen saatoin siivota kotia  viikonlopun, nyt siivoamiseen ei mennyt tuntiakaan.

”Tämä säästi aikaa erityisesti aamun kiireessä, kun ei tarvinnut etsiskellä avaimia, ponnareita tai laastareita roinavuorien ja romukippojen uumenista.”

Mistä voisi vielä hankkiutua eroon?

Kaiken helppouden keskellä oli kuitenkin jostain syystä vaikea rauhoittua. Miia huomasi sen vähitellen. Ajatukset kiersivät kehää.

Olisiko yksi kynttilänjalka parempi kuin kaksi? Mistä voisin vielä hankkiutua eroon? Tarvitsenko tätäkään todella?

”Moni varmasti tunnistaa sen levottomuuden tunteen, kun koti on pullollaan tavaraa, joita ei tarvitse, mutta joista ei raaski hankkiutua eroonkaan. Mutta samanlainen levottomuuden tunne voi iskeä, kun karsittavaa ei enää ole.”

Tulisiko minulle vapautuneempi olo, jos luopuisin vielä yhdestä kenkäparista?

Huomasin monesti etsimällä etsiväni tavaraa pois laitettavaksi.

”Raivaamisen myötä tavaroiden henkinen ylivalta häviää, ja yhdessä tyhjenevän tilan aikaansaaman euforisen olon kanssa tunne on suorastaan koukuttava. Tavaran raivaamisesta onkin helppo tulla riippuvaiseksi. Sen sain itsekin huomata.”

Miiasta oli ihanaa käydä läpi laatikoita ja kaappeja.

”Huomasin monesti etsimällä etsiväni tavaraa pois laitettavaksi. Mitä enemmän sain karsittua, sitä enemmän teki mieli karsia. Koin jopa pettymyksen tunteita, kun en löytänytkään mitään turhaa kierrätettäväksi.”

”Vähitellen uskalsin ajatella, että kotona on viimein hyvä olla. Kaikkea on juuri tarpeeksi, muttei liikaa. Eikä liian vähän.”
”Vähitellen uskalsin ajatella, että kotona on viimein hyvä olla. Kaikkea on juuri tarpeeksi, muttei liikaa. Eikä liian vähän.”

Tärkeintä on elää, ei karsia

Aikaisemmin Miia oli turhautunut siitä, että tavaroiden karsiminen oli niin työlästä – vaikka se olikin palkitsevaa. Nyt hän turhautui siitä, ettei karsittavaa enää ollut. 

”Kaikesta ei kuitenkaan voinut luopua. Eihän siinä olisi ollut mitään järkeä.”

Aikalisä, Miia alkoi sanoa itselleen. Pieni tauko.

Voisinko saada yhtä hyvän fiiliksen jostain muusta kuin karsimisesta? hän mietti. Mitä kaikkea haluaisin elämässäni tehdä ja kokea, kun aika ei enää kulu siivoamiseen?

Miia opetteli istumaan sohvalla. Hän keitti kupin teetä. Aluksi se tuntui oudolta. Piti olla vain. Miia lähti lenkille eikä kiikuttanut yhtään pussia kierrätykseen samalla reissulla.

Miia innostui uudelleen myös kirjoista ja lukemisesta ja elvytti vanhan rakkaan harrastuksensa tanssimisen.

Vaikka elämä selkenisi entistä pelkistetymmän kodin myötä, ongelmat eivät häviä.

Tavaroista luopuminen on matka kohti tyynempää oloa, Miia alkoi ymmärtää. Itse prosessi ja sen tuoma hyvä fiilis ei ole tavoiteltavin asia.

Se osalta karsijoista saattaa unohtua. Kun koti on pelkistetty, jäljellä on vielä tärkein. Oma elämä.

Vaikka elämä selkenisi entistä pelkistetymmän kodin myötä, ongelmat eivät häviä. Ne saattavat saada uusia näkökulmia, mutta  lopulliset ratkaisut eivät riipu tavaramäärästä.

”Vähitellen uskalsin ajatella, että kotona on viimein hyvä olla. Kaikkea on juuri tarpeeksi, muttei liikaa. Eikä liian vähän.”

Miian Oma koti valkoinen -sisustusblogi löytyy täältä.

 

Vierailija

Sisustusbloggaaja Miia, 35: ”Tavaramäärän karsiminen toi euforisen olon – sitten huomasin jääneeni koukkuun”

Kiinnostava näkökulma. Karsimishuumassa olisi myös hyvä tiedostaa, että karsituista tavaroista tulee jätettä, yleensä myös vaikka ne annetaan "uuteen kotiin". Sovitaanko, että kun ostetaan mitä tahansa niin myös otamme itse vastuun siitä että se käytetään loppuun.
Lue kommentti
Tilaajille
Meretniemet aloittivat purjehduksen Turkista. Kuvassa Kerttu on 5-vuotias ja Aarre 7. Martta, 3, on Riikan sylissä, ja Tuomolla on vielä aika lyhyt parta. ”Partakone on yksi niistä tavaroista, joita en lopulta pakannut mukaan”, Tuomo kertoo.
Meretniemet aloittivat purjehduksen Turkista. Kuvassa Kerttu on 5-vuotias ja Aarre 7. Martta, 3, on Riikan sylissä, ja Tuomolla on vielä aika lyhyt parta. ”Partakone on yksi niistä tavaroista, joita en lopulta pakannut mukaan”, Tuomo kertoo.

Riikka ja Tuomo Meretniemi toteuttivat unelman, jota moni piti hulluna: he jättivät työt ja lähtivät lasten kanssa purjehtimaan. Kaksi vuotta merellä on opettanut enemmän kuin he osasivat odottaa.

”Ei, millekään maailmanympäripurjehdukselle en lähde”, Riikka oli sanonut. Oli 1990-luvun alku, ja poikaystävä Tuomo haaveili suuresta seikkailusta.

Helsingissä Ressun lukiossa vuonna 1989 tavannut nuoripari keskusteli aiheesta usein.

”Olen maakrapuperheestä, joskus olin soudellut...