Näyttelijä Miitta Sorvalilla oli kuusi isosiskoa ja pappi-isä, jonka kainalossa sai turvan pelätä pimeää. Siitä huolimatta hän ikävöi vielä aikuisenakin sinne, minne oli vaikein päästä.

Kun äiti alkoi halata, Miitta Sorvali tajusi, että kuolema oli lähellä.

Ei tämä estoton pusuttelija ollut hänen äitinsä. Tämä oli Alzheimerin tauti, joka oli kuihduttanut 95-vuotiaasta äidistä taas yhden palan. Rapistanut rakkaat särmät, muuttanut äänen lepertäväksi ja kosketuksen helläksi.

Miitta antoi äidin rutistaa.

Tältä se siis tuntui. Pehmeämmältä kuin hän oli kuvitellut. 

Ennen muistisairauttaan Airi Nortia oli ollut älykkö, aina muita terävämpi. Perheterapeutti, papinrouva, seitsemän tyttären äiti, joka rakastikin terävästi.

Suljetulla osastolla äiti hoivasi muita potilaita.

Kun Airi osoitti nuorena hellyyttä miehelleen Martille, hän pörrötti tämän tukkaa krampinomaisesti ja sanoi: ”Väy”. Kun hän osoitti hellyyttä seitsemälle tyttärelleen, hän tuikkasi näitä sormellaan selkään niin, että lapset säikähtivät.

Nyt äiti asui viidettä vuotta hoitokodissa ja muiski vapautuneemmin kuin koskaan.

Sairautensa äiti kesti hoivaamalla muita, vielä heikompia. Hän hääräsi hoitokodin käytävillä tärkeänä, ylväänä ja hajamielisenä, opasti muita potilaita, niitäkin jotka hokivat vain yhtä sanaa, kävelytti kahville, tarjoutui seuraksi katsomaan Vanhaa kettua.

Äiti halusi olla tarpeellinen. Se piti hänet vahvana jopa muistisairaiden suljetulla osastolla. Lapsuusvuosista asti hän oli julistanut tyttärilleen: ihmisellä on aina oltava tavoite.

– Ketkä selvisivät keskitysleireiltä hengissä? Ne, joilla oli tavoite, äiti opetti.

Vaikka puheet pehmenivät, seasta pulpahteli yhä syvällisiä, äitimäisiä mielipiteitä. Yhtenä iltana äiti ojentautui salaperäisenä Miittaa kohti ja totesi, että keskustelee joka aamu Dalai Laman kanssa.

Hitler oli hyvä tyyppi. Väärin ymmärretty taiteilija, äiti lisäsi.

Miitta olisi halunnut udella, oliko äidillä sisäpiirin tietoa, mutta sulki suunsa. Ei halunnut vahvistaa harhoja.

Miitta oli seitsemästä lapsesta nuorin. Kertaakaan hän ei muista istuneensa pienenä äidin sylissä.

Se ei tarkoita, ettei hän olisi istunut.

Hän ei vain muista.

Rakkaat, vialliset äidit

Nelikymppiseksi asti Miitta Sorvali vietti tyttöjen iltoja seuraavaan tapaan:

Hän suuntasi parhaan ystävänsä Maijan kanssa ravintolaan. Ensin ruokatilaus, lasi viiniä, pikaiset ensijuorut. Sitten tiukka etukeno, itsesäälin ilme ja lempiaiheeseen. Se oli tämä: Äitiemme viat ja epätäydellisyys, erityisesti heidän tekemänsä virheet 1950-luvulla.

– Ensin Maija haukkui omaa äitiään ja sitten minä omaani. Miten rentouttava ja kehittynyt tapa pitää hauskaa, Miitta sanoo ja virnistää.

Kunnes yhtenä iltana juuri kun Miitta taas availi haavoitettua sydäntään, Maija puuskahti: ”Eikö me olla jyystetty tätä teemaa jo aika kauan?”

– Se pysäytti minut, Miitta sanoo.

– Tajusin, miten älytöntä on jumittua 40 vuodeksi siihen, että joku on lapsuudessani tehnyt hiukan virheitä. Olen itsekin kaukana täydellisestä. Miksi en soisi epätäydellisyyttä omalle äidilleni?

Siihen asti Miitta oli ollut kaikesta varma. Totta kai hän tunsi oman historiansa. Totta kai hän muisti lapsuutensa oikein. Hän oli tottunut kertomaan lapsuudestaan tarinaa, joka oli ehjä ja aukoton. Mitä useammin hän oli sitä Maijalle ja siskoilleen jauhanut, sitä ehjemmäksi se oli hänen päässään muuttunut.

Äkkiä Miitta ei ollut varma mistään.

Muistiko hän tapahtumat väärin?

Oliko hän keksinyt ne?

Nyt hän voi vannoa, että on 57-vuotias, 179-senttinen, 33-vuotiaan Siljan ja 30-vuotiaan Juhon äiti, 4-vuotiaan Eeditin isoäiti. Hän tietää, että on näytellyt vähintään 24 televisiosarjassa.

Lapsuutensa yksityiskohdista hän ei ole lainkaan varma.

Miitta nousee sohvalta ja hakee kirjahyllystään mustavalkoisen valokuvan.

– Tässä istun pikkutyttönä äidin sylissä. Tämä on ainut valokuva meistä sylikkäin enkä muista hetkestä mitään. Mitä jos olen vain unohtanut ne muut kerrat?

Vahvat keuhkot

Helmikuussa 1956 Kiteen kirkkoherran perheeseen syntyi seitsemäs lapsi. Tyttö, kuten kuusi edellistäkin. Mariitta lyhentyi isosiskojen suussa Miitaksi.

Miitta laitettiin nukkumaan pappilan perimmäiseen kamariin. Airi-äiti sulki oven.

Miitta alkoi huutaa.

Hän huusi.

Sitten hän huusi lisää.

Päivisin, ehkä öisinkin. Minuutteja, ehkä tunteja. Viikkoja, ehkä kuukausia.

Äiti ei tullut.

Äiti tiesi, että jos itkuun reagoi nopeasti, vauvasta kasvaa onneton aikuinen.

Vai tuliko? Miitta tietää vain sen, mitä muut ovat kertoneet: siskot hätääntyivät ja yrittivät mennä Miitan huoneeseen. Äiti kielsi.

– Huutaminen on hyväksi. Se vahvistaa vauvan keuhkoja, äiti selitti.

Airi tiesi tekevänsä oikein. Arvo Ylppö oli luennoinut, että jos vauvan itkuun reagoi liian nopeasti, vauva oppii, että se saa tahtonsa läpi itkemällä. Sellaisesta lapsesta kasvaisi onneton aikuinen.

Miitan isoäiti oli sitä emotyyppiä, joka vetäytyi huvilan kuistille lukemaan Raamattua tai dekkaria ja antoi apulaisten hoidella lapset.

Airi oli äitinsä tytär. Usein hän jakoi Miitta-vauvan hoitovuorot kuudelle vanhemmalle siskolle ja uppoutui lukemiseen. Kun siskot pesivät ja pussailivat Miittaa, äiti kyykki puutarhassa, koristeli kotia, asetteli ruokapöytään kukkakimppuja, loihti satumaisia jouluja ja ylitsepursuavia pääsiäisiä.

Jälkeenpäin Miitta oivalsi, että kaikki äidin väkertämä kauneus oli yksi tämän tapa rakastaa.

Kun Miitta oli kolme, äiti lähti opiskelemaan perheterapeutiksi Helsinkiin.

Totta kai lähti, Miitta ymmärtää nyt. Tietenkin älykkään, kouluttamattoman äidin piti hankkia ammatti.

Kolmevuotiaana Miitta ei ymmärtänyt. Ja koska Miitalla oli luja ääni ja räiskyvä tahto, äiti päätti luikahtaa ovesta sanomatta sanaakaan.

– Ehkä äiti suojeli itseään, ehkä hän ei kestänyt itkuani. Minulle oli kuitenkin järkytys, että hän vain katosi.

Siitä lähtien Miitta pelkäsi pimeää.

Mietopusu ja räkäpöhkö

Kirkkoherra Martti Nortia letitti tyttärensä tukan. Sitten hän ja Miitta istuivat kuplavolkkariin.

Isä ajoi aina liian lujaa. Kolmevuotias Miitta piteli paperipussia, jotta pystyi oksentamaan kurveissa.

Yhtä turvallista oloa Miitalla ei ollut missään muualla.

Miitta fanittaa Alvar Aaltoa. Koti vaaleanpunaisessa, mansardikattoisessa puutalossa on turvapaikka, jossa pimeää on mukava pelätä.

 

Isä kaahasi läpi Kiteen sysimetsien kohti hartaushetkiä, häitä ja hautajaisia. Niillä reissuilla, joilla isä sattui täräyttämään kolarin, Miitta ei ollut mukana.

Kun hämärä laskeutui, Miitta alkoi pelätä.

Pimeydessä, erityisesti metsissä ja sänkyjen alla, vaanivat murhaajat, jotka listivät lettipäisiä pikkutyttöjä sukkanauhojen nipsuttimilla.

Isä oli turva, Jumalasta seuraava. Isän viereen Miitta kömpi kun pelkäsi maailmanloppua. Siksi Miitta päätti testata autossa, montako sekuntia uskaltaisi tuijottaa ikkunasta pimeään metsään. Kun pelko muuttui sietämättömäksi, hän käänsi päänsä ja katsoi isään.

Pimeyteen.

Isään.

Pimeyteen.

Isään.

Isä rakasti sanaleikkejä ja ihmisten tarkkailua. Kun tiellä sipsutti hienostunut rouva, hän tokaisi Miitalle:

– Kas, neiti Vieno Mietopusu!

Kun isä astui maalaistupaan vetämään hartaushetkeä, hän hurmasi ensin lapset sormi poikki -tempullaan. Hän teeskenteli, että hänen sormensa napsahtaisi katki ja läiski tehosteeksi puolukkahilloa.

Miitta oli pakahtua ylpeydestä. Minun isäni ja noin järkyttävän hauska.

Kun isä puhui hartaita tuntemattomien hautajaisissa, Miitta piteli tämän hattua ja itki kovempaa kuin kukaan.

Miitta kiersi kyliä isän kuplavolkkarissa, koska äiti oli Helsingissä. Äidille Miit­ta kirjoitti kirjeen, jossa luki: ”Mie kutsun äitiä juhliin. Mie kutsun äitiä kottiin.”

Välillä äiti tulikin. Vaikka vanhemmat olivat toistensa vastakohtia, he viihtyivät toistensa seurassa niin, ettei edes Miitta mahtunut aina väliin. Kuten silloin, kun äiti tuli Helsingistä käymään ja lähti isän kanssa kahdestaan veneretkelle.

– Seisoin katkerana rannalla ja huusin äidille kauheimman kirosanan, minkä tiesin: Räkäpöhkö! Kuukausia kärvistelin hirveässä synnintunnossa.

Vieläkään Miitta ei ymmärrä, miksi ikävöi äitiään niin. Olihan hänellä isä ja lauma rakkaita siskoja, joista vanhimpia hän kutsui siskotädeikseen. Miksi isän syli ei riittänyt? 

Vihaiset eläimet

Syksyllä 2013 Miitta Sorvali seisoo helsinkiläisen teatterin lavalla. Näytelmän nimi on Kaikki äitini, kaikki tyttäreni, ja yleisö repeilee. Kun Miitta rypistää kulmakarvojaan, hän on hauska. Kun hän painottaa tiettyä sanaa, hän on vielä hauskempi. Kun hän muuntaa äänensä vieno­mietopusumaisen tärkeileväksi, hän on erityisen hauska.

Ja kun hän romauttaa ryhtinsä sentin lysympään, hän on niin hauska, että nauru vääntyy itkuksi.

Ei itku ainakaan vaimene, kun Miitta aloittaa laulun Äiti pien.

Näyttelijänä Miitta ei pelkää mitään.

Paitsi ennen esitystä.

Miitta jännittää jokaista teatteriesitystä niin paljon, että kieltää muita kertomasta, jos katsomossa istuu tuttuja. Ennen lavalle astumista hän manaa sitä, että valitsi näin sairaan ammatin.

– Suurin pelkoni on, että olen huono eikä yleisö tykkää minusta. Kuvittelen joka kerta, että esiripun takana odottaa eläinlauma, joka vihaa minua.

Äidillä oli tapana käydä katsomassa Miitan esityksiä. Hän oli ylpeä tyttärestään ja kehui tätä kaikille. Paitsi Miitalle.

– Äiti varmaan kuvitteli, että en kaipaisi hänen kehujaan. Kaipasin minä. Joka esityksen jälkeen mietin, tykkäsikö äiti tästä. Muistan, miten tärkeältä tuntui, kun äiti piti syöpäsairaan roolistani Kaupunginteatterissa.

”Katson televisio-ohjelmat mieluiten puolivälistä. Vaikka olisin seurannut leffaa alusta asti, painan telkkarin kiinni juuri ennen loppuratkaisua. Käytökseni on selittämätöntä.”

 

Autoa Miitta ei uskalla ajaa lainkaan surkean suuntavaistonsa ja isän kolarien vuoksi. Pimeääkin hän pelkää yhä. Kun aviomies, näyttelijä Kari Sorvali, on matkoilla, Miitta ei saa unta. Yöksi hän jättää olohuoneeseen valot.

– Murhaajia varten. Tietävät sitten, että tässä talossa on vielä säpinää.

Miitta meni naimisiin 22-vuotiaana, mielestään aika vanhana.

– Olin sentään haaveillut lapsista jo viisivuotiaasta asti. Oikein himoitsin niitä. Kun Silja syntyi, äitiys tuntui ihanalta, kauan kaivatulta.

Vatsakipua ja sakuroita

Kun Miitta sai lapsia, hänen äidistään tuli muumi. Ei muumimamma, vaan Airi-muumi, joka piti lastenlasten juhlissa fiksuja puheita ja luki sohvalla romaania, kun oli lapsenvahtina.

Siitäkin Miitta joskus itsekseen jupisi. Miksei äiti voinut muuttua samanlaiseksi kuin satukirjojen muumit? Sellaiseksi pullanpehmeäksi.

– Ihmettelen vieläkin, miksi äitini halusi seitsemän lasta. Eikö silloin pitäisi olla hillitön emovietti? Äitini oli viiltävän ihana ja viisas, mutta ei mikään emo.

Kun äiti sairastui ja alkoi unohdella asioita, Miitta alkoi muistaa.

Hän muisti äidin elämänohjeen: ”Kukoistakaa kaikin puolin ja riehukaa kohtuudella.”

Äiti ei ollut vitsailija. Vasta nyt kuiva sutkaus huvitti Miittaa.

Miitta muisti, miten äiti oli uskonut häntä joka kerta, kun hän oli koululaisena valitellut vatsakipua. Jää vain kotiin, äiti sanoi, vaikka tiesi, ettei maha ollut oikeasti kipeä.

Se oli äidin viisautta. Perheterapeuttina hän päätteli, että tekaistu kipu tarkoitti tiedostamatonta huomion tarvetta.

Aina kun Miitta huijasi sairastavansa, äiti osti hänelle sakuraliidut, piirustuslehtiön ja banaaneja. Sitten hän otti Miitan kainaloonsa ja luki hänelle kirjaa.

Niinä hetkinä Miitta pääsi äitiin kiinni. Ja äiti Miittaan.

Miitta antoi äidilleen anteeksi, vaikka tämä ei pyytänyt. 

Äiti ei järkähtänyt mistään. Jos joku lapsista vuodatti hänelle huoliaan, hän kesti ne ahdistumatta.

– Joskus sekin, ettei tunteile liikaa, voi olla rakkautta, Miitta sanoo nyt.

Ja kun Miitta lopulta katsoi hoitokodin käytävillä tepsuttavaa äitiään, hän ei muistanut, mistä oli ystävänsä Maijan kanssa jauhanut.

Äidin kanssa hän ei lapsuuden ikävästään puhunut. Ei löytynyt oikeita sanoja eikä oikeaa hetkeä.

– Annoin pikkuhiljaa anteeksi, vaikka äiti ei edes pyytänyt. Tajusin, että olen itse vastuussa siitä, millaiseksi aikuiseksi olen kasvanut. Sen jälkeen katkeruus haihtui ja oloni keveni.

Viime talvena äiti kuoli. Viimeistä toivettaan hän hoki rasittavuuteen asti: ”Järjestäkää sitten hilpeät hautajaiset! Järjestäkää sitten hilpeät hautajaiset!”

Siskokset järjestivät.

Ison äidin lemmikki

Vieläkään Miitta ei ole varma, muistaako lapsuutensa oikein. Enää sillä ei ole väliä.

Nyt hän keskittyy siihen, että löytäisi kalenteristaan illan, jolloin lempi-ihminen Eedit voisi tulla yökylään.

Miitta on Eeditin isoäiti. Hänestä piti tulla mummo, koska mummo on niin kivan rempseä. Sitten hän tajusi, ettei halua olla rempseä.

– Halusin olla isoäiti, mutta pelkäsin, että muista se kuulostaa hienostelevalta. Sitten päätin, että mitä väliä, ehkä minä olen hienosteleva. Sitä paitsi olen isokin.

Kun Eedit tulee yökylään, hän pääsee isoäidin viereen nukkumaan. Silloin Kari saa väistyä.

 

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 24/2013. 

Kristiina Ekroth

Näyttelijä Miitta Sorvali: "Miksi en soisi epätäydellisyyttä omalle äidilleni?"

Miitta! Muistan äitisi erittäin hyvin. Olin hänen kolleegansa perheasiain neuvottelukeskuksessa Varkaudessa. Airi oli aivan loistava ihminen. Huomioi hyvin lämpimästi kun olin uusi Pnk.n työssä. Hänellä oli aina viisaita ajatuksia. Hän oli lämmin ja äidillinen kolleega uusille työntekijöille. Kaija Siiralan kanssa he kertoivat hauskoja juttuja. T.kristiina
Lue kommentti

Maailmalla on havaittu uusi ammattitauti, blogger burnout eli bloggaajauupumus. Mikä niin kivassa työssä voi väsyttää? Suosittua Pupulandia-blogia pitävä Jenni Rotonen kertoo.

Hajutonta ja mautonta höttöä, josta ei saa mitään irti.

Suunnilleen näin Jenni Rotosen suosittua Pupulandia-blogia kommentoitiin loppuvuodesta 2015.

Jennin elämä oli tuolloin suuressa myllerryksessä. Hän kävi läpi psykoterapiaprosessin raskainta vaihetta, eroa ja muutoksia työelämässä.

Jenni oli pitänyt suosittua muoti- ja lifestyleblogiaan jo kymmenen vuotta. Nyt blogin pitäminen ei ensimmäistä kertaa huvittanut. Elämänmuutokset veivät voimia. Oli vaikea kirjoittaa itsestään ja erittäin vaikea asettua alttiiksi kritiikille.

Jenni tunsi olonsa apaattiseksi ja alakuloiseksi. Motivaatio puuttui. Väsytti.

”Tässä työssä pitäisi olla koko ajan inspiroitunut olo. Silloin ei ollut”, Jenni kertoo.

Negatiivista palautetta tuli enemmän kuin koskaan.

”Sain tosi paljon kritiikkiä siitä, että blogistani ei saa enää mitään irti. Että tämä on vain tällaista höttöä. Se oli minun tapani suojella itseäni. En pystynyt antamaan itsestäni enempää.”

”Sain tosi paljon kritiikkiä siitä, että blogistani ei saa enää mitään irti.”

Lukijat eivät sitä tienneet. Jennistä tuntui, että osa heistä tuli paikalle vain provosoituakseen ja luki tekstejä virheitä etsien. Nälvimistä oli vaikea kestää.

”Silloin oli välillä sellainen olo, että tämä on ihan kohtuutonta.”

Kivakin työ voi väsyttää

The New York Times kirjoitti syksyllä ilmiöstä nimeltä blogger burnout, bloggaajauupumus. Se on väsymystä, joka voi iskeä, kun harrastuksesta tulee elinkeino.

Bloggaajan työssä henkilökohtainen elämä ja työ sekoittuvat. Menestyvän bloggaajan päivät ovat pitkiä, ja työaikaa on vaikea rajata, koska oma elämä on samalla materiaalia blogiin.

Työtä tehdään julkisesti, ja siitä saa paljon palautetta, huonoakin. Koska bloggaajan ammatti on uusi, siihen ei ole olemassa koulutusta tai ammatillista tukiverkostoa.

Lisäksi blogi on aina vain pala kirjoittajansa elämästä. Sen halutaan näyttävän hyvältä silloinkin, kun ei mene niin hyvin.

Jenni tunnistaa bloggaajauupumuksen ilmiönä hyvin. Harrastuksena ja intohimona alkaneesta blogista on tullut yhä useammalle elinkeino, joka voi uuvuttaa siinä missä mikä tahansa muukin työ.

”Harrastaessa voi itse päättää, milloin tekee ja huvittaako tehdä. Kun blogi on elinkeino, se ei olekaan enää niin vapaaehtoista. Pitäisi löytää aikaa ja energiaa tehdä sitä silloinkin, kun ei ole niin hyvä fiilis.”

Elämä alttiina arvostelulle

Blogin lukijat odottavat uutta sisältöä jatkuvasti. Bloggaajan pitää antaa jotain itsestään joka päivä, olla luova ja pysyä kiinnostavana.

”Samaan aikaan on hyvin altis julkiselle arvostelulle. Palaute tulee suoraan kirjoittajalle, eikä se aina ole positiivista tai kovin rakentavaa”, Jenni sanoo.

Hän uskoo, että ilkeä kommentointi on monelle oman pahan olon purkamista.

”Negatiivisen palautteen hyväksyy, mutta ei keskustelupalstojen anonyymiin paskanjauhantaan koskaan totu”, Jenni sanoo.

”On välillä aika raadollista, millaisia juttuja joutuu itsestään lukemaan.”

”Ei ehkä osata nähdä, että bloggaajallakin voi olla huonoja päiviä tai vaikeita aikoja.”

Joskus Jennistä tuntuu, että bloggaaja ymmärretään tahallaan väärin. Jos naama ärsyttää, tekstejä luetaan jo valmiiksi tietyllä asenteella. Bloggaajilta vaaditaan mielipidettä silloinkin, kun keskustelu ei pysy kovin asiallisena.

”Moni lukija kokee, että bloggaaja on heille tilivelvollinen. Ei ehkä osata nähdä, että bloggaajallakin voi olla huonoja päiviä tai vaikeita aikoja. Aina pitäisi kyetä antamaan huippusuoritus”, Jenni sanoo.

”Palaute tulee eri tavalla iholle, koska ihmiset olettavat, että minun kuuluu käydä keskustelua myös niiden kommentoijien kanssa, jotka ovat itse asiattomia.”

Negatiiviset kommentoijat ovat onneksi pieni vähemmistö. Jenni kokee itsensä onnekkaaksi, kun saa blogata työkseen.

”En valita, koska bloggaaminen on minusta tosi kivaa. Suurin osa lukijoista ja kommentoijista on aivan ihania.”

Tällä hetkellä blogin pitäminen tuntuu Jennistä helpolta. ”Teen paljon töitä, koska tykkään siitä. Kun nauttii työstään, on vaikea sanoa kivoille jutuille ei.”
Tällä hetkellä blogin pitäminen tuntuu Jennistä helpolta. ”Teen paljon töitä, koska tykkään siitä. Kun nauttii työstään, on vaikea sanoa kivoille jutuille ei.”

Esikuva vai yli-ihminen?

Lukija saattaa vaatia bloggaajalta huomaamattaan paljon. Hänen on paljastettava kiinnostavia asioita itsestään, mutta ei liikaa tai väärällä tavalla.

Hänen on oltava esimerkillinen suunnannäyttäjä, esikuva, omissa elämänvalinnoissaan täydellinen. Mielipideautomaatti, jolla on näkemys asiaan kuin asiaan.

Ei ihme, jos se joskus uuvuttaa.

”Bloggaajan oletetaan helposti olevan yli-ihminen, mutta samaan aikaan kritisoidaan sitä, että blogit ovat liian siloteltuja. Se on tosi ristiriitaista. Mitä ikinä tekeekään, ei voi miellyttää kaikkia”, Jenni sanoo.

”Tiedostan itse, että vaikka en haluaisi olla esikuva, olen sitä siitä huolimatta. Minun täytyy muistaa oma vastuuni.”

”Bloggaajan oletetaan helposti olevan yli-ihminen, mutta samaan aikaan kritisoidaan sitä, että blogit ovat liian siloteltuja.”

Julkisesta työstä huolimatta Jenni on ihan tavallinen tyyppi, jolla samat murheet kuin kaikilla muillakin, yksityishenkilö, joka ei ole tilivelvollinen elämästään. Sitä voi olla vaikea ymmärtää.

”Moni ajattelee, että heillä on oikeus tietää. Jos bloggaaja on jakanut esimerkiksi jotakin seurustelusuhteestaan, lukijat ajattelevat, heillä on oikeus tietää, mitä suhteelle kuuluu ja miksi seurustelukumppania ei ole näkynyt hetkeen.”

Jennille vaikeinta on ollut kertoa blogissa esiintyneen parisuhteen kariutumisesta. Silloin puntarissa on ollut muidenkin kuin hänen yksityisyytensä.

”Ihmissuhteet ovat mutkikkaita, ja aina ei välttämättä ole itsekään tiennyt, mitä on tapahtumassa. Miten sitä voisi silloin avata tuntemattomillekaan?”

Tavoitettavissa aina

Jenni on tehnyt blogiaan täyspäiväisenä työnä syksystä 2012 lähtien. Pupulandia on vakiinnuttanut paikkansa yhtenä Suomen suosituimmista blogeista. Tällä hetkellä sillä on noin 60 000 lukijaa kuussa.

”Moni lukija ei todellakaan tajua, kuinka paljon käytän blogiini aikaa”, Jenni sanoo.

”Se varmasti näyttäytyy monelle lukijalle tosi helppona. Sen kun sutaisee jotain kasaan ja ottaa pari kuvaa. Tuohonhan pystyisi kuka vain.”

Oikeasti aikaa menee esimerkiksi postausten valmisteluun, valokuvaukseen, editointiin, kirjoittamiseen, verkostoitumiseen, palavereihin, sähköpostien vaihtoon ja kirjanpitoon.

Jos blogilla haluaa elää, on tehtävä myös kaupallista sisältöä. Sen tekemiseen menee usein enemmän aikaa kuin muun sisällön, eikä kaupallisuus aina miellytä lukijoita.

”Mitä enemmän on kaupallista sisältöä, sitä enemmän pitää olla myös muuta sisältöä, jotta blogi ei ole pelkkää kaupallista sisältöä. Se tarkoittaa sitä, että jos blogilla menee hyvin, työmäärä on moninkertaisesti suurempi.”

Jenni tekee välillä jopa 12-tuntisia työpäiviä. Kiireisimpinä hetkinä hän saattaa aloittaa työt klo 7–9 välillä aamulla ja lopettaa klo 23–02 välillä illalla.

”Viikot ennen joulua ovat vuoden kiireisintä aikaa”, Jenni sanoo.

”Tuntimäärä on vaikeasti mitattavissa, koska osa tekemisestä ei suoranaisesti tunnu työltä. Saatan myös käydä välillä urheilemassa ja istua pari tuntia kaverin kanssa kahvilla.”

”Tuntimäärä on vaikeasti mitattavissa, koska osa tekemisestä ei suoranaisesti tunnu työltä.”

Yhden postauksen tekemiseen voi mennä yhteensä kahdeksan tuntia, kokonainen työpäivä. Viikossa Jenni tekee kuudesta kahdeksaan postausta.

”Se saattaa näyttää siltä, että vain olen sängyssä kotona enkä ole pukenut päälleni puoleenpäivään mennessä. Oikeasti olen saattanut aloittaa työt koneella jo seiskalta. Kotitoimistolta käsin työskennellessä ei vain tarvitse laittautua heti aamusta.”

Jenni on oppinut suunnittelemaan ja priorisoimaan työtään. ”Lukijat saattavat olla onnellisempia paljon vähemmästäkin kuin mitä itse vaatii itseltään.”
Jenni on oppinut suunnittelemaan ja priorisoimaan työtään. ”Lukijat saattavat olla onnellisempia paljon vähemmästäkin kuin mitä itse vaatii itseltään.”

Kritisoijat saivat selityksen

Loppiaisena 2016 Jenni kirjoitti postauksen, jonka julkaiseminen pelotti:

”Kun on tottunut vaatimaan itseltään valtavasti, on loppujen lopuksi aika vaikeaa myöntää tai hyväksyä tarvitsevansa tai ennen kaikkea ansaitsevansa apua. Terapiaan hakeutuessani minulla ei ollut minkäänlaista akuuttia hätätilannetta elämässäni ja kyseenalaistin kovasti, mahtaisiko koko hommasta olla mitään hyötyäkään. Ennen kaikkea kyseenalaistin kuitenkin oman oikeuteni pyytää apua. Minähän pärjäsin.”

Blogipostaus syntyi hetken mielijohteesta. Jenni kertoi siinä aloittaneensa terapian ja avasi, miksi blogin pitäminen oli tuntunut edellisenä vuonna niin vaikealta.

Hajuttomaksi ja mauttomaksi kritisoineet lukijat saivat selityksen.

”Jotakuta harmitti oma pisteliäs kritiikkinsä, kun avasin tilanteeni taustoja. Sain myös paljon myötätuntoa”, Jenni sanoo.

”Se oli ensimmäinen kerta, kun avasin blogissa jotakin todella henkilökohtaista. Oli koskettavaa, miten ihmiset suhtautuivat, miten myötätuntoisia he olivat ja miten paljon voimaa minun avautumiseni selvästi antoi monelle muulle.”

Siksi postaus kannatti kirjoittaa, Jenni ajattelee nyt. Sittemmin hän on kirjoittanut muistakin hyvin henkilökohtaisista aiheista, esimerkiksi nuorena sairastamastaan masennuksesta.

”Kyllä se on myös pelottanut. On eri asia puhua ystäville kuin kymmenien tuhansien ihmisten yleisölle. Siellä voi olla myös ihmisiä, jotka eivät välttämättä halua minulle hyvää.”

”On eri asia puhua ystäville kuin kymmenien tuhansien ihmisten yleisölle.”

Pelko on osoittautunut turhaksi. Palaute on ollut lähes kokonaan positiivista, ilahtunutta. Vihdoinkin joku puhuu.

Kirjoittamalla omista kokemuksistaan Jenni on antanut mielenterveysongelmille kasvot, normalisoinut niitä ja rikkonut tabua.

”Samalla se on tapa näyttää ihmisille, että vaikka elämäni näyttäisi päällepäin täydelliseltä, loppujen lopuksi minusta tiedetään tosi vähän.”

Unelmahommissa

Jenni ei ole koskaan harkinnut bloginsa lopettamista. Se on harvinaista. Moni menestyneistä bloggaajista on pitänyt taukoa, aloittanut puhtaalta pöydältä uudella bloginimellä tai lopettanut kokonaan.

Jenni uskoo jaksavansa, koska on opetellut priorisoimaan, suunnittelemaan ja tekemään työtä niin, ettei se kuormita tai stressaa liikaa.

Viime kesänä Jenni piti ensimmäisen lomansa kuuteen vuoteen.

”Lukijat saattavat olla onnellisempia paljon vähemmästäkin kuin mitä itse vaatii itseltään”, Jenni sanoo.

”Vaikka teen tosi paljon töitä, voin paremmin kuin koskaan. Psykoterapia on auttanut elämänhallintaprosessissa tosi paljon.”

Välillä blogin pitäminen tietenkin väsyttää. Joka päivä on keksittävä jotain, mistä kirjoittaa.

”Eihän missään muussakaan työssä voi vain sanoa, että nyt ei huvita, en tule töihin.”

”Eihän missään muussakaan työssä voi vain sanoa, että nyt ei huvita, en tule töihin.”

Kun Jenni aloitti blogin pitämisen reilut kymmenen vuotta sitten, muotiblogit olivat hyvin pienen piirin harrastus. Kukaan ei kuvitellut, että niillä voisi joskus tienata elantonsa.

Vaikka nyt voi, suosio ei välttämättä kestä ikuisesti.

”Vaikka minulla on suht vankka asema, koko ajan tulee uusia lahjakkaita tyyppejä. Voi olla, että jossain vaiheessa minun tekemiseni eivät kiinnosta ihmisiä enää, ja se on minulle ihan ok”, Jenni sanoo.

”Nautin tästä niin kauan kuin voin. Koen edelleen, että olen tosi onnekas, unelmatyössäni.”

Pastori Sami Mustakallio, 59, asuu palvelutalossa Helsingissä. Hän on kiertänyt Suomea freelance-pappina siitä lähtien, kun hänen virkansa lakkautettiin tuotannollis-taloudellisista syistä.

CP-vammaisena syntynyt pastori Sami Mustakallio odotti pappisvihkimystä yhdeksän vuotta. Sitä ennen hän oli odottanut lähes 20 vuotta, että sai ensimmäisen pyörätuolinsa.

"Tuonen lehto, öinen lehto, sinnepä äitini saatan. Niin minä äidin siunauspuheen aloitin. Äitini, näyttelijä Marita Nordberg kuoli lokakuussa 2009.

Vuosi sitten oli isäni Kimmo Mustakallion vuoro. Isä oli ammatiltaan lääkäri. Hänen siunaustilaisuuteensa olin valinnut musiikiksi Bachia: Air ja Jesu, meine Freude.

Periaatteessa tuntuu kauhealta siunata hautaan omat vanhempansa. Käytännössä papin ammatti toi tilanteeseen etäisyyttä. Pappi ei saa romahtaa.

Olinkohan minä enemmän äidin vai isän poika? En tiedä yhtään.

Nyt olen meidän perheen viimeinen. Sisaruksia tai omaa perhettä minulla ei ole.

"1. kesäkuuta 2000 oli päivä, jolloin minut vihittiin papiksi."

Asun vaikeavammaisten palvelutalossa Helsingin Arabianrannassa.

Kun haluan sähköpyörätuoliin, kutsun hoitajan, ja hän auttaa minut siihen nosturilla. Kun lähden ystävieni kanssa teatteriin tai vaikka blineille, tilaan taksin. Kännykkä on aina käteni ulottuvilla ja kaiuttimella. Korvalle en saa sitä nostettua.

Kaikki tärkeät asiat ovat sänkyni ympärillä. Seinällä oikealla puolellani on valokuvia äidistä, isästä ja minusta. Kuva minusta papinpuvussa on otettu 1. kesäkuuta 2000. Se oli päivä, jolloin minut vihittiin papiksi.

"Yhdeksän vuoden odotuksen jälkeen sain pukeutua papin asuun."
"Yhdeksän vuoden odotuksen jälkeen sain pukeutua papin asuun."

Hyllyllä kuvien vieressä on ikoneita, joita ystävät tuovat minulle matkoiltaan, ja pokaaleja, joita sain, kun pelasin maalivahtina sähköpyörätuolisalibandyjoukkueessa.

Tärkein kuvista on sängyn vieressä vasemmalla. Se on muotokuva isoisästäni, lääketieteen professori Martti Mustakalliosta. Hän oli persoona. Kesällä hän kulki tuohivirsuissa ja poltti sikaria, ja aina joskus hän antoi minulle vihreän marmeladikuulan. Puhuin hänen kanssaan elämästä ja kaikesta. Olin 10-vuotias, kun hän kuoli.

Sänkyni jalkopäässä on aina pumpputeline ja siinä ravintovalmistepussi. Koska minulla on palleatyrä, ravinto kulkee vatsaani letkun ja mahalaukkuavanteen kautta. Hoitaja asentaa letkun heti aamulla, mutta ennen sitä minun on pakko saada kahvia. Juominen sujuu pillillä, ja voin syödäkin suun kautta, mutta vain pieniä määriä. Filet de boeuf a la provencale jää lautaselle.

Sitten on tietenkin tietokone. Se on sängyn oikealla puolella. Minulla ei ole erillistä näppäimistöä, vaan kirjaimet näkyvät koneen isolla näyttöruudulla. Klikkaan hiirellä kirjaimen kerrallaan, kun kirjoitan saarnoja ja hartaushetkien puheita.

Tietokoneen ruutu on edessäni myös viimeiseksi illalla, mutta silloin katson siltä televisiota. Wallander-elokuvista tykkään, vaikka ne verisiä ovatkin.

"1950-luvulla ei kai oikein osattu seurata sikiön vointia, koska meitä CP-vammaisia syntyi niin paljon."

Kun synnyin, en saanut yhtään pistettä. Vastasyntyneet pisteytetään nollasta kymmeneen, mutta minun pisteytykseni olisi varmaan ollut miinus kymmenen.

Äiti kertoi jossain lehtihaastattelussa, että hän oli vahingoittanut häntäluunsa hurjassa nuoruudessaan, ja sen takia minä jäin kiinni synnytyskanavaan. En tiedä, pitääkö se paikkansa. En koskaan kysynyt. 1950-luvulla ei kai oikein osattu seurata sikiön vointia, koska meitä CP-vammaisia syntyi niin paljon.

Ensimmäinen oma muistoni on Marjaniemen siirtolapuutarhasta. Olimme siellä paljon, koska äiti tykkäsi kasvattaa kukkia ja omenoita. Minä ajoin käytäviä pitkin punaisella polkuautolla ja kaivoin hiekkalaatikossa tunnelia Kiinaan.

Vietimme kesiä myös näyttelijöiden kesäkodissa Savonlinnassa. Kirjoitin näytelmiä vanhalla IBM:n sähkökirjoituskoneella, ja toiset näyttelijöiden lapset näyttelivät. Myimme vanhemmille käpyjä pääsylipuiksi esityksiin.

Oikeassakin teatterissa kävin. Olin varmaan kolmevuotias, kun kummisetäni Pentti Siimes sanoi, että nyt tulette Kansallisteatteriin katsomaan Tiitus Tulitukkaa. Hän esitti siinä pääosaa, ja näytelmä oli yleisömenestys. Minulta näytös meni ihan pieleen. Olin niin arka koville äänille, että kyhjötin koko illan hoitajani kainalossa.

"Päätin jäädä poikamieheksi."

Meillä kotona Helsingin Kruununhaassa oli korkeat huoneet ja kristallikruunu. Isäni otti kruunun mukaansa, kun hän muutti vähän ennen kuolemaansa senioritaloon. Ajattelin, että siellä se varmaan osuu lattiaan saakka, mutta ei sentään.

Kävin liikuntavammaisten koulua Ruskeasuolla. Koska äiti oli näyttelijä, olin itsekin vähän julkkis.

Kerran pyysimme kylään ivalolaisen kaverini, joka asui lukukaudet Ruskeasuolla. Hän katseli äitiäni ja kysyi yhtäkkiä, että miten sinun äidillä nyt on hampaat, kun telkkarissa sillä ei ole. Äiti esitti Hanski-nimisessä tv-sarjassa talonmiehen muijaa, ja hänen hampaansa oli mustattu roolia varten.

Lukion kävin Mannerheimintien yhteiskoulussa. Välitunnilla kävimme usein kahvilassa kaverini letukalla. Se oli sellainen trimmattu jenkkiauto, kiihdytysauto. Kaverit tiesivät, ettei opettaja jäkättänyt heille tunnilta myöhästymisestä, jos he myöhästyivät yhdessä minun kanssani. Penkkaripäivänä en pystynyt nousemaan rekan lavalle, mutta rekan koppiin pääsin.

Lukioaikoina seurustelin ensimmäisen kerran, myöhemmin opiskeluvuosina toisen. Molemmat kerrat menivät pieleen. Toinen tytöistä sairastui ja hänen elämäntilanteensa tuli vaikeaksi, toinen kuoli sairauteen.

Olihan se vähän ihmeellistä, että kävi kaksi sellaista sattumaa. Päätin jäädä poikamieheksi.

"Tämä kuva on seinälläni. Se otettiin lehtijuttuun, jossa haastateltiin äitiäni ja minua."
"Tämä kuva on seinälläni. Se otettiin lehtijuttuun, jossa haastateltiin äitiäni ja minua."

Vanhempani toimivat aktiivisesti CP-vammaisten etujärjestössä, mutta kotimme ei ollut liikuntaesteetön eikä minulle hankittu pyörätuolia. En tiedä miksi.

Kaikki yrittivät saada minua kävelemään. Minut pantiin ottamaan askelia siten, että takana ja edessä oli ihminen ottamassa kiinni. Muut kutsuivat sitä kävelemiseksi. Minusta se tuntui pyrähdykseltä ja kaatumiselta jonkun syliin.

Onneksi oli Foordi. Se oli pyörällinen kävelyteline, johon nojasin kainaloilla. Siihen piti teettää jatkoa aina, kun kasvoin pituutta. Kävelin ja kävelin, kunnes lopulta raahustin nilkkojen ulkosyrjillä.

Myöhemmin minua alettiin taluttaa. Siihen tarvittiin kaksi ihmistä, yksi molemmille puolille. Ystäväpiirini väheni, kun kavereiden olisi pitänyt talutella minua joka paikkaan, isoa miestä.

"Minulle ei hankittu pyörätuolia. En tiedä miksi."

Silti koti oli ja pysyi liikuntaesteisenä, eivätkä vanhempani antaneet periksi. Lopulta kyllästyin ja heitin itseni ulos. Asuin vähän aikaa Folkhälsanin vastaanottokodissa, koska olen både och, puhun ruotsia ja suomea. Vähän myöhemmin sain opiskelija-asunnon.

Jokainen lähtee kotoa jossakin vaiheessa, mutta ei näin kovalla tempauksella. Lehdet kirjoittivat puoli vuotta juttuja äitini suuresta surusta. Kävimme perheterapiassakin, kun vanhemmat yrittivät saada minua läheisemmäksi.

Se oli aikaa, jolloin luin lehdistä, mitä vanhemmilleni kuuluu.

Mutta pyörätuolin sain.

"Ei liikuntavammaisuus tarkoita sitä, että pitää päästä rippikoulusta ilmaiseksi."

Uskoni on luterilaisuutta. Uskon siihen, että olemme samalla kertaa vanhurskaita ja syntisiä.

Jumalani ei ole ankara vaan isällinen ja rakastava. Kun ajattelen nyky-yhteiskuntaa ja perheitä, jotka paiskivat toisiaan, Jumala on vastakohta kaikelle sille.

Kun olin lapsi, kävimme joulukirkossa, ei muuta. Usko ei tullut minulle kodin perintönä, mutta myöhemmin olen saanut selville, että minulla on vankat pappisjuuret. Mustakallioissa on paljon lääkäreitä, mutta ennen heitä suvussa oli pappeja.

Lukion psykologian opettaja kannusti minua pyrkimään teologian opintoihin. Ihmistieteet kiinnostivat, vaikka en ole erityisen hyvä ihmisten kanssa. Olen ihan tavallinen. Välillä mörrimöykky.

Sami Mustakallion koti on palvelutalossa. "Ystävät tuovat minulle ikoneita matkoiltaan."
Sami Mustakallion koti on palvelutalossa. "Ystävät tuovat minulle ikoneita matkoiltaan."

Opintojen käytännöllisiin harjoituksiin kuului esimerkiksi saarnaoppia ja laulua. Kävin lapsena puheterapiassa ja olen puhunut aina, vaikka hitaasti. Silti yksi opettajista sanoi, ettei minun kannata osallistua käytännöllisiin harjoituksiin, en minä pärjäisi. Se tuntui kauhealta, mutta menin silti ja sain hyvät lausunnot. Tuli ähäkutti-olo.

Nykyisinkin monet yllättyvät, kun jumalanpalveluksissani synnintunnustus pitää laulaa. Olen siitä tunnettu pappi, että laulatan sen aina: virsi 288, Silmäisi eteen, Jeesus.

Olen myös ankara opettaja. Tässä samassa palvelutalossa asuu kaksi entistä rippilastani, joita en päästänyt ensimmäisellä yrityksellä läpi rippikoulusta. Molemmat muistuttavat siitä vieläkin. Olen vastannut heille, että ettehän te osanneet mitään. Ei liikuntavammaisuus tarkoita sitä, että pitää päästä rippikoulusta ilmaiseksi.

"Käsittääkseni piispa epäili, ettei puheestani saisi selvää."

Minä en päässyt ilmaiseksi papin virkaan. Odotin pappisvihkimystä yhdeksän vuotta.

Teologin on saatava kutsu seurakunnalta, ennen kuin hänet voidaan vihkiä papiksi. Minulla oli kutsu Lahden seurakuntayhtymästä. Olin mennyt Lahteen sosiaaliterapeutiksi ihmisille, jotka olivat juuri menettäneet liikuntakykynsä, ja pidin ohessa rippikoululeirejä liikuntavammaisille nuorille.

Silloinen Tampereen piispa ei vain ottanut minua vastaan. Pyysin audienssia itse ja sitä pyydettiin työpaikkani kautta, mutta ei. Käsittääkseni piispa epäili, ettei puheestani saisi selvää. En vain päässyt antamaan näyttöä puhetaidostani.

Miten sen kauniisti sanoisi? Kyllähän minulla oli niiden yhdeksän vuoden aikana erilaisia tuntemuksia. Leikin ajatuksella, että siellä noudatetaan nyt vanhaa kirkkolakia vuodelta 1869. Sillä vuosisadalla ei varmasti kukaan minun tyyppiseni yrittänyt mitään tällaista.

Kun Tampereen piispaksi tuli Juha Pihkala, ääni muuttui kellossa heti. Hän otti minut vastaan, ja piispainkokous päätti, että vammainen pappi voi hyvin käyttää apunaan avustajan käsiä. Minä tarvitsen niitä esimerkiksi ehtoollisen jakamisessa ja hiekkaristin sirottelemisessa vainajan arkulle.

Kesäkuun ensimmäisenä päivänä vuonna 2000 Juha Pihkala vihki minut papiksi Tampereen tuomiokirkossa, mutta täpärälle se meni.
Tilaisuus lähestyi ja tv-kuvaajat olivat jo asemissa, kun suntio vielä yritti saada messukasukkaa ylleni. Koska soljet olivat unohtuneet kiinni, pääni ei meinannut millään mahtua kasukan läpi.

Se oli kuin toinen syntymä. Jumissa oltiin taas.

"Siunasin äitini hautaan syksyllä 2009. Papin rooli auttoi tuomaan tilanteeseen etäisyyttä."
"Siunasin äitini hautaan syksyllä 2009. Papin rooli auttoi tuomaan tilanteeseen etäisyyttä."

Olen käynyt puhumassa hoitajaopiskelijoille vammaisuudesta ja erilaisuuden kohtaamisesta. Toisinaan olen näyttänyt heille dokumenttielokuvan Markon kaksi kuolemaa. Se kertoo kaverista, joka vammautuu liikuntakyvyttömäksi ja tekee itsemurhan.

Myös minulla on ollut pari selkäydinvammaista kaveria, jotka ovat ajaneet sähköpyörätuolilla mereen. Sitten on kysytty, että miten niin voi tapahtua, kun heillä oli apuvälineitä ja oli hyvä työpaikka.

"Liikuntakyvyn menettäminen yhtäkkiä on niin suuri muutos, että siitä joko selviää tai ei selviä."

Yritän sanoa tämän kauniisti. En ole itsemurhan enkä eutanasian kannalla. Silti ymmärrän, että liikuntakyvyn menettäminen yhtäkkiä on niin suuri muutos, että siitä joko selviää tai ei selviä.

Pitää miettiä sitäkin, mitä liikuntakyvyn tilalle voisi saada. Hirveän hyvä esimerkki on fyysikko ja ihmemies Stephen Hawking, joka istuu pyörätuolissa lihassairauden takia. Hän kuolee kun kuolee, mutta on liikuntakyvyttömänäkin ehtinyt keksiä kaiken.

Minullakin on ollut kapinaa kohtaloa vastaan, mutta ei niin pitkää aikaa, että siitä olisi jäänyt jälkiä. Liikuntavamma on ollut syntymästä saakka osa minua. En edes muista, että olisin keskustellut kenenkään kanssa siitä, miksi minulle kävi näin.

Ainakin elämäni on ollut vaihtelevaa.

Ja ainakin yksi pirun hyvä ominaisuus minulla on. Se on peräänantamattomuus."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 19/2017.

Moi Sami!

Jos minun pitäisi sinua luonnehtia, ensimmäisenä sanoisin, että olet erittäin älykäs ihminen. Toiseksi sanon, että olet erittäin omapäinen. Uskon, että se on ollut sinulle keino selviytyä. Omapäisyyden ansiosta olet tullut monesta kehästä voittajana.

Hyvä esimerkki on pappeutesi. Aika monta vuotta tahkosit, ennen kuin kirkko antoi periksi ja sait papin viran. Ja muistatko sen kerran, kun sinulle tuli kärhämää viranomaisten kanssa ja poliisi puhui sinulle vähättelevään sävyyn puhelimessa? Kun kerroit siitä, totesin, että sitä puhelua Helsingin poliisilaitos katuu pitkään. Tiedän, että tulet lankaa pitkin niin kauan, kunnes vähättelijä pyytää anteeksi.

Tutustuimme toisiimme lapsina, koska molempien äidit olivat näyttelijöitä ja kavereita keskenään. Nykyisin en tunne ketään, joka kävisi enemmän teatterissa, oopperassa ja klassisen musiikin konserteissa kuin sinä. Olisikin kiintoisaa lukea sinulta kulttuuripoliittinen näkemys esittävästä taiteesta Suomessa.

Meillä oli aikuisena pitkä tauko tapaamisissa, mutta sitten aloit soitella minulle. Kiitos siitä. Nyt käyn moikkaamassa sinua aina silloin tällöin. Lupaan, että järkkään sinulle jatkossakin lippuja Kansallisteatteriin.

Ystäväsi Jukka-Pekka Palo