Kai Lehtinen on näyttelijä, ohjaaja ja kuuden lapsen isä.
Kai Lehtinen on näyttelijä, ohjaaja ja kuuden lapsen isä.

Kehitysvammaisten asumisyksikön lopettamisuhka on koskettanut koko kylää syvältä ja herättänyt paljon ajatuksia ihmisten oikeudesta kotiinsa ja juuriinsa.

ASUN KARJALOHJALLA, Lohjan­järven länsirannalla noin 80 kilometrin päässä Helsingistä.

Kylällämme ollaan edelleen ennen kaikkea karjalohjalaisia, vaikka viitisen vuotta sitten liityimme Lohjaan. Itsenäisyyden menetys kirpaisi oikein kunnolla, joten joukko itsenäisyysmielisiä paikkakuntalaisia keräsi talteen vanhat kuntarajan merkkitaulut. Niitä on myöhemmin löytynyt verstaiden kätköistä ja baarien seiniltä.

Karjalohjalaisuus on sitä, että kylällä voi rauhassa kulkea vähän huonommissakin vaatteissa, sillä niin kaikki muutkin tekevät. Parempia vaatteita ei kaapista tahdo enää löytyäkään.

Asiat sanotaan suoraan tai sitten selän takana epäsuorasti. Harvemmin ollaan sanomatta mitään. Jos jostain asiasta ollaan samaa mieltä, se näkyy ja kuuluu kauas.

”Karjalohjalaisuus on sitä, että kylällä voi rauhassa kulkea vähän huonommissakin vaatteissa.”

UUSIA IHMISIÄ karjalohjalaiset eivät mukisematta hyväksy joukkoonsa. Koeaika on pitkä. Tulokkaat syynätään tarkkaan, ja noin 27 vuoden kuluttua heistä alkaa tulla paikkakuntalaisia. Sen verran on aikaa kulunut siitä, kun muutimme tänne.

Nyt seuraan jo itsekin tottuneesti vieraan näköisiä ohikulkijoita ikkunastamme ja mietin, millä ihmeen asialla sitä täällä oikein liikutaan, meidän tiellä.

JO VUOSIKYMMENIÄ  joukko kehitysvammaisia on kuulunut erottamattomasti Karjalohjan porukkaan. Viime vuoden lopusta saakka kylän huolena on ollut kehitysvammaisten asumisyksikön toiminnan loppumisuhka ja asukkaiden siirtäminen muualle.

Koko kylä kasvattaa -hankkeen rinnalle on tullut koko kylä vastustaa -hanke. Kehitysvammaisten ei haluta muuttavan, sillä he kuuluvat kalustoon. Asia on koskettanut koko kylää syvältä ja herättänyt paljon ajatuksia ihmisten oikeudesta kotiinsa ja juuriinsa.

”Keväällä, kun kasvimaitten muokkaus alkaa, tunnen konkreettisesti, että juuret ovat tässä maassa.”

On hienoa tuntea kuuluvansa johonkin. Keväällä, kun kasvimaitten muokkaus alkaa, tunnen konkreettisesti, että juuret ovat tässä maassa. Ilman juuria ja ympäröivää maata kasvi lakastuu nopeasti. Kotikaan ei ole pelkkä asunto, vaan siihen kuuluu koko kylä ympäröivine metsineen ja tuttuine ihmisineen.

PIENESSÄ KYLÄSSÄ on tietysti omat kylähullunsa. Niihin saattaa kuulua joku näyttelijänplanttukin, joka niissä huonommissa vaatteissaan käy viikosta toiseen kyläkaupassa pelaamassa hedelmäpeliä tai jättämässä lottokupongin.

Pienenä toiveena on tietysti rikastuminen kuten niin monella muullakin samalla asialla olevalla kyläläisellä. Jos emme rikastu tällä viikolla, niin ensi viikolla me erilaiset, ja samalla niin samanlaiset, frendit tapaamme taas kaupalla ja vaihdamme kuulumiset. Toivottavasti hyvät sellaiset.

Zeikki75
Seuraa 
Liittynyt28.10.2016

Kai Lehtisen kolumni: Koko kylämme haluaa pitää kehitysvammaiset osana porukkaa

Hieno kirjoitus kuten aikaisemmatkin,jalat maassa ja ajatukset taivaissa. Itse hoitoalalla työskentelevä ja seuraen sivusta tekoja/keskusteluita niin kaikkea ei ajatella loppuun asti. Ennakointi ja se että kuinka paljon kehitysvammaisia tulee koskettaa muutto niin ei ajatella ihan loppuun asti...joillekin se tottakai on lottovoitto(maalta-kaupunkiin)mutta kun heille kehitysvammaisille ei ole tärkeintä se materiaali vaan vankka yhdessäolo ja tutut kasvot-turvallisuus! Kuten huomaatte aiheeni...
Lue kommentti
Kehitysvammaisen veljensä hoit...

Kai Lehtisen kolumni: Koko kylämme haluaa pitää kehitysvammaiset osana porukkaa

Olen myös sitä mieltä, että meillä ihmisillä pitää olla enemmän empatiaa toisillemme Nämä henkilöt, jotka ovat Karjalohjalla, heillä on niin hienot olosuhteet ja turvalliset. Turvallisuutta tarvitsemme kaikki, siihen liittyy se että saavat jatkaa asumista tutussa ympäristössä. Muutokset vaikuttavat kaikkiin, mutta näihin henkilöihin erityisesti. On hyvä, että heillä asioissa säännöllisyyttä ja myös että ihmiset heidän lähellään on niitä joihin he ovat tottuneet. Tiedän, nämä ihmiset ovat itse...
Lue kommentti
Marika Ahola vei ruokaa viikkojen ajan tuttavaperheelle, jotta sureva perhe saisi keskittyä selviytymiseen.
Marika Ahola vei ruokaa viikkojen ajan tuttavaperheelle, jotta sureva perhe saisi keskittyä selviytymiseen.

Kun Marika Ahola kuuli puolitutun perheen lapsen kuolemasta, hän tiesi heti, että haluaa auttaa. Seuraavat kuukaudet hän meni sunnuntaisin perheen ovelle ja vei viikoksi ruokaa koko perheelle. ”En pysty auttamaan surussa niin paljon kuin haluaisin, mutta osaan leipoa ja laittaa ruokaa.”

Ensimmäisenä sunnuntaina Marika Ahola, 43, seisoi puolitutun perheen oven takana mukanaan tuoreita sämpylöitä ja pullia. Puolitutun perheen teini-ikäinen lapsi oli juuri kuollut, ja Marika mietti, että sen suurempaa surua tuskin voisi olla.

”Emme olleet niin tuttuja, että olisin soitellut perheen äidille, mutta halusin auttaa jotenkin. Mietin, mitä itse toivoisin suurimman surun keskellä – sitä, että saisin keskittyä selviytymiseen ja joku auttaisi arjen pakollisten hommien hoitamisessa”, Marika sanoo.

Seuraavana sunnuntaina Marika seisoi perheen ovella taas. Ja sitä seuraavana, ja sitä seuraavana, aina sunnuntaisin melkein koko viime syksyn.

”Tein perheelle isoja keittoja, koska ajattelin, että niitä on helppo lämmittää ja ne säilyvät monta päivää.”

”Menin ovelle ja annoin ruokakassin tai -kattilan tai molemmat. Tein perheelle isoja keittoja, koska ajattelin, että niitä on helppo lämmittää ja ne säilyvät monta päivää. Vein kasvissosekeittoa, sitten lihakeittoa, välillä riisipuuroa, isänpäiväksi täytekakun.”

Joskus Marika ja perheen äiti juttelivat ovella jotakin. Muutaman sanan siitä, mistä lapsensa menettänyttä äitiä huvitti jutella: surusta tai siivoamisesta tai vaikka lasten partiosta, jota perheen äiti oli ollut ohjaamassa Marikan lapsille.

Joinakin sunnuntaina Marika vain ojensi kattilan ja ruokakassin ovensuusta ja lähti pois.

”On ymmärrettävä, että siinä tilanteessa ei välttämättä jaksa jutella yhtään mitään eikä sellaista voi odottaa.”

”Minä en ollut vailla mitään, juttelua tai kiitosta tai viihdyttämistä. On ymmärrettävä, että siinä tilanteessa ei välttämättä jaksa jutella yhtään mitään eikä sellaista voi odottaa.”

”Joskus sanoin perheen äidille, että tässä on selviytymispakkaus ensi viikoksi. Pyysin, että jos hän tai lapset toivovat jotakin tiettyä ruokaa, minulle voi kertoa, laittaa vaikka viestillä. Sanoin, että en pysty auttamaan surussa niin paljon kuin haluaisin, mutta osaan leipoa ja laittaa ruokaa ja haluan auttaa edes niin.”

”Jo tieto siitä, että apua saa, auttaa”

Marikalla itsellään on viisi poikaa, 9–19-vuotiaita. Kymmenen vuotta sitten hänestä tuli maatalon emäntä, kun miehen vanhempien tilalla tehtiin sukupolvenvaihdos.

Kun pojat olivat pieniä, naapurustossa Toholammilla asuva tuttava sanoi voivansa tulla tarvittaessa poikia hoitamaan. Se tuntui hyvältä.

”Jo se tieto, että saisi apua, jos tarvitsisi, auttoi ja ilahdutti myös silloin.”

Tutuissa on joitakin vanhempia, jotka ovat menettäneet lapsensa. Marika muistaa heidän sanoneen, että ensimmäisistä viikoista ja kuukausista ei muista oikein mitään ja että kaikki voimat menevät tunnista toiseen ja päivästä toiseen selviämiseen.

”Pari läheistä on sairastanut masennusta. Olen oppinut, että vaikka toinen ei vastaisi viestiin tai kiittäisi koskaan, auttaminen on tärkeää.”

”Pari läheistä on sairastanut masennusta. Heiltä olen oppinut, että vaikka toinen ei vastaisi viestiin tai kiittäisi koskaan, auttaminen on tärkeää. Jo tieto siitä, että joku ajattelee heitä ja välittää heistä, auttaa, vaikka ei jaksaisi vastata viesteihin mitään. Kun toinen on heikoilla, yhteydenpidon ei voi odottaa olevan vastavuoroista”, Marika sanoo.

Ruokien vieminen perheelle, jonka teini-ikäinen lapsi oli kuollut, loppui joulun tienoilla. Silloin lapsensa menettänyt äiti sanoi, että yrittää saada taas tehtyä ruokia itse. Marika pyysi häntä ilmoittamaan, jos perhe koska vain kaipaisi jotakin ruokaa.

Nyt perheen lapsen kuolemasta on kulunut yli seitsemän kuukautta. Lapsensa menettänyt äiti kertoo, ettei hänellä itsellään ole vielä voimia puhua tapahtuneesta, mutta hän toivoo, että Marikan ystävänteosta kertominen olisi esimerkkinä jollekin toiselle ja joku muu suuren surun kanssa kamppaileva voisi saada yhtä korvaamatonta apua.

Marikan ystävänteosta hän kertoi, jotta joku muu suuren surun kanssa kamppaileva voisi saada joltakin toiselta yhtä korvaamatonta apua.

Marika itse ei ruokien laittamisesta ja viemisestä ole juuri muille puhunut, mutta toivoo nyt, että idea jäisi jollekin mieleen.

”Ehkä joku rohkaistuisi tästä miettimään, tunteeko jonkun, joka kaipaisi apua. Ja alkaisi miettiä, mikä olisi se oma tapa auttaa toisia selviämään vaikeimmista päivistä.”

Vierailija

Marika löysi hyvän tavan auttaa surevaa tuttavaperhettä: ”Mietin, mitä itse toivoisin suurimman surun keskellä”

Ystäväperheen isä kuoli Perustimme ringin, ja vuoropäivinä veimme perheelle ruokaa. Näin whatsappiaikana on helppo perustaa ryhmä ja siinä sopia, kuka vie mitäkin ja milloin. Keräsimme myös ryhmän naisia siivoamaan koko kodin ja ikkunat. Sen kummemmin tästä ei olla huudeltu, hiljaista diakoniaa, joka auttaa perhettä selviämään pahimman yli. Hienoja tekoja lähimmäisille tehdään paljonkin. Hyvä, että löytyy tälläistä mieltä.
Lue kommentti
Nämä ruuat saanut äiti

Marika löysi hyvän tavan auttaa surevaa tuttavaperhettä: ”Mietin, mitä itse toivoisin suurimman surun keskellä”

Itse asiassa tämä juttukin oli auttamista. Olemme saaneet ainakin viideltä taholta haastattelupyyntöjä tyttären kuoleman jälkeen. Kun kodin kuvalehti tarjosi näin hyvän näkökulman asiaan, sovimme Marikan kanssa, että hän antaa haastattelun. Jospa me saisimme sen jälkeen rauhassa keskittyä toipumiseen.
Lue kommentti
Mitä olisi äitienpäivä ilman valkovuokkoja? Tai no, tarkemmin ajatellen, kyllä se on ihana myös siellä, missä vuokot eivät kasva.
Mitä olisi äitienpäivä ilman valkovuokkoja? Tai no, tarkemmin ajatellen, kyllä se on ihana myös siellä, missä vuokot eivät kasva.

Hyvää äitienpäivää, kaikki äidit – ja mummot!

Kun olin pieni, äitienpäivä oli minusta maailman kivoin juhla. Totta kai äitiä piti juhlia! Hänhän oli maailman paras äiti, vaikka vähän kursaili, kun sen hänelle kerroin.

Juhlan puitteet syntyivät käden käänteessä. Isä osti äidille purkkiruusun – meillä päin ei kasvanut valkovuokkoja – ja minä vein hänelle aamukahvin vuoteeseen. Lusikoin kuppiin aina reilusti sokeria. Ajattelin, että äidin pitää saada herkutella omana päivänään, vaikka hän muuten joi kahvin sellaisenaan.

En samaistunut yhtään äideistä parhain -juttuihin.

Kun itse sain lapsia, äitienpäivä tuntui yhtä aikaa ihanalta ja nololta. En samaistunut yhtään äideistä parhain -juttuihin, mutta juhliminen oli onneksi yhtä mutkatonta kuin ennenkin. Tuntui suloiselta saada kaksi pienten nyrkkien nuhjaamaa valkovuokkokimppua, ja aamukahvikin maistui. Mustana, niin kuin aina.

”Älkää suotta tuoko sitä minulle sänkyyn, poltatte vain itsenne”, sanoin lapsille.

Nyt minulla on jo kolmas rooli jokavuotisessa äitienpäivänäytelmässä. Se on hienoin kaikista. Oma tytär saa nyt olla aamun päätähti, minä tulen kuvaan myöhemmin päivällä.

Istun valmiiseen kahvipöytään, jonka ympärille kerääntyy neljä sukupolvea. Kahvien jälkeen lapsenlapset livahtavat lähimetsään poimimaan kaksi nyrkillistä valkovuokkoja. Tulevat, halaavat ja sanovat, että maailman paras mummo. Ei nolota yhtään.