"ADHD ei näy, kuten moni muu vamma. Kun sain kuulla, että Osku on kiroillut ja sählännyt koulussa, teki mieli selittää kaikille, että kyllä meilläkin on rajoja asetettu," sanoo Oskun äiti. 

"Osku valitsi itselleen koulun alun kunniaksi maastokuvioisen repun, samaa sävyä kuin lempilippis. Ensimmäinen oma kännykkä ja kirjoituspöytä oli hankittu kesäloman aikana. Hymyilevästä suusta puuttui etuhammas.

Ensimmäisten luokkien vanhempainillassa rehtori esitteli: tässä on 1 A:n opettaja, tässä 1 B:n. Jokainen nousi vuorotellen seisomaan ja tervehti vanhempia.

Minun lapseni luokkaa ei mainittu.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

En kuvitellut, etten pääse edes joulujuhliin muiden vanhempien kanssa. Erityislapset jätettiin juhlimaan keskenään luokassa.

Osku aloitti pienryhmässä seitsemän muun erityistä tukea tarvitsevan lapsen kanssa. Istuin penkissä muiden äitien keskellä ja mietin, näinkö erityislapset piilotetaan. Jos ei puhuta, ei tarvitse ajatellakaan.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kun Osku oli vauva, mielessäni häilähti joskus ajatus, että osallistun vanhempaintoimikunnan hommiin, kun hän aloittaa koulun. Leivon mokkapaloja ja kerään rahaa luokkaretkeen, aktiivinen kun olen.

En kuvitellut, etten pääse edes kevät- ja joulujuhliin muiden vanhempien kanssa. Erityislapset jätettiin juhlimaan keskenään luokassa.

Osku sai ADHD-diagnoosin viisivuotiaana. Kun kävimme kaupassa, hän kiipesi hyllyille. Jos yritimme mennä pitsalle, poika karkasi ovesta ulos.

Osku alkoi puhua iltaisin, että hänet pitäisi haudata maahan, koska hän on niin huono poika.

Päiväkodista kerrottiin, ettei Osku osaa leikkiä muiden kanssa, vaan puree tai sählää. Juhlissa muut vanhemmat katselivat liikuttuneena lapsensa esityksiä. Minä juoksin säntäilevän Oskun perässä juhlamekon selkä hiestä märkänä.

Joskus sujui hetken paremmin. Ymmärtäväinen lastentarhanopettaja keksi rapsutella Oskun selkää, kun piti keskittyä ja rauhoittua. Se auttoi.

Sitten toinen taas määräsi jäähypenkille joka päivä ja pyysi, että pitäisin Oskua pari viikkoa pidempään kesälomalla, koska hoitajat eivät pärjää hänen kanssaan.

Osku alkoi puhua iltaisin, että hänet pitäisi haudata maahan, koska hän on niin huono poika.

Väsyneenä hermostuin. Tunsin epäonnistuneeni, kun suutahdin ja uhkailin retkien peruuntumisella.

Diagnoosin saaminen oli helpotus, saihan lapsen käytös selkeän syyn. Se ei kuitenkaan helpottanut arkea. Yhtä usein jouduin jankuttamaan: ei saa, lopeta, älä, yritä edes?

Luin kaiken mahdollisen lastenkasvatuksesta. Ohjasin ja kannustin, jäsensimme arkea kuvatauluilla ja keräsimme tarroja onnistumisista.

Väsyneenä hermostuin. Tunsin epäonnistuneeni, kun suutahdin ja määräsin telkkarikiellon tai uhkailin retkien peruuntumisella.

Mietin, kuinka Oskuun vaikuttaa se, että häntä joudutaan koko ajan moittimaan ja kieltämään. Jaksaako hän uskoa olevansa siitä huolimatta hyvä ja ihana?

Minulle toisteltiin, kuinka hurmaava ja fiksu poika Osku on. Tiesin sen kertomattakin, eihän ADHD-diagnoosi vaikuta älykkyyteen.

Kaksi ensimmäistä vuotta erityisluokalla sujuivat ihan kivasti. Opettaja jaksoi valaa uskoa siihen, että jokainen lapsi on hyvä jossakin ja tarvitsee tukea jossakin.

Minulle toisteltiin, kuinka hurmaava, iloinen ja fiksu poika Osku on. Tiesin sen kertomattakin, eihän ADHD-diagnoosi vaikuta älykkyyteen.

Ongelmat alkoivat koulun jälkeen. Sain iltapäiväkerhoista puheluita kesken työpäivän: Osku täällä kiroilee ja sörkkii muiden leikkejä, voitko hakea pois.

Meitä kuului perheeseen vain minä ja Osku, joten jouduin olemaan aina se, joka Oskun haki. Järjestelin työt ja poljin pyörällä kotiin.

Kotona katsoin Oskun syventymistä legorakenteluun ja tunsin olevani maailman huonoin äiti. Sellainen, joka ei pärjää lapsensa kanssa. Näin hentojen hartioiden asennosta, että Oskukin oli surullinen.

Miksi synnytit minusta tällaisen vammaisen, Osku huusi.

Kyllä Osku pärjää, kun vain vähän tsemppaa, hän on niin terävä, päättivät opettajat ja siirsivät pojan kolmannella luokalla tavalliseen kouluun.

Puoli vuotta Osku pärjäsikin. Kun kävin joskus koululla, näin, kuinka valtavasti hän yritti. Koko lapsi oli jännittyneessä tilassa. Hän yritti keskittyä ja teki parhaansa, puristi kynää kädessä. Sitten hän ei enää jaksanut.

Osku alkoi saada koulun jälkeen hirveitä raivareita: potki seinää, löi minua, paiskasi kaukosäätimen televisioruutuun ja huusi, että miksi synnytit minusta tällaisen vammaisen.

Osku keikkui kuulemma liikaa tuolillaan, naputteli kynällä, kirjoitti sotkuista käsialaa, unohti läksyt, puhui viittaamatta.

Aloin pelätä sähköpostin avaamista. Kun Osku nukkui, luin viestejä opettajalta. Enää ei kehuttu, vaan kutsuttiin koululle palavereihin.

Osku keikkui kuulemma liikaa tuolillaan, naputteli kynällä, kirjoitti sotkuista käsialaa, unohti läksyt, puhui viittaamatta.

Monet asiat olivat mielestäni sellaisia, joita ei olisi välttämättä ollut pakko ottaa niin vakavasti. Ajattelen, että Osku olisi pärjännyt paremmin, jos olisi saanut välillä vähän liikkua oppituntien aikana.

Hyvin mennyt jakso oli saanut opettajan kuvittelemaan, että Oskun levottomuus on tahdosta kiinni ja että hän pystyy rauhoittumaan, kun vain haluaa. ADHD onkuitenkin aktiivisuuden ja tarkkaavaisuuden neuropsykologinen häiriö eikä asia, jonka voi hoitaa rangaistuksilla tai tsemppaamalla pois.

Lopulta en saanut Oskua lähtemään kouluun. Hän valitti vatsakipua ja päänsärkyä, aika usein oksetti.

Osku joutui ponnistelemaan joka minuutti suoriutuakseen asioista, jotka suurelle osalle lapsista ovat helppoja ja itsestäänselviä. Kun se ei onnistunut, hän oli pettyneempi kuin kukaan muu.

Yritin selittää Oskulle, että jollakin on ruskeat silmät, toisella allergia ja kolmannella vähän erilaiset aivot. Sairaus-sanaa en halunnut käyttää.
Osku kuunteli ja nyökkäsi, mutta ei sanonut mitään.

Lopulta en saanut Oskua lähtemään kouluun. Hän valitti vatsakipua ja päänsärkyä, aika usein oksetti.

Aamulla riitelin Oskun kanssa, illalla luin opettajan viestejä, päivällä töissä itketti.

Opettajan mukaan pojan kanssa piti olla kovana, hän vain vedätti minua. Itse ajattelen nyt jälkeenpäin, että Oskun oli helpompi osoittaa keholla kipua kuin kertoa sanoilla, miksei halua mennä kouluun.

Arki meni kaaokseksi. Viides luokka oli painajaista. Aamulla riitelin Oskun kanssa kouluun lähtemisestä, illalla luin opettajan viestejä, päivällä töissä itketti.

Muut työkaverit antoivat iltapäivällä puhelimessa omatoimisille koululaisilleen luvan lähteä ulos tai ohjeen tehdä läksyt. Minä sain viestejä vain siitä, että Osku oli taas lähetetty kesken päivän koulusta kotiin.

Huonosti käyttäytyvä lapsi ei aina ole huonosti kasvatettu lapsi. Ehkä toivoin, että joku olisi jaksanut vakuuttaa saman asian myös itselleni.

Osku ei halunnut tehdä enää mitään. Lähdetäänkö Linnanmäelle? Ei huvita. Kutsutaanko joku kaveri yökylään? Ei kiinnosta. Jos joskus menimme jonnekin, Osku sai jälkeenpäin hirveät raivarit. Hauskakin asia kuormitti liikaa.

ADHD ei näy, kuten moni muu vamma. Usein häpesin Oskua. Kun sain kuulla, että hän on kiroillut ja sählännyt koulussa, teki mieli selittää kaikille, että kyllä meilläkin on rajoja asetettu.

Huonosti käyttäytyvä lapsi ei aina ole huonosti kasvatettu lapsi. Ehkä toivoin, että joku olisi jaksanut vakuuttaa saman asian myös itselleni.

Sitten Osku sai lottovoiton. Ei rahaa, vaan jotain parempaa: uuden koulun ja opettajan kuudennelle luokalle. Hän pääsi pienryhmään, jossa jokaisella lapsella on jokin neuropsykiatrinen ongelma.

Opettaja sanoi, että Oskulla on hyvin omintakeinen tapa oppia. Hän tekee kymmentä asiaa yhtä aikaa, mutta kun saa toimia tavallaan, valmistakin syntyy.

Kun poika valitti aamulla vatsakipua, opettaja lupasi, että kouluun saa tulla myöhässäkin, kunhan tulee.

Opettajallakin on hyvin omintakeinen tapa opettaa. Aamupäivä opiskellaan, iltapäivällä pelataan sählyä tai lähdetään vaikka kalastamaan tai uimaan.

Vastikään Osku sai tehdä esitelmän maailman sotahistoriasta, johon on uppoutunut, vaikkei se liittynytkään käsiteltävään oppiaineeseen.

Aina voi joustaa. Muuallakin kuin pulpetin ääressä voi oppia.

Luokka oli Oskulle kuudes uusi ryhmä viiden vuoden aikana. Puoli vuotta meni luottamusta etsiessä. Kun poika valitti aamulla vatsakipua, opettaja lupasi, että kouluun saa tulla myöhässäkin, kunhan tulee. Se vei aamuista pois kireyden, jota aloin pelätä jo illalla.

Osku lähtee ihan mielellään kouluun. Hänellä on ystäviä. Nämä asiat riittävät minulle.

Eikä opettaja onneksi käytä sähköpostia. Sen lukemista minun ei enää tarvitse pelätä. Jos on asiaa, soitellaan tai laitetaan tekstari: 'tänään huono aamu, tulee myöhässä'.

Osku lähtee ihan mielellään kouluun. Hänellä on ystäviä. Nämä asiat riittävät minulle. Joskus raivostuttaa, kun kuulen vanhempien valittavan lapsen saatua kokeesta seiskan. Ei se niin vakavaa ole.

Tietysti Osku välillä valittaa, että kaikki on tyhmää, eikä hän jaksa lukea maantiedon kokeisiin. Se on normaalia esiteinin elämää. Ei koulussa tarvitse aina huippua olla.

Tietysti Osku tekee tyhmyyksiä, kun ei ehdi ajatella: spreijaa kavereiden yllytyksestä seinään tai varastaa kaupasta.

Sitten jutellaan, asiat selvitetään. Myös oikean lääkityksen löytäminen on auttanut. Ihmiset, jotka kritisoivat ADHD-lääkkeiden käyttämistä, loukkaavat. Eihän kukaan pidä pahana, että joku käyttää allergialääkkeitä tai insuliinia.

Jos Osku ei olisi päässyt nykyiseen kouluunsa, en tiedä, mitä olisin tehnyt. Ehkä olisin jäänyt töistä pois ja yrittänyt opettaa häntä kotona. Tiedän useita ADHD-lasten vanhempia, jotka ovat joutuneet tekemään niin.

Osku ei harrasta mitään, tuskin saa stipendiäkään. Haluan kuitenkin, että myös minun lapseni nähdään arvokkaana.

Facebook on täynnä vanhempien päivityksiä: "Taas tuli meidän tytön joukkueelle voitto kotiin." "Poika seuraa suvun perinteitä, tuli stipendi ja hymypoikapatsas".

Minulla ei ole koskaan sellaista kerrottavaa. Osku ei harrasta mitään, tuskin saa stipendiäkään. Haluan kuitenkin, että myös minun lapseni nähdään arvokkaana.

On paljon asioita, jotka vain toinen ADHD-lapsen äiti tai isä ymmärtää.

Kerron Facebookissa, että Oskulla on säilynyt sama puhelin ehjänä jo vuoden, hän leipoo sotkuisesta keittiöstä huolimatta hyviä mokkapaloja ja on kasvanut minua pidemmäksi komeaksi nuoreksi.

On paljon asioita, jotka vain toinen ADHD-lapsen äiti tai isä ymmärtää: Taistelun määrän, jotta löytää omalle lapselleen parhaan tavan oppia. Väsymyksen määrän, kun tuntee hakkaavansa päätään seinään. Aran ajatuksen siitä, että olen ehkä ihan hyvä vanhempi kuitenkin.

Ylpeyden ja rakkauden määrän, kun lapsi saa osallistua samaan joulujuhlaan kuin muutkin.

Osku on alkanut miettiä, mihin lähtee opiskelemaan yläasteen jälkeen. Ehkä lukioon, ehkä ammattikouluun, jotakin tietokoneisiin ja englannin kieleen liittyvää kenties.

Vielä vuosi sitten Osku oli varma, ettei hänestä tule mitään."

Oskun nimi on muutettu. Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 18/2016.

Vierailija

Uskomatonta paskaa teidän kommentit. Se että joku jakaa oman tarinansa tai oman lapsensa tarinan, ei tarkoita sitä että pitäisi muita vain massana. Kun kertoo mistä tahansa ongelmasta, pointti on kertoa siitä ongelmasta, ei analysoida kaikkia muitakin ihmisiä. Eikä tässä vaadittu muita olemaan yli-ihmisiä, vaan vähän ymmärrystä ja myös positiivista palautetta muilta. Sehän on kaikille itsestään selvää, että tällainen lapsi on rankka muullekin ympäristölle, mutta voisivat muut ihmiset silti koittaa myös jotain positiivista sanoa, vaikka muuten tulisikin omat rajat vastaan.

Jos maailma on täynnä tällä tavalla ajattelevia ihmisiä kuin nämä täällä kommenteissa, niin ei ihme että maailmassa on niin paljon vihaa. Jos ei edes tällaiseen asiaan voi empatiaa herua yhden lauseen verran, vaan pitää heti alkaa ruikuttaa ja inistä että muillakin on vaikeaa. Menkää vähän itseenne.

Eritumyisryhmän avustaja

Tämähän on äidin puoli asiasta, se useimmille näkymätön, ei hänen tarvi kaikkia puolia selittää. Miksi koulu siirsi lapsen väkisin normaaliryhmään? Eikä sitten nähdä lisästressiä joka lapselle aiheutuu ja toki opettajalle mahdotonta tilannetta myös? Mutta siis lapsen sopeuduttava vaikka ei vaan pysty. Väkisin tehtävä ADHD-lapsesta myös mielenterveyspotilas?
Lopulta löytyy opettaja jonka keskittyy pelaamaan sillä mihin lapsi pystyy ja siitä lähtien kehittämään lapsen keinoja selviytyä. Jos tilanne ei olisi mennyt niin pahaksi, ei olisi tarvinnut muistuttaa että kouluun tuleminen on tärkeää vaikka myöhästyisikin. Ainut, mitä tarvittiin oli se että lapsi sai myös positiivista palautetta. Kyllä siellä pienryhmässä takuulla säännötkin on, sieltä vaan ei välttämättä joka pikkujutusta laiteta sähköpostia vanhemmille jotka ei kuitenkaan pysty mitään asialle tekemään.

Sisältö jatkuu mainoksen alla