Susanne Peltola ja Jani Mäkinen keittiöhommissa. ”Meidän pojat eivät ole normiveikkoja. Mutta ihmistä, joka on täysin terve, ei vain ole tutkittu tarpeeksi!”
Susanne Peltola ja Jani Mäkinen keittiöhommissa. ”Meidän pojat eivät ole normiveikkoja. Mutta ihmistä, joka on täysin terve, ei vain ole tutkittu tarpeeksi!”

ADHD, Touretten syndrooma, aistiyliherkkyys ja kaikenlaista säätöä. Susanne Peltolan ja Jani Mäkisen lapset eivät ole ihan normiveikkoja eikä tarvitsekaan.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 19/2013.

Salaattiin rucolaa ja kirsikkatomaatteja.

"Varo Iivo, se ovi voi mennä rikki."

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Punajuurisosekeitto hellalta pöytään.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

"Vesipyssyllä ei ammuta sisällä."

Ja pojille liha-makaronilaatikkoa.

"Pois se muovipussi päästä!"

Niila, 12, tulee pöytään suoraan sängystä. Nuutti, 9, pistää veitsen haarukan piikkien väliin ja pyörittelee kuin propellia. Iivo, 7, testaa, millaisen läjän ketsuppia saa lautaselle kolmella puristuksella. Alvar-koira pyörii pöydän alla, Misuveli-kissa jääkaapin päällä.

Susanne Peltolan ja Jani Mäkisen perheessä on rauha maassa juuri nyt.

Kun kastemaidot haisevat

Upeat tapetit, ihania esineitä ja uskomattoman siisti lastenhuone. Vaaleansininen talo Turun saaristossa Rymättylässä on todella kaunis.
Siisti lastenhuone ei johdu siisteistä lapsista. Susanne on karsinut poikien lelut ja pistänyt nekin vähät koriin kannen alle. Kun huoneessa on järjestys, Iivon pääkin on paremmassa järjestyksessä.

Susanne ja Jani eivät pidä "erityislapsi" sanasta. "Diagnoosi" alkaa melkein ahdistaa. Sitten tekee mieli ravistella maailmaa.

"Miksi meitä ihmisiä häiritsee niin paljon, jos joku tekee asioita vähän toisin? Kun psykologi arveli, että saisimme Iivolle ADHD-diagnoosin, kysyin, onko pakko", Susanne sanoo.

"Tajuan kyllä, että diagnooseja ja sairauksia joutuu käyttämään, jotta saa lisäapua esimerkiksi koulussa. Mutta muuten en halua katsoa elämää sieltä käsin. Minusta erilaisilla ihmisillä ei ole poikkeavuuksia vaan persoonallisuuden piirteitä."

Sellaisia kuin aistiyliherkkyys. Sen vuoksi Niilan uudet vaatteet on pestävä ennen käyttöä pehmeiksi ja Nuutti haistaa pihan kastemadot, kun avaa auton oven mummolan pihassa.

Tai sellaisia kuin Iivon vilkkaus. Sen kuulee koko talossa ja näkee makuuhuoneen ikkunasta. Kun Susanne sanoi, että ikkunaan ei saa heittää kiviä eikä keppejä, Iivoa epäilytti: Menisikö ikkuna muka kepistä rikki? Meni se.

Iivo uskoi vasta, kun näki: heitetty keppi menee ikkunasta läpi.
Iivo uskoi vasta, kun näki: heitetty keppi menee ikkunasta läpi.

Osa poikien erityispiirteistä on hienoja, osa työläitä, osa rasittavia. Enää Jani ja Susanne eivät mieti, miksi lapsilla on ne tai miten ne saisi pois. He miettivät, miten niiden kanssa parhaiten pärjää.

Huono hetki, hyvä päivä

Aamu alkaa aina samalla tavalla. Jani, 38, lähtee ovesta ulos ensimmäisenä. Hän on tehtaanjohtajana venetehtaalla kilometrin päässä kotoa ja menee töihin seitsemäksi.

Susanne, 39, keittää kattilallisen puuroa ja nostaa pöytään marjoja ja maitoa. Aamupala on siinä. Ei yhtäkään mahdollisuutta jahkata, kuka syö mitäkin tai saa parhaan jugurtin. Muuten koko homma tyssää.

"Kaikki siirtymävaiheet ovat meille haaste. Poikien ei voi antaa viipyillä aamuisin, vaan mahdollisimman nopeasti eteenpäin."

"Onko lopulta mikään huono päivä, jos kahdeksassa tunnissa on pari puolen tunnin kaaosta?"

Niila menee bussilla yläkouluun Naantaliin, Nuutti pyöräilee Rymättylän omaan alakouluun. Kouluun on vain muutama sata metriä, mutta Susanne saattaa ekaluokkalaisen Iivon sinne. Kouluun meno voi muuten unohtua, jos matkalla näkyy jotakin kiinnostavaa, niin kuin vaikka jänis.

Iivon kouluunmeno jännitti Susannea ja Jania. Aikanaan päiväkodissa alku oli hankalaa. Iivon hakeminen ahdisti, kun etukäteen arvasi, mitä opettajat kertovat: taas on ollut huono päivä.

"Kun Iivolta kysyi, ei ollut ollenkaan huono päivä vaan tosi hauskat leikit. Hänelle huonoja ovat vain hetket, ja pian ne ovat ohi. Onko lopulta mikään huono päivä, jos kahdeksassa tunnissa on pari puolen tunnin kaaosta?"

Aistiyliherkkyys tulee pojille Susannelta, energisyys Janilta. "Kaikkea on vain annettu reilummalla kädellä."
Aistiyliherkkyys tulee pojille Susannelta, energisyys Janilta. "Kaikkea on vain annettu reilummalla kädellä."

Susanne ja Jani menivät puhumaan päiväkodin johtajan kanssa. He kertoivat, millaista säätöä Iivon kanssa kotona on, että poika tarvitsee ohjattua toimintaa, vapaa leikki lähtee helposti käsistä, kaikki liikunta on mieleistä. Sen jälkeen huonoja päiviä oli paljon vähemmän.

"Vasta kun ihmisille tulee tietoa, tulee myös ymmärrystä. Siksi asioista pitäisi puhua rehellisesti", Susanne sanoo.

Hän osaa kuvitella, millaista Iivon pään sisällä on: kuin olisi seitsemän telkkaria yhtä aikaa auki eikä poika osaa sammuttaa yhtäkään.

"On valtavan iso asia, jota ei ymmärretä: nämä lapset eivät tee sitä tahallaan."

Häkistä hemmettiin

Lapsiperhe-elämä meni alusta asti niin kuin ei pitänyt. Piti tulla vaunukävelyjä, vauvauintia ja muskareita. Kun Niila syntyi, hän söi ja itki.
Koliikki, se menee ohi, Susanne ja Jani lohduttivat itseään ja vauvaa. Mutta kuukaudet kuluivat eikä itkeminen loppunut.

Tuli valtava huoli. Susanne vei Niilaa vauvahierontaan, opetteli vauvatanssit ja akupisteet ja kantoi kantoliinassa yötä päivää. Vauvalla oli suolisto-ongelmia, ja unikoulukokeilu oli kipujaan itkevälle kidutusta. Perhepeti ei ollut valinta vaan ainoa mahdollisuus.

"Niila on voimakkaasti aistiyliherkkä. Se on tyhmä sana mutta tarkoittaa, että hän kokee maailman aistien kautta hirveän voimakkaasti: kosketuksen iholla, ruuan suussa, hajut nenässä, valon silmissä. Kesti kauan ymmärtää se."

"Ajattelimme, että esikoinen nyt oli tämmöinen haastava vauva."

Kun Niila täytti kaksi, Susanne alkoi odottaa Nuuttia.

"Ajattelimme, että esikoinen nyt oli tämmöinen haastava vauva, huono tuuri vaivojen suhteen ei osu toista kertaa."

Nuutti valvoi ja itki vielä Niilaa enemmän. Suolistovaivat olivat Niilan vaivojakin pahemmat. Kaksi vuotta Nuutti söi vain kolmea asiaa: rintamaitoa, päärynää ja riisipuuroa. Mitään muuta vatsa ei kestänyt. Sitten Nuutilla alkoi korvatulehduskierre ja infektioastma. Susannella kolmas raskaus.

"Iivo oli, miten sen kauniisti sanoisi, yllätyslahja. Ja talon rakentaminen siinä kaaoksessa sulaa hulluutta!"

Oli rakentamisessa hulluuden lisäksi muutakin: Suuri haave päästä häkistä hemmettiin. Antaa pojille kaupunkia puhtaampi kasvupaikka ja vähemmän aisteja ärsyttävää hälyä.

"Tähän taloon liittyi paljon unelmia. Näin elämän romanttisina kuvina: kuinka avaisin keittiön ikkunan ja huutaisin ulos että pojat, hakekaas äidille yrttitarhasta vähän basilikaa."

Jani, insinööri, katsoi netistä talonrakennusohjeita ja ryhtyi hommiin. Fyysinen työ teki hyvää.

Susanne valvoi kuudetta vuotta, nyt kolmannen vauvan kanssa.

"Elämässä oli niin paljon haasteita, että niihin ei halunnut jäädä vellomaan vaan asettaa tavoitteita, mitä kohti mennään."

Kerrostalokodissa Turussa Susanne valvoi kuudetta vuotta, nyt kolmannen vauvan kanssa.

Rymättylään metsän reunaan muutettiin viikkoa ennen kuin Niila aloitti koulun. Kun kukkatapetit olivat seinässä ja lapset hoidossa, Susanne makasi lattialla eikä jaksanut nousta.

"Kun pääsin lattialta ylös, menin tonttimme laidalle. Keräsin siellä savimaasta kiviä ja itkin, että muut rakentavat uraa, mutta minä en kykene muuhun kuin kiviä keräämään."

"Näillä mennään mitä on annettu, mutta asennoitumisensa voi valita itse."

Kivi kiveltä Susanne alkoi toipua. Hän maalasi keräämänsä sadat kivet vaaleanpunaisiksi ja asetteli pitkin pihaa. Jani joutui siirtelemään niitä kun leikkasi nurmikkoa, mutta malttoi olla hiljaa.

Kivien keräämisen lisäksi Susanne juoksi. Ensin puoli kilometriä, sitten kokonaisen, kohta viisi ja kymmenen kilometriä. Siinä juostessaan hän päätti, että uuteen kotiin ei rakenneta yhtään kulissia. On ihan sama, missä asuu, jos voi huonosti. Näillä mennään mitä on annettu, mutta asennoitumisensa voi valita itse.

Zen ja herra Tourette

"Iskä! Missä läppäri on?"

"Pöydällä."

"Äiti! Missä laturi on?"

"Laatikossa."

"Iskää ja äitii! Missä munakello on?"

Jäähyminuutteja keittiön pöydän ääressä tulee ikävuosien mukaan.

Munakello käännetään, Iivo menee pelaamaan. Puoli tuntia, minuutilleen. Jos peliaikaa antaa enemmän, se kostautuu.

Välillä annetaan silti. Sitten kärsitään ylikierrokset, ja munakelloa käännetään taas: jäähyminuutteja keittiön pöydän ääressä tulee ikävuosien mukaan, Nuutille yhdeksän, Iivolle seitsemän.

"Meditaatio on pidentänyt pinnaamme, mutta ei sekään ihmeitä tee", Susanne nauraa.

Kun Susanne ensimmäisen kerran puhui zeniläisyydestä, sisäisestä kasvusta ja elämän tarkoituksesta, Jani yritti ymmärtää. Se ei onnistunut kovin hyvin.

"Olen perinteisesti tykännyt olla toiminnan maailmassa. Niin helposti sitä itsensä lokeroi."

Mielenrauha ja rauhaton mieli vaihtelevat vaaleansinisessä talossa.
Mielenrauha ja rauhaton mieli vaihtelevat vaaleansinisessä talossa.

Viisi vuotta sitten toiminnan mies näki, että vaimo on väsymyksestä puolikuollut. Isovanhemmat tulivat hoitamaan poikia, kun Jani ja Susanne lähtivät lomalle Kreikkaan nukkumaan. Illalla hotellihuoneessa Susanne vain ei saanut unta. Hän ja Jani olivat kävelleet vauvaa sylissään pitävän kerjäävän naisen ohi ja Susanne itki, kuinka ihmisten ohi voi kulkea niin.

"Tiesin, että kerjäämisessä voi olla mafia takana, turisteja huijataan enkä voi pelastaa maailman kerjäläisiä. Silti mietin vain, mitä voin tehdä."

Seuraavana iltana nainen ja lapsi olivat kerjäämässä taas. Jani kaivoi lompakon esiin – jos setelillä saa Susannelle yöunet niin hyvä! Mutta Susanne menikin istumaan naisen viereen.

"Tajusin, että kyse ei ole rahasta vaan taakan jakamisesta. Kerjäävän naisen viereen istuessani hän katsoi minua suoraan silmiin, ja sen pienen hetken välissämme ei ollut mitään. Oli vain kaksi naista, kaksi äitiä. Tuli rauhallinen olo. Se mitä voin tehdä on olla hetken rinnalla kulkijana."

Susanne ja Jani eivät puhu vaikeuksista vaan haasteista.

Kotiin palattuaan teatteri-ilmaisun ohjaajaksi opiskellut Susanne päätti opiskella logoterapeutiksi: logoterapiassa huomio on nykyisyydessä ja tulevassa ja vaikeuksistakin etsitään voimaa. Terapeutin paperit Suomen logoterapiainstituutista ovat kädessä lokakuussa. Logoterapian lisäksi hän on viime vuodet lukenut paljon muuta, kuten narratiivista terapiaa ja mindfulnessia eli tietoista läsnäoloa – ja niin on myös Jani.

"Aloin selata Susannen kirjoja ja innostuin. Tämähän olikin mielenkiintoinen maailma."

Nyt Janikin on opiskellut ratkaisukeskeiseksi työnohjaajaksi, vienyt oppeja työpaikalleen tehtaalle ja etenkin soveltanut kotona. Tiedoista on ollut apua, kun lapsien kanssa on vaikeuksia. Paitsi että Susanne ja Jani eivät puhu vaikeuksista vaan haasteista.

"Lasten kanssa on paljon haasteita, ja niiden vuoksi voi lamaantua tai kiukutella. Tai sitten voi etsiä ratkaisuja."

Lampun valoa päälle ja pois ja päälle ja pois, 30 kertaa.

Yksi haasteista on Touretten syndrooma. Neurologinen oireyhtymä aiheuttaa Nuutille tic-liikkeitä eli pakkoliikkeitä, jotka hän saa pidettyä aisoissa muualla, mutta jotka sitten purkautuvat kotona. Viheltelyä, lihasnykimistä, pieniä äännähdyksiä. Tai lampun valoa päälle ja pois ja päälle ja pois, 30 kertaa.

"Silloin saatamme sanoa, että nyt herra Tourette on ilmeisesti paikalla. Niin sanomalla otamme asian irti Nuutista. Eikä niin, että sinä olet tuollainen."

Hyvinä päivinä se onnistuu hienosti. Sitten on niitä toisia.

"Jos lapsia ei olisi, sitä voisi erehtyä luulemaan olevansa valmiimpikin ihminen."

Huonoina päivinä kaikki menee pieleen. Susanne käskee Nuuttia lopettamaan nykimisen ja Jani ilmoittaa Iivolle, että hänen sähläystään ei jaksa kukaan. Nuutti tuhahtaa veljelleen "senkin ADHD", ja Susanne sanoo Niilalle, että tee itse ruokasi. Sosekeitto saa tuntua suussa inhottavalta, mutta "mitä paskaa tämä on" on pelkkää huonoa käytöstä.

"Jos lapsia ei olisi, sitä voisi erehtyä luulemaan olevansa valmiimpikin ihminen."

Seikkailua päin

Maanantaina ja keskiviikkona on taekwondo-harjoitukset. Tiistaina ja torstaina on sirkusharjoitukset. Harjoituksiin mennessä syödään autossa evääksi hedelmiä ja leipää. Takaisin tullessa käydään kaupassa. Telkkaria ei katsota, koska sitä ei ole.

"Arki pidetään kasassa tiukalla rakenteella. Ja verensokeria tasaavilla välipaloilla."

"Ohjattu liikunta on arki-iltojen pelastus. Harrastamme taekwondoa yhdessä koko perhe. Siinä on lihaskuntoa ja tasapainoa ja liikkumista, tarkat säännöt ja ryhmäkuri. Täsmäsopivaa meidän pojille."

Iltapalan jälkeen – rahkaa, hedelmiä ja tummaa leipää – alkaa nukuttaminen. Iivolle makuulla pysyminen on vaikeaa. Rauhoittava musiikki ei väsytä häntä yhtään, ei jalkojen hierontakaan. Paras keino on päästä parisänkyyn Susannen paikalle. Susanne lukee Iivolle iltasadun ja vastaa taas kysymykseen, miksi täällä eletään, kun kuitenkin kuollaan: siksi, että elämä on seikkailu.

Seuraavaksi unta ei saa Nuutti. Lääkäri ehdotti pojalle unilääkkeitä, mutta Susanne ei ottanut. Mieluummin hän pitää kättä Nuutin otsalla, rauhoittaa ja silittää lastenhuoneessa kerrossängyn vieressä kunnes poika nukahtaa. Joskus puoli tuntia, joskus tunnin. Siinä vaiheessa valo Niilan huoneessa on sammunut.

"Yöelämämme on kaikkien parisuhdeneuvojen vastaista."

Toisinaan Janikin jo nukkuu, parisängyssä Iivon vieressä. Susanne jää kerrossänkyyn Nuutin alapuolelle. Siitä on lyhyt matka rauhoittamaan yöllä heräävää poikaa.

"Yöelämämme on kaikkien parisuhdeneuvojen vastaista. Lapset vaeltavat ympäriinsä hereillä ja unissaan, emme nuku Janin kanssa edes samassa sängyssä – jos ylipäätään jossakin saa nukkua niin hyvä. Mutta intohimo, se on silti kantanut, kaikki nämä vuodet."

Muuten elämä on murrosvaiheessa. Huhtikuussa koko perhe lähtee Japaniin. Shikokun saarella on 88 temppeliä kiertävä, 1 200 kilometriä pitkä pyhiinvaellusreitti. Tavoite on kävellä se päästä päähän: 20 kilometriä päivässä, ainakin parin kuukauden ajan. Kantaa itse tavaransa, vaeltaa viidakossa ja vuoristossa, nukkua temppeleissä.

Susanne ja Jani haluavat vaelluksella opettaa pojilleen, että elämä todella on seikkailu. Pojat ovat jo opettaneet sen heille.

"Erilaiset lapset muuttivat elämäntapamme ja ajatuksemme – ei siksi, että halusimme vaan siksi, että oli pakko."

"Erilaiset lapset muuttivat elämäntapamme ja ajatuksemme – ei siksi, että halusimme vaan siksi, että oli pakko. On kiinnostava nähdä, miten tämä matka alkaa elää meissä."

Susanne uskoo, että vaelluksella on pojille toimintaterapeuttinen vaikutus: samalla kun jalat tamppaavat viikosta toiseen maata, aivoihin tamppautuu usko omiin vahvuuksiin ja kykyyn selviytyä.

Jani tietää jo nyt, mihin toivoo vaelluksen häntä valmistavan. Siihen, että voisi luopua työstä tehtaanjohtajana ja alkaa tehdä Susannen kanssa enemmän töitä yhdessä perustetussa hyvinvointivalmennusyrityksessä.

"On monta asiaa, jotka pitävät kiinni entisessä: rutiinit, valta, taloudellinen toimeentulo. Luopuminen nykyisestä työstä olisi ehkä järjetöntä, mutta ihmisen pitäisi tehdä sitä mikä tekee onnelliseksi."

Lisämausteita

Keittiön ikkuna on trampoliinille päin.

"Pojat, tuotteko äidille vähän basilikaa!"

"Pojat, basilikaa!"

Pomppijat eivät kuule. Ei Janikaan. Hän on seuraavana hyppyvuorossa. Se on pojista parasta mitä on.

Susannesta parasta on, että elämä on nyt hyvää näin. Kaunein hetki pitkään aikaan oli se aamu, jolloin Nuutti käveli reppu selässä kouluun ja Susanne katseli ikkunasta. Yhtäkkiä pojalle tuli tic-liikkeitä ja hän tanssahteli omissa maailmoissaan siinä tien reunassa. Niissä liikkeissä ei ollut mitään vikaa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla