Kansanedustaja Aino-Kaisa Pekonen ikävöi näyttelijäveljensä Aku Hirviniemen ilmeitä, jos tapaamisesta ehtii kulua liian pitkä aika.
Kansanedustaja Aino-Kaisa Pekonen ikävöi näyttelijäveljensä Aku Hirviniemen ilmeitä, jos tapaamisesta ehtii kulua liian pitkä aika.

Lapsena Aino-Kaisa Pekosta hävetti melkein kaikki, mitä pikkuveli Aku Hirviniemi teki. Nyt aikuisina kansanedustaja ja näyttelijä tapaavat toisiaan melkein joka viikko. Seuraavaksi suunnitelmissa on Anneli Auer -sunnuntai.

Näyttelijä Aku Hirviniemi, 32, tunnetaan muun muassa Putous-sarjasta sekä Luokkakokous-elokuvista. Aku asuu Riihimäellä näyttelijä Niina Lahtisen kanssa. Heillä on kaksi tytärtä: Tuulikki, 5, ja Annikki, 9. 

"Ensimmäisessä lapsuusmuistossani siskoni Aino-Kaisa ja veljeni pelottelevat minua Luomi-Iitalla, joka tulee ja vie. Hän oli kuvitteellinen, kamala, syylänaamainen ilmestys. 

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Menin aina piiloon pyöreän ruskean pöydän taakse. Aino-Kaisa ja veljeni olivat lopulta melko paniikissa itsekin.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Taisin olla vähän yksinäinen, sisaruskolmikon hännänhuippu. Ymmärsin kyllä, ettei Aino-Kaisa ollut varsinaisesti mielissään, kun seurasin häntä pensasaidan läpi naapurin kotibileisiin ja aloin esittää siellä omia taikatemppujani. Menin silti.

Ajattelin aina, että minun pitää tehdä jotain hauskaa ja erikoista, että kelpaan ja pääsen mukaan.

Rouva lupasi viisikymmentä markkaa, jos lähdemme.

KUN OLIN KYMMENEN, perustimme ystäväni Janne Katajan kanssa oman ohjelmatoimiston. Myimme itsemme keikoille yritysten tilaisuuksiin. Esiinnyimme pariskuntana nimeltä Tauno ja Martta ja kerroimme vitsikirjasta varastamiamme juttuja.

Yhtenä vappuna meidät oli palkattu Riihimäen striptease-klubille. Siellä ei ollut tajuttu ikäämme.

Parin sketsin jälkeen eräs rouva tuli sanomaan, että saamme viisikymmentä markkaa, jos lähdemme.

Myöhemmin Aino-Kaisa on sanonut, että tekemiseni hävettivät häntä. 

Testaan, montako kondomivitsiä Aino-Kaisan poika kestää hermostumatta.

TYTTÄRENI SYNNYTTYÄ kaikki suvun naiset tulivat hössöttämään ja olivat varmoja, etten osaa vaihtaa vaippaa. Väitän, etten ollut mitenkään erityisen pihalla siinä hommassa.

Aino-Kaisa oli naislauman kärkijoukoissa. Hän sanoi saaneensa samalla vähän kuin oman tyttären, poikien äiti kun on.

Hän ostaa yhä tytöilleni mekkoja ja hiuspinnejä ja lakkaa heidän kynsiään pinkeiksi.

Minä taas aloin viedä Aino-Kaisan poikaa sählyyn, kun hän kasvoi. Pelaamme yhdessä vieläkin.

Toivo on nyt 17-vuotias ja minua parempi, sillä hän harrastaa sählyä monta kertaa viikossa. Enon roolin innoittamana testaan usein, kuinka monta kondomivitsiä kundi kestää hermostumatta tai kiusaantumatta nyt, kun seurustelee.

Itse olen joutunut lapsieni kasvattamaksi.

EN MUISTA, ETTÄ meillä olisi lapsuuskodissa ollut mitään erityisiä sääntöjä. Ehkä sellaisia ei tarvittu.

Nyt Aino-Kaisa on omille lapsilleen aika tiukka, soittelee heti, kun kotiintuloajasta on kulunut kymmenen minuuttia: missä oot, koska tuut, tuut kyllä nyt!

Itse olen joutunut lapsieni kasvattamaksi. Kun menemme yhdessä Prismaan ja alan hölmöillä hyllyjen välissä, lapset sanovat, että iskä hiljempaa ja ota tuo ruma karvahattu pois päästä.

Yleensä tottelen.

Mottoni on, että asialliset hommat hoidetaan ja muuten ollaan kuin Ellun kanat. Asiallisiin hommiin kuuluvat työasiat, olen aina ajoissa keikoilla.

Lapsuuskodissa menen sohvalle makaamaan ja luen naistenlehdet.

ISOVELJEMME EI OLE poliitikko tai näyttelijä eikä voisi vähempää olla kiinnostunut julkisuudesta. Hän tekee miesten töitä samalla alalla kuin isä aikoinaan, on viisas ja hyvällä tavalla normaali. 

Aino-Kaisa sanoo joskus lempeästi, että olen meidän perheemme lellitty kuopus. En myönnä!

Äiti soittaa ainakin kerran viikossa: oletteko jo lasten kanssa syöneet, ai ette, hyvä, tulkaa tänne.

Lapsuuskodissa menen sohvalle makaamaan ja luen äidille tulleet naistenlehdet.

Aino-Kaisasta tuli vähän yllättäen viisaampi kuin minusta.

KUN AINO-KAISA JÄTTI lukion väliin ja alkoi opiskella lähihoitajaksi, kuittailin hänelle. Itse olin niin miellyttämisenhaluinen, että tahdoin naurattamisen lisäksi näyttää opettajille, että otan koulun tosissani. En ollut kympin oppilas, mutta kasin kuitenkin.

Aino-Kaisasta tuli vähän yllättäen viisaampi kuin minusta. Kun en ymmärrä, mitä tarkoittaa sote-uudistus – kuka tavallinen ihminen ymmärtäisi! – kysyn siskolta. Hän osaa selittää.

Työmme on osittain samanlaista: ihmisten edessä seisomista ja monenlaisten tyyppien kanssa toimeen tulemista. Aino-Kaisa yrittää kuitenkin muuttaa maailmaa. Minä vain kerron huonoja vitsejä.

Aino-Kaisa on luotettavimpia tuntemiani ihmisiä. Kun hänelle sanoo, että tästä ei sitten puhuta muille, niin hän pitää suun kiinni. Voisin kertoa hänelle mitä tahansa, vaikka useimmiten kerronkin vain töistä tai lasten asioista."

Vasemmistoliiton kansanedustaja Aino-Kaisa Pekonen, 37, asuu Riihimäellä. Hänen perheeseensä kuuluvat kuljetuspäällikkönä työskentelevä puoliso Henri Pekonen, pojat Toivo, 17, Väinö, 15, ja Unto, 12, sekä viisi koiraa.

"Vauvana Aku ei ärsyttänyt. Hän tuijotteli sitterissä. Ensimmäinen päivä isosiskona oli niin tärkeä, että muistan yhä siitä kummallisia yksityiskohtia. Sinä päivänä sain joulukalenterista pienen Pinokkion.

Olin viisivuotias. Puhelimessani on tallessa kuva, jossa katson syliini asetettua Akua hellästi. Toinen polveni on toisen päällä niin kuin aikaihmisellä. Kuvan herkkyys liikuttaa.

Sitten Aku kasvoi ja alkoi olla aika rasittava.

Aku ilmoitti, että minäpä pissaan nyt tähän lattialle.

AKULLA EI OIKEIN ollut kavereita, minulla oli. Aku haki huomiota keksimällä kaikenlaista. Siis todellakin kaikenlaista.

Kun istuimme kaverin kanssa huoneessani, Aku tuli sisälle ja ilmoitti, että minäpä pissaan nyt tähän lattialle. Sen hän teki.

Jos lueskelin yksin, Aku alkoi yhtäkkiä vaikeroida viereisessä huoneessa 'älä Aino-Kaisa lyö, sattuu, aijai'. Äiti kuuli huudon alakertaan ja kiljui takaisin, että jätä Aku rauhaan.

Käänsin rauhassa sivua hevoskirjasta ja ajattelin, että käydäänpä taas kuvio läpi: ensin huutaa Aku ja sitten äiti, mutta kohta on hiljaista.

Äiti tykkäsi laulaa vappuna taistolaislauluja.

HIRVEÄN KIVA LAPSUUS meillä kuitenkin oli. Äiti ja isä olivat nuoria, isä työskenteli VR:llä ja äiti terveyskeskuksessa hoitajana. Vaikka välillä riideltiin, he jollain tavalla ymmärsivät. Kaikki puhuivat mielellään. 

Äiti tykkäsi laulaa, vappuna taistolaislauluja, arkena muutakin.

Lauantaisin saunan jälkeen katsoimme koko perhe televisiosta Iltalypsyä, samalla syötiin nakkeja. Varmaan jokaisessa perheessä Riihimäellä olisi avautunut sama näky, jos olisi kurkistanut olohuoneen ikkunasta sisälle. 

Kun Akusta tulee kuuluisa, voitte leuhkia nähneenne tämänkin näytelmän.

AKUHAN SAATTAA MENESTYÄ. Ajatus tuli ensimmäistä kertaa mieleeni, kun äiti patisti koko perheen katsomaan, kuinka Aku tanssi nuorisoteatterissa kaislahame yllään. Hän oli ehkä yhdeksän.

Meitä sisaruksia ei olisi voinut vähempää kiinnostaa. Äiti sanoi jotenkin niin, että sitten kun Akusta tulee kuuluisa, voitte leuhkia nähneenne tämänkin näytelmän. Mietin, että tosiaan, on se mahdollista, vau.

Kun Aku sitten pääsi teatterikorkeakouluun ensi yrityksellä, olin ylpeä. Minun pikkuveli!

En ole koskaan ollut Akulle menestyksestä kateellinen. Minulla on omat juttuni.

Politiikka on ihan tavallisten ihmisten hommaa.

KIINNOSTUIN POLITIIKASTA vasta aika vanhana. En ollut mikään tiedostava teini, vaikka vanhemmat olivat poliittisesti aktiivisia.

Lähihoitajan työssäni näin sata vialla olevaa asiaa ja leikkipuistossa hiekkalaatikon reunalla puhuimme muiden äitien kanssa maailman epäkohdista. 

Kun olin vuosia valittanut kaupungin hiekoittamattomista kaduista, isä sanoi, että kannattaisi lähteä mukaan ja vaikuttaa itse. Hän rohkaisi: politiikka on ihan tavallisten ihmisten hommaa, pitää vain jaksaa ottaa asioista selvää.

Äiti sanoi raskausuutiseni kuultuaan, että pieni vauva on ihaninta maailmassa ja onnea.

ESIKOISENI OLI 12, kun pääsin eduskuntaan. Sain hänet 19-vuotiaana. Nyt ajattelen, että kamalan nuorena.

Äiti sanoi raskausuutiseni kuultuaan, että pieni vauva on ihaninta maailmassa ja onnea. Ensimmäinen vuosi äitinä olikin elämäni paras vuosi.

Murrosikäinen Aku otti ruttuisen, viisaan näköisen vauvani syliinsä epävarmasti. Asento oli kenties vähän sama, jossa itse pitelin häntä 15 vuotta aikaisemmin.

Vastikään vanhojentansseissa poikani näytti kamalan pitkältä. Mummoksi en ihan vielä haluaisi.

Sukujuhlissa Aku vetäytyy lasten kanssa pelaamaan pleikkaa.

MEILLÄ ON AKUN kanssa samanlainen iso nenä ja isot huulet, isältä perityt. Muuta samaa ei olekaan. Minä olen puhelias, Aku vaatii aikaa lämmetäkseen. Sukujuhlissa hän usein vetäytyy lasten kanssa pelaamaan pleikkaa.

Asun kilometrin päässä lapsuuskodista ja vanhemmista. Aku on päässyt elämässä vähän pidemmälle, kahden kilometrin päähän.

Joskus ajattelen, että vanhemmat tietävät kaikki asiani, ei voi olla normaalia. Hetken se ahdistaa.

Enemmän tuntuu siltä, että olen turvassa.

Aikuisena Aku ei ole koskaan ärsyttänyt.

AKUN KANSSA LÄHENNYIMME, kun hänestä tuli isä. Akulla oli lapsensa kanssa varmat kädet ja lämmin hymy.

En puuttunut hoitoon, mutta lupasin auttaa aina kun voin. Sen lupauksen olen pitänyt. Välillä muistutan, että lapset ovat pieniä vain hetken. 

Aikuisena Aku ei ole koskaan ärsyttänyt. Jos emme näe vähään aikaan, tulee ikävä Akun olemusta ja ilmeitä.

Melkein joka sunnuntai syömme yhdessä jonkun sisaruksen kotona. Minä kokkaan moskovanpataa, pilkon suolakurkut. Viiniä kaadetaan, kaikki lapset ovat mukana, juttua piisaa.

SEURAAVAKSI MEILLÄ on yhteinen Anneli Auer -sunnuntai. Olemme väitelleet, mitä tapahtui ja kuka on syyllinen. Nyt olen ostanut Ulvilan murhamysteeri -dokumentin. Katsomisen jälkeen pääsemme ehkä sopuun.

Dvd on vielä muoveissa. Aku sanoi, että saan avata sen vasta, kun kaikki ovat paikalla, etten peukaloi todisteita.

Se on ihan Akun tapainen vitsi."

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 9/2016.

Sisältö jatkuu mainoksen alla