Boheemi ja pedantti

Saku Tuominen:

”Olen Aksua kuusi vuotta vanhempi. Nuorempana minusta tuntui, että meitä yhdisti vain se, että synnyimme samaan perheeseen. Vasta vanhemmilla päivillä, vähitellen, on paljastunut, mikä meissä on yhteistä.

Minä synnyin Helsingin Kalliossa, mutta Aksun syntyessä olimme juuri muuttaneet Espooseen Tapiolaan. Vartuin siis esikaupungissa ja pelasin futista ja jääkiekkoa.

Aksun etäisyys siihen maailmaan oli todella suuri. Hän oli aivan muuta kuin se porukka, jossa liikuin. Myöhemmin aloin ymmärtää erilaisuuden syyt selvemmin.

Aksu rakasti jo pienenä kukkia, klassista musiikkia ja näyttävää pukeutumista. Teini-iässä hänen käytöksensä muuttui entistä teatraalisemmaksi. Pidin siitä, sillä rakastan rohkeutta olla persoonallinen. 1980-luvulla Suomi oli kuitenkin hyvin erilainen kuin nyt. Sukumme oli iso ja jo siihen mahtui ihmisiä, joille Aksun käytöstä piti välillä vähän selittää.

”En muista meidän koskaan riidelleen. Aksussa ei ole ärsyttäviä ominaisuuksia, korkeintaan hymyilyttäviä.”

Nyt ymmärrän, ettei Aksulla toden­näköisesti ollut aina kovin helppoa. Olisin voinut keskustella hänen kanssaan aiemmin kahden kesken tai ainakin kysyä, miten voisin auttaa. Minun aikani meni kuitenkin lätkää pelatessa.

Kesti kauan ennen kuin Aksu halusi puhua homoudestaan. Me molemmat kyllä tiesimme toisen tietävän. Annoin Aksulle tilaa ja mahdollisuuden puhua sitten, kun hän itse haluaa.

”Aksu saattoi miettiä, tuoko poikaystävänsä sukutapaamiseen. Yritin toimia sillanrakentajana.”

Kun sain tietää, että Aksulla on poika­ystävä, tein kaikkeni tukeakseni ja auttaakseni. Aksu saattoi esimerkiksi miettiä, tuoko poikaystävänsä sukutapaamiseen. Yritin toimia silloin sillanrakentajana parhaan kykyni mukaan.

Omassa pienessä mittakaavassani olen koettanut jatkaa sillan rakentamista. Alex Niemisen kanssa esimerkiksi kuratoimme TEDx-seminaaria ja teimme sinne Kaikki muuttuu paremmaksi -projektin. Siinä julkihomot kertoivat kokemuksistaan ja omasta epävarmuudestaan.

Saku Tuominen on 51-vuotias yrittäjä ja tietokirjailija. Hän asuu Helsingissä avoliitossa, ja hänellä on edellisestä liitostaan 18-vuotias tytär.

Näin aikuisina minä ja Aksu pääsemme helposti samalle aaltopituudelle. Olemme läheisiä, vaikka emme ehdikään pitää kovin aktiivisesti yhteyttä. En muista meidän koskaan riidelleen. Aksussa ei ole ärsyttäviä ominaisuuksia, korkeintaan hymyilyttäviä.

Välillämme ei ole hurskastelua, kiertelyä tai puhumattomia juttuja. Sanomme asiat nopeasti ja suoraan emmekä lataa niihin ylimääräisiä merkityksiä.

Meitä yhdistää samanlainen huumori. Nauramme usein esimerkiksi perheemme piirteille. Yksi tällainen asia on isämme toistama lause: ’Juma auta, miten keskinkertaista!’

Mitäänsanomaton oli meillä pahasta, kun taas räväkkyyttä arvostettiin.

Luulen, että tänään suhteemme isän lauseeseen on kaksijakoinen. Arvostamme erilaisuutta ja rohkeutta tehdä asiat omalla tavalla, mutta mikä on rohkeaa ja mikä keskinkertaista? Meissä kaikissa on niin monta puolta.

Aksu on valtavan kurinalainen, jopa armoton kaikessa tekemisessään. Kolmekymppisenä hän oli monia kieliä osaava ja yliopistosta valmistunut kääntäjä, mutta sitten hän päättikin alkaa vielä opiskella juristiksi.

”Aksu on maailman kohteliain ja huomaavaisin, mutta saattaa olla myös piikikkyyteen saakka rehellinen samaan aikaan.”

Aksu ottaa isotkin urakat haltuun huimasti minua järjestelmällisemmin. Olenhan minäkin kirjoittanut kirjoja ja toiminut yrittäjänä, mutta tykkään silti tehdä asioita vähän rennommin. Aksu saattaa tehdä töitä seitsemänä päivänä viikossa ja pitää palaverin vaikka kolmelta aamu­yöllä. Minusta ei olisi siihen. En yllättyisi, jos Aksu aloittaisi vielä uuden uran.

Ääripäissä eläminen ei pelota Aksua. Hän on superlatiivien ihminen, asiat ovat hänestä joko fantastisia tai aivan kauheita. Hän vaatii itseltään ja toisilta paljon. Aksu on maailman kohteliain ja huomaavaisin, mutta saattaa olla myös piikikkyyteen saakka rehellinen samaan aikaan.”

Aksu Tuominen on 45-vuotias asianajaja, joka tekee töitä pääomamarkkinoiden ja finanssialan sääntelyn parissa. Aiemmin hän työskenteli kielenkääntäjänä. Aksu pystyy tekemään töitä viidellä kielellä ja puhuu lisäksi useita muita. Intohimoinen pianisti ja kokkaaja on ollut yhdessä saman miehen kanssa 25 vuotta.

Aksu Tuominen:

”Kun olin pieni, kävimme koko perhe katsomassa Sakun jääkiekko-otteluita Espoossa Matinkylän jäähallissa. Tai oikeastaan minun oli tultava mukaan, vaikka urheilu ei kiinnostanut minua. Vietin aikani kah­viossa tai tein lumiukkoja pihalla. Kun pääsin musiikkiopistoon, se tuntui omalta jutultani.

Olen soittanut pianoa esikouluikäisestä asti. Lapsena myös lauloin Tapiolan kuorossa ja harrastin kamarimusiikkia sekä musiikkiteatteria. Harkitsin muusikon uraa, mutta kun pääsin yliopistoon, kielet veivät mukanaan ja musiikki jäi harrastukseksi.

Taideporukoissa oli aika vapaata, kaikilla oli ryysyjä ja kaulahuiveja, kun taas jääkiekon parissa arvostettiin jätkämäisyyttä. En silti koskaan ole pitänyt Sakua jätkänä. Hän on luonteeltaan pehmeä.

”Saku ei koskaan ole ollut tavallinen. Mitä vanhemmaksi hän on tullut, sitä enemmän hän on itsekin ymmärtänyt oman ainutlaatuisuutensa.”

Lukiossa Sakusta alkoi karista pois perinteinen jääkiekkoilija, ja hänestä tuli enemmän boheemi. Hän alkoi kuunnella erikoista progressiivista musiikkia ja pukeutua outoihin tummiin lumppuihin.

Saku ei koskaan ole ollut tavallinen. Mitä vanhemmaksi hän on tullut, sitä enemmän hän on itsekin ymmärtänyt oman ainutlaatuisuutensa. Hän kulkee omia teitään eikä ole enää huolissaan siitä, mitä muut miettivät.

Rentoudesta huolimatta Sakussa on vahva sofistikoitunut puoli. Hän kertoo mielellään, mitä on tehnyt tai oppinut, ja puheessa korostuvat elämän huippukohdat. Emme kumpikaan ole erityisesti käytännön ihmisiä. Saku ei taatusti ole elementissään kootessaan jotain hyllyä. Elämässä on tärkeämpiäkin asioita, joihin haluamme heittäytyä ja keskittyä.

Meille molemmille kirjat ja kirjoittaminen ovat tärkeitä. Se johtuu varmaan siitä, että lapsuudenkodissamme luettiin ja kirjoitettiin paljon. Mökin sijaan meillä oli toinen asunto Nizzassa, ja siellä elimme paikallisen kulttuurin mukaan.

Vanhemmillemme oli tärkeää, että lapset saivat harrastaa ja opiskella. Äiti pyöritti kotia, isä kävi töissä. Muistan, että meillä oli aina tyylikäs koti ja parhaat vaatteet.

”Joskus minulle ja Sakulle syntyy aikamoista kilpailua, varsinkin kun olemme kiinnostuneita samoista asioista.”

Minulla ja Sakulla on kuuden vuoden ikäero, ja kymmenen vuotta minun jälkeeni meille syntyi vielä kaksossiskot. Ikäero oli hyvä asia, sillä meitä ei Sakun kanssa pantu onneksi samoihin harrastuksiin. Musiikki oli minun juttuni, ja vanhemmat tukivat sitä kaikin tavoin.

Joskus minulle ja Sakulle syntyy aikamoista kilpailua, varsinkin kun olemme kiinnostuneita samoista asioista. Keskinkertaisuutta olemme oppineet kammoamaan.

Voi olla raskasta, jos läheisyyden tilalle tulee suorittaminen ja kisailu siitä, kumpi on parempi. Olisi hienoa pystyä puhumaan normaaleista asioista, eikä kiirehtiä kehumaan jonkin uuden ravintolan mahtavia sellerikohokkaita, joita toinen ei ole vielä ehtinyt maistamaan.

Pyrin aina olemaan hyvä kaikessa, mitä teen, eikä keskinkertaisuus inspiroi minua. Se voi joskus johtaa siihen, etten osaa nauttia, ellei kaikki ole täydellistä. Kukaan ei silti voi olla kaikkien alojen asiantuntija, ja loputon hifistely voi uuvuttaa.

Vanhemmiten olen opetellut olemaan armollinen itselleni, vaikka eihän sitä kovin helposti pysty luonnettaan muuttamaan.

Ensimmäinen ihminen, joka aavisti homouteni, taisi olla Saku. Hän oli sen suhteen täysin cool. Emme olleet tuolloin niin läheisiä, että olisin odottanut häneltä jotain ihmeellistä tukea. Hänellä oli jo oma elämä kodin ulkopuolella. Olisimme tietysti voineet jutella enemmän, mutta en ole miettinyt asiaa sen enempää. Kyse oli omasta jutustani, jota en ole koskaan salaillut.

”Ensimmäinen ihminen, joka aavisti homouteni, taisi olla Saku.”

Perheelle kertomista en muista kovin dramaattisena tapahtumana. Olin juuri tullut ravintolaikään, kun vanhempani kysyivät, missä kävin. Pamautin suoraan, että Iso Roobertinkadun legendaarisessa Gay Gambrinissa. Äiti oli yllättyneempi, mutta isä sanoi arvanneensa.

Olen aina arvostanut Sakun liberaalia luonnetta. Vaikka hän ei aina ole ollut vieressäni, hän on halunnut tehdä töitä suvaitsevuuden parissa. Hän esimerkiksi toi Suomeen Sillä silmällä -tv-ohjelman, jossa homot stailaavat heteroita. Koin sen hyvin lämpimänä ja hienona asiana.

Elämämme ovat aina olleet erilliset, emmekä ole paljon yhteydessä. Silti minusta tuntuu kuin Saku olisi koko ajan lähellä, kuin iholla.

Olen leikkinyt ajatuksella, että voisimme vanhemmiten olla enemmän tekemisissä. Olisi mielenkiintoista tehdä yhteinen projekti, vaikkapa keittokirja. Siinä voisimme yhdistää intohimomme. Se olisi varmasti haastavaa ja palkitsevaa.

Saku on hyvä heittäytymään, ja kun hän päättää opetella jonkin uuden asian, hän myös tekee niin. Minua ei yllättäisi, jos hän jonain päivänä päättäisi avata oman ravintolan.

Meillä molemmilla on loputon usko ihmiseen ja mahdollisuuksiin. Uusien asioiden opettelu vaatii tietysti sinnikkyyttä, mutta sekin on meidän juttu.”

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 22/2018.