Pia Rendic joutui lapsena seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi. Aikuisena hän on auttanut seksikaupan uhreja samoilla sanoilla, jotka auttoivat häntä: Se ei ollut sinun vikasi.

Onneksi ovi on lukossa. Sen takana riehuu vaari.

Olen kymmenvuotias ja kesälomalla mummolassa. Painaudun mummoa vasten, mummon pyjama tuoksuu turvalliselta. Ajattelen aamua, laitumen aamukastetta ja lehmiä. Seikkailuleikkejä serkun kanssa. Vaaria en ajattele.

Mummo on tottunut vaarin raivokohtauksiin. Pyydän mummoa lähtemään, jättämään riehuvan vaarin. Mummo ei lähde vaan jää.

OPIN JO LAPSENA, että pahalta ei pääse pakoon. Minua käytettiin seksuaalisesti hyväksi. Olin valtavan peloissani enkä uskaltanut kertoa kenellekään. Luin tätini antamia hengellisiä kirjoja, joissa kerrottiin hyvästä Jumalasta. Ne lohduttivat. Mietin, voisiko hän olla olemassa.

"Olen aina rakastanut eläimiä. Kuvassa olen 10-vuotiaana hoitoheppani Susien kanssa."
"Olen aina rakastanut eläimiä. Kuvassa olen 10-vuotiaana hoitoheppani Susien kanssa."

Muutin omilleni jo varhain ja keskityin lukion käyntiin. Kapinavaiheeni alkoi täysi-ikäisyyden tienoilla. Ajauduin huonoihin, hyväksikäyttäviin suhteisiin. Kiltit pojat eivät kiinnostaneet. Aina löytyi renttu, johon ihastua.

Kuten seksuaalisen hyväksikäytön uhrit usein, minäkin syyllistin itseäni. Minä annoin sen tapahtua, annoin manipuloida ja koskea itseäni, minä olen siis huono.

VIDEOTREFFIT-OHJELMASSA kiinnosti alun perin vain kuvauspalkkioksi luvattu matkapuhelin. Ohjelmassa nuorille sinkuille etsittiin treffikumppania. Minä olin parikymppinen, mutta en edes sinkku. Kuvauksissa kuitenkin tapasin Renen. Sain paljon enemmän kuin vain puhelimen.

Rene oli erilainen kuin kukaan siihen asti tapailemani poika, älykäs ja hauska. Lisäksi Rene oli katolilainen, ja kuvittelin sen tarkoittavan liki pyhimysmäistä kunnollisuutta. Tuolle ajatukselle olen jälkeenpäin itkenyt ja nauranut.

Seurustelimme pari myrskyisää vuotta, sitten menimme naimisiin. Kun esikoistyttäremme Regia syntyi, suhteemme ei ollut kunnossa. Kilpailimme, kumpi ehtii pettää ja loukata toista enemmän.

Kun Rene ilmoitti lähtevänsä telakkatöihin Venäjälle, olin varma, että avioliittomme on lopussa. Jäin kotiimme Suomeen, imetin vauvaa ja itkin.

Imetin vauvaa ja itkin. Olin varma, että avioliittomme on lopussa.

Minua lohdutti rukous. Tunsin, että Jumala oli totta ja lähelläni. Mieheni sen sijaan oli kaukana maantieteellisesti ja henkisesti.

AVIOLIITTOMME VOI KEHNOSTI, mutta päätimme juhlia Renen 30-vuotispäiviä ystäväporukalla baarissa Helsingissä. Baari-ilta kaverien kanssa peruuntui, kun Rene oli jo tullut lomalle Suomeen. Etsin Hesarin Menopalstalta vinkkiä, mitä voisimme tehdä kahdestaan.

Kaupungissa ei sinä päivänä tuntunut tapahtuvan mitään erityistä, oli vain tunnetun brittisaarnaajan hengellinen tilaisuus. Ehdotin sitä Renelle. Hämmästyin, kun hän suostui.

Se ilta muutti Renen ja elämämme. Rene oli viimeinen ihminen, jonka olin ajatellut tulevan uskoon, mutta niin kävi.

Avioliittomme ei korjaantunut yhdessä yössä, mutta saimme uuden alun. Puhuimme paljon, rukoilimme yhdessä, pyysimme ja saimme toisiltamme anteeksi. Rene palasi takaisin kotiin, ja sitouduimme toisiimme täysillä.

Siitä asti olemme tehneet avioliittotyötä omassa liitossamme. Lisäksi olemme olleet ryhmänvetäjinä avioliittoleireillä. Parisuhteen huoltamisen pitäisi olla lakisääteistä, niin tärkeää se on.

SEURAAVAT LAPSET SYNTYIVÄT hyvään avioliittoon. Koska suurin on R niin kuin rakkaus, nimet jatkavat R-sarjaa. Poikamme Repedeus on vuoden siskoaan Regiaa nuorempi, nyt he ovat 13- ja 12-vuotiaita. Rebecca on 9-vuotias ja Rafaela 7. Viidennen lapsemme, pojan, pitäisi syntyä helmikuussa.

En ole luonteeltani paapova kanaemo, mutta lasten syntymä herätti valtavan suojelunhalun. Pelkäsin, että heille tehtäisiin pahaa. En uskaltanut laskea heitä silmistäni, vahdin ja varjelin. Yökylään päästämistä en voinut edes harkita.

Metsäretkellä Pia, Rafaela ja Kyprokselta perheen mukana Suomeen muuttanut löytökoira Forlan. Vielä hetken Rafaela on perheen kuopus.
Metsäretkellä Pia, Rafaela ja Kyprokselta perheen mukana Suomeen muuttanut löytökoira Forlan. Vielä hetken Rafaela on perheen kuopus.

Tajusin, että suojeluni haittaisi vielä lapsiani. Ymmärsin myös, mistä pelkoni johtuivat. Lapsuuteni pelot ja hyväksikäyttökokemukset oli pakko käsitellä.

Kolmikymppisenä menin terapiaan. Vaikka muut olivat minua vastaan rikkoneet, minun piti itse korjata itseni. Tärkeitä olivat läheisten tuki ja terapeutin sanat: Se ei ollut sinun vikasi, se ei ole sinun häpeäsi.

TYÖELÄMÄSSÄ ETSIN PAIKKAANI eri aloilta. Aloitin monta koulutusta, loppuun olen suorittanut lastentarhanopettajan ja teologian maisterin tutkinnot. Kuutisen vuotta olin lentoemäntänä. Sitten kyllästyin kyselemään, ottaako asiakas maitonsa kahvilla vai ilman.

Palasin maan pinnalle ja päätin opiskella teologiaa. Tein graduni seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja sen vaikutuksista äitiyteen ja jumalasuhteeseen.

Eriarvoisuuden ja naiseuden teemat kiinnostivat yhä enemmän. Aloin ymmärtää, että aiemmin halveksimistani seksityöläisistä suurin osa on uhreja. Lähes jokaisen ilotytön tarinalla on surullinen alku, usein myös loppu.

LÄHETYSTYÖ ALKOI KIINNOSTAA minua ja Reneä. Mielessäni iti ajatus alistettujen naisten auttamisesta.

Vuoden kestäneen lähetystyökurssin jälkeen muutimme perheen kanssa Kyprokselle. Olin perehtynyt ihmiskauppaan ja halusin auttaa sen uhreja, mutta en vieläkään ollut tajunnut ihmiskaupan laajuutta ja julmuutta.

Seksiorjaksi joutumiset eivät olleet enää uutisia kaukaa vaan vieressäni istuvalle ihmiselle tapahtuneita, kamalia asioita. Naisia tilattiin kuin ruokia ruokalistalta: Saisiko olla vaaleaa vai tummaa, eurooppalaista vai aasialaista, kondomilla vai ilman?

En tajunnut ihmiskaupan laajuutta. Naisia tilattiin kuin ruokia ruokalistalta.

Häpeä ja pelko vangitsevat ihmiskaupan uhria vielä silloinkin, kun tämä on päässyt parittajiltaan pakoon. Monella ei ole paikkaa, minne palata jatkamaan elämäänsä. Yhdessä kyproslaisen järjestön kanssa perustin seksityöstä vapautuneille naisille siirtymäkodin, Puolivälintalon. Siellä hoin naisille samoja sanoja, jotka olivat aiemmin nostaneet minut syvyydestä: Tämä ei ole sinun vikasi. Häpeä ja syyllisyys eivät kuulu sinulle.

Perustin saarelle myös päiväkeskuksen bordelleista vapautuneiden naisten kohtaamispaikaksi. Tarjosimme naisille töitä korujen ja käsitöiden tekijöinä, opetimme kieliä ja puhuimme arjen vaikeuksista. Tahdoimme auttaa heitä kohti mahdollisimman tavallista elämää.

PALASIMME SUOMEEN vuosi sitten. Työni vetovastuu Kyproksella on nyt muilla, mutta osallistun päiväkeskuksen toiminnan johtamiseen Suomesta. Perustin Vapauta uhri -järjestön, ja päiväkeskus toimii sen alaisuudessa.

Perustamani järjestö valittiin syksyllä EU:n ihmiskaupan vastaisen työn foorumiin. Se on minulle todella iso juttu, enkä valita yhtään, vaikka se tarkoittaa ravaamista kokouksissa Brysselissä.

"Ihmiskaupan kasvot -kirjani julkaistamispäivä vuonna 2015 oli yksi elämäni parhaista päivistä."
"Ihmiskaupan kasvot -kirjani julkaistamispäivä vuonna 2015 oli yksi elämäni parhaista päivistä."

Usein ajatellaan, että ihmiskauppaa tapahtuu vain kaukana, mutta se koskee myös Suomea ja suomalaisia. Seksibisnes perustuu suurelta osin ihmiskauppaan myös täällä. Silti monien mielestä vain seksin myyminen pitäisi kieltää.

Tämä kiinnostaa minua kovasti. Samaan teemaan liittyy tekeillä oleva väitöskirjani, jossa tutkin yhtä tabua, kristittyjen pornon käyttöä. Käyn luennoimassa terveysalan ammattilaisille, opiskelijoille ja seurakuntien ihmisille ihmiskaupasta, seksuaalisuudesta sekä pornon vaikutuksista sen tekijään ja katsojaan.

Seksistä saa ja kuuluukin nauttia, mutta porno on mielestäni riistoa.

TÄMÄN VUODEN lopussa minusta tulee pappi. Se tuntuu hienolta ja oikealta.

Näkemieni ja kokemieni raskaiden asioiden vastapainoksi tahdon muistaa mummon opettaman viisauden: näe elämän hyvät hetket ja syö suklaata sängyssä.

"Koko perheemme Kyproksella lokakuussa 2015 vähän ennen kuin muutimme takaisin Suomeen."
"Koko perheemme Kyproksella lokakuussa 2015 vähän ennen kuin muutimme takaisin Suomeen."

"Elämä on hetkissä", mummo sanoi, kun lapsuuden kesinäni olimme tulleet pihasaunasta ja pujahtaneet puhtaisiin lakanoihin. Sitten vedimme yöpöydän laatikosta esiin punaista Royal-suklaata.

"Elämä on hetkissä", ajattelen nyt, kun illalla lasten nukahdettua rojahdan sänkyyn Renen viereen, tartun romaaniin ja kaivan yöpöydän laatikosta sinisen suklaalevyn.

Pia Rendic on 37-vuotias väitöskirjatutkija, joka asuu Hämeenlinnassa. Perheeseen kuuluvat it-alalla työskentelevä puoliso Rene sekä neljä lasta. Suurperhe on opettanut rennoksi, mutta silloin kun Pia stressaa, hän siivoaa kiivaasti.

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 4/17.

Kirje ystävältä

Rakas Pia,

ystävyytemme alkaessa usko yhdisti meitä. Tapasimme joka viikko, luimme Raamattua yhdessä. Nauroimme paljon arjen komiikalle, mutta kerroimme toisillemme myös elämän kipeistä puolista. Arvostin avoimuuttasi ja rehellisyyttäsi, arvostan yhä.

Olen vuosia seurannut kamppailuasi ihmiskauppaa ja prostituutiota vastaan. Määrätietoisuutesi, energisyytesi, rohkeutesi ja vahva uskosi ovat usein saaneet minut haukkomaan henkeäni.

Ihailen sitkeyttäsi, jolla toteutat kutsumustasi piittaamatta siitä, mitä muut sinusta ajattelevat. Rohkeutesi on valanut minuunkin rohkeutta. Toivon, että jaksat jatkaa työtäsi, vaikka se varmasti tuntuu joskus taistelulta tuulimyllyjä vastaan.

On etuoikeus saada kutsua sinua ystäväkseni.

Lämpimin ajatuksin

Soile

Kolme oivallusta. Juttusarjassa ihmiset avaavat, mikä auttaa heitä jaksamaan paremmin. Marja Hjelt, 48, menee rannalle ja koristelee leijalla taivaan.

Oivallus 1: Tuuli on kuningas.

"Leijaa lennättäessä olen tuulen armoilla. Omistan noin 60 leijaa. Osa sopii kevyeen ja osa kovaan tuuleen.

Paras tuulen nopeus on neljästä viiteen metriä sekunnissa. Kymmenen metriä on jo ehdoton maksimi, silloin pitää vetää leijat alas. Muuten ne rikkoutuvat tai aiheuttavat vahinkoa. Kerran lennätin isoa leijaa ja nousin sen voimasta itsekin ilmaan.

Minulla on tavoitteena koristella taivas, tuoda sinne jotakin yllättävää. Leijan pitäisi lentää rauhallisesti ja vakaasti mutta myös ilmentää hahmonsa liikkeitä.

Mitä pidemmän matkan tuuli pääsee puhaltamaan tasaisella alustalla, sitä parempi. Parhaat tuulet puhaltavat suoraan mereltä, ja siksi esimerkiksi Puolan ja Ranskan rannat ovat otollisia."

Oivallus 2: En voi päättää kaikesta.

"Tykkään olla ulkona, mutten ole lenkkeilijätyyppi. Nyt minulla on järjellistä tekemistä, kun lähden ulos.

Toiveeni on, että leijan lento kiinnittää katsojien huomion ja ottaa valtaansa. Etenkin lapset ovat haltioissaan, kun näkevät minun lennättävän suuria leijoja. Tulen valtavan hyvälle tuulelle, kun näen lasten riemun.

On paljon asioita, joihin emme voi vaikuttaa mutta jotka vaikuttavat meihin.

Leijan lennätyksessä on aina kaksi epävarmaa elementtiä: tuuli ja muu sää. Aiemmin kiukutti, kun raahasin leijat rannalle ja tuuli loppui kuin seinään. Minun on pitänyt hyväksyä, etten voi hallita olosuhteita. Se oppi on auttanut myös muussa elämässä.

Leijaa lennättäessä olen ymmärtänyt, että on paljon asioita, joihin emme voi vaikuttaa mutta jotka vaikuttavat meihin."

Oivallus 3: Maailmani on avartunut.

"Ensimmäisen kerran kiinnostuin leijoista pienenä tyttönä 1970-luvulla. Vuosia myöhemmin ostin tyttärelleni leijan. Tytär katseli rattaissa, kun lennätin sitä. Harrastus alkoi kiinnostaa. Löysin netistä leijaseuran ja lähdin lennätystapahtumaan. Siitä se alkoi.

Harrastus on vienyt ympäri maailmaa. Usein matkustan muutaman suomalaisen ryhmässä, mutta Ranskaan ja Kuwaitiin lähdin yksin. Reissuilla olen tutustunut ulkomaalaisiin harrastajiin ja erilaisiin kulttuureihin. Minusta on tullut leijan lennätyksen vuoksi avarakatseisempi ihminen.

Kuwaitissa olin mukana lennättämässä maailman suurinta leijaa. Se on jalkapallokentän kokoinen ja vaatii lennättäjiltään saumatonta yhteistyötä."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 14/2017.

Marja Hjelt

48-vuotias kirjastosta opintovapaalla oleva informaatikko opiskelee informaatiotutkimuksen ja interaktiivisen median tohtorikoulutuksessa. Marja asuu Helsingin Vuosaaressa avomiehen ja 16-vuotiaan tyttären kanssa. Tytär pitää äidin leijaharrastusta nykyisin lähinnä nolona.

”Äidillä on aikuisen naisen tyyli. Aika usein hän pukeutuu neuleisiin ja farkkuihin. Kannustan häntä olemaan hieman rohkeampi”, Mansikkka eli Maiju Voutilainen sanoo MammaPia-äidistään.

Maiju Voutilainen tunnetaan Youtubessa nimellä Mansikkka. Äiti Pia perusti vlogin tyttärensä jalanjäljissä. – Aikuisen naisen puheelle on kysyntää, Pia sanoo.

Maiju Voutilainen:

”Pia on mukava ja rento äiti. Riitelemme harvoin ja soittelemme vähintään joka toinen päivä. Kun näemme, laitamme ruokaa, käymme kaupungilla tai katsomme leffoja. Äidin sohvalla istumme aina tutuissa lempipaikoissamme.

Ala-asteen ensimmäisillä luokilla pukeuduin vielä äidin valitsemiin vaatteisiin. Kun laulaja Avril Lavigne nousi pinnalle, aloin suosia pinkkejä ja mustia vaatteita ja käyttää solmioita. Tukkaan otin punaiset raidat.

Tykkäämme molemmat käytännöllisistä vaatteista. En ole koskaan ollut paljastavien vaatteiden tai raskaan meikin ystävä, joten äidin ei ole tarvinnut puuttua pukeutumiseeni. 17-vuotiaana hankkimani nenärengas hieman hätkähdytti häntä.

Olen saanut paljon itseluottamusta siitä, että teen elämästäni videoita YouTubeen. Voin hyvin olla kameran edessä ilman meikkiä.

Saan myös negatiivista palautetta, tietenkin. En anna kritiikin lannistaa.

Olen puhunut videoblogissani rosoisistakin asioista kuten masennuksestani. Halusin antaa tarttumapintaa niille, jotka ovat kokeneet vastaavaa. On tärkeää olla rehellinen. Eihän elämä ole pelkkää pumpulia.

”Eihän elämä ole pelkkää pumpulia.”

Saan palautetta myös mielenterveysongelmien kanssa kamppailevilta nuorilta. On koskettavaa, että ihmiset, joiden on vaikea avautua muille, lähestyvät minua. Kannustan aina hakemaan apua.

Kuin huomaamatta vloggaamisesta kehittyi minulle ammatti lukion loputtua. Se on työ, jota rakastan ja jonka avulla maksan laskut.”

Pia Voutilainen:

”Ajattelin ennen, että olen liian vanha pitämään videoblogia YouTubessa. Onneksi tyttäreni Maiju rohkaisi minua. En ole katunut.

Aikuisen naisen puheelle on kysyntää. Tube ei ole vain nuorten juttu. Yksi suosituimmista videoistani kertoo siitä, miltä äidistä tuntuu, kun lapsi muuttaa kotoa.

Videoilla puhun itseäni kiinnostavista asioista ja ajatuksistani elämästä. Haluan pitää aiheet sellaisina, että ne tuottavat hyvää mieltä. Katsojani ovat enimmäkseen nuoria naisia.

Maiju on ainoa lapseni, ja olemme läheisiä. Meillä on samantyyppinen huumorintaju, tykkäämme kissoista ja kotona nyhjäämisestä. Maiju aloitti videoiden julkaisun ollessaan lukiossa ja tekee sitä nyt päätyökseen. Hänet tunnetaan YouTube-tähti Mansikkkana, ja häneltä pyydetään jatkuvasti nimikirjoituksia kaupungilla kävellessämme.

”Aikuisen naisen puheelle on kysyntää.”

En vastustanut Maijun videoblogia. Hän suhtautui asioihin kypsästi ja osasi vetää yksityisyytensä rajat alusta asti. Kun tutustuin YouTube-maailmaan, turhat pelot karisivat.

Minusta Maiju oli rohkea puhuessaan masennuksestaan. Masennusta on turhaan pidetty salailtavana asiana. Elämään kuuluvat erilaiset vaiheet. Toivon, että Maijun rohkeus on auttanut jotakuta saamaan apua itselleen.

Kun itse aloin pitää videoblogia, olin hiukan huolissani tuttavien reaktioista. Ne olivat kuitenkin pelkästään positiivisia. Myös tuntemattomilta tuleva palaute on ollut pääosin myönteistä. Pahinkin saamani kommentti vain nauratti: Oot tyyliin viiskyt!”

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 22/2016. 

Katso Maijun videoita YouTubessa: Mansikkka | Katso Pian videoita YoutTubessa: MammaPia

Maiju Voutilainen on 20-vuotias videobloggaaja, joka tunnetaan nimellä Mansikkka. Hänen vlogillaan on YouTubessa 127 682 tilaajaa. Maiju on aktiivinen myös Facebookissa, Twitterissä, Instagramissa ja Snapchatissa.

Pia Voutilainen on 45-vuotias opettaja, joka asuu Espoossa kahden kissansa kanssa. Pia julkaisee videoita YouTubessa nimellä MammaPia. Hänen kanavallaan on 18 907 tilaajaa.