Anna-Maria Helsing (oikealla) on aina kuulunut vähemmistöihin: Jehovan todistajiin, heistä eronneisiin, naiskapellimestareihin, suomenruotsalaisiin. Nyt hän elää uusperheessä Anithan kanssa. ”Olen minoritetsproffs, vähemmistöammattilainen”, Anna-Maria sanoo ja nauraa.
Anna-Maria Helsing (oikealla) on aina kuulunut vähemmistöihin: Jehovan todistajiin, heistä eronneisiin, naiskapellimestareihin, suomenruotsalaisiin. Nyt hän elää uusperheessä Anithan kanssa. ”Olen minoritetsproffs, vähemmistöammattilainen”, Anna-Maria sanoo ja nauraa.

Kapellimestari Anna-Maria Helsing tiesi 30-vuotiaana, että hänen oli pakko valita suku tai musiikki. Jehovan todistajana hän ei voinut saada molempia eikä ainakaan haluamaansa rakkautta.

Näitä lapsuuden ääniä Anna-Maria Helsing muistaa mielellään.

Äidin huudahdus kesäaamussa. Hei, tytöt, ei nukuta enää! Nyt lähdetään rantaan!

Serkuslauman pillinkimeä kiljunta, kun kylmä merivesi kastelee uimapuvut. Taustalla tätien, setien ja enojen rupattelua riikinruotsiksi tai Munsalan kylän suomenruotsalaisella murteella.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Isän viulu illalla kotona, suvun juhlissa, pelimannien mestaruuskisoissa. Sitä riemua, kun isä kuittaa kisoista ykkössijan vuosi toisensa jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Sitten ovat ne toiset äänet.

Aikuisia puhumassa Helsingin perheen musiikkiharrastuksesta. Onko sopivaa, että perhe saa niin paljon huomiota? Heitä haastatellaan lehtiinkin.

Aikuisia muistuttamassa, että koulussa pitää olla hyvä kaveri maallisten lapsille, mutta vapaa-ajalla pysytään mieluiten omien joukossa.

Yksi ääni on erityisen paha. Uskonveli seurakunnan tilaisuudessa kertomassa, että Anna-Marian rakas ystävä on erotettu Jehovan todistajista.

Anna-Maria tietää, mitä uutinen merkitsee. He eivät enää soittelisi ystävän kanssa eivätkä kävisi toistensa luona. Kun ystävä tulisi vastaan kaupungilla, Anna-Maria katsoisi ohitse ja jatkaisi matkaansa.

Ystävä olisi elossa, mutta Anna-Marialle, suvulle ja yhteisölle hän olisi kuollut.

Niin käy, jos jättää totuuden. Anna-Maria oli tiennyt sen pikkutytöstä asti.

Hän ei ymmärtänyt, miten kukaan saattoi tehdä sellaisen valinnan.

Monta aamua

Munsalan murteella aamu on moonin. Sitä sanaa kapellimestari Anna-Maria Helsing käyttää edelleen, vaikka hänen uusperheensä lapset vastustavat: ei, kun se on morne! Niin puhutaan lasten omassa kylässä Ähtävällä.

Lapsilla on kotikenttäetu, sillä perhe asuu Ähtävällä, keltaisessa talossa, jonka pihalla lumiukko katselee kivensirusilmillään pohjalaisia peltoja. Lähimpiin naapureihin on parisataa metriä, kyläkouluun puolitoista kilometriä. Kun ajaa kaksikymmentä kilometriä lisää, pääsee Pietarsaareen.

Ensimmäisenä aamulla herää lasten äiti Anitha. Hän ja Anna-Maria ovat olleet kihloissa puolitoista vuotta.

Anitha on leipuri ja kondiittori, ja työpäivä pietarsaarelaisessa kahvilassa alkaa seitsemältä. Lapset ovat vuoroin viikon Anithan ja Anna-Marian luona, vuoroin isällään seitsemän kilometrin päässä. Koska nyt on äitiviikko, Anitha kuskaa esikouluikäisen Casperin päiväkotiin töihin mennessään. Illalla Anithalla on tuliaisinaan valmis lounas.

Tuntia myöhemmin heräävät Anna-Maria ja yhdeksänvuotias Amanda. Kun tyttö on lähtenyt pihasta potkurilla koulureppu heilahdellen, Anna-Maria tarttuu partituuriin. Tänään on työn alla Mendelssohnin Lauda Sion Oulu Sinfonian konserttia varten.

Anna-Maria tutkii huolellisesti sävellajin, rytmin ja fraasit. Sitten hän alkaa miettiä, millaista tulkintaa orkesterilta haluaa. Missä kohdassa soiton pitää pauhata, missä vaimeta haikeaksi? Millaisessa mielentilassa säveltäjä on nuottejaan kirjoittanut, hempeästi rakastuneena vai sydän särkyneenä? Onko eletty rauhan vuosia vai rummutettu uutta sotaa?

”Kaikki vaikuttaa tulkintaan, opittavaa on loputtomasti. En kyllästy työhön koskaan!”

Anna-Maria on nyt 43-vuotias. Vielä 30-vuotiaana hän ei aavistanut, että jonain päivänä hän johtaisi taitavia orkestereita Suomessa ja naapurimaissa. Hän ei edes tiennyt, että hänestä tulisi kapellimestari.

Eihän hänestä pitänyt tulla mitään erityistä. Uran luomiseen ei ollut aikaa, sillä loppu oli lähellä.

Luotatko Jumalaan?

Loppu oli ollut lähellä aina, vaikkei Anna-Maria sitä ensimmäisillä saarnamatkoillaan

tajunnut. Hän oli silloin vauva ja nukkui äidin tai isän työntämissä vaunuissa.

Viimeistään kouluikäisenä hän sen sisäisti. Hetkenä minä hyvänsä koittaisi Harmagedon. Jehova Jumala tuhoaisi kaikki, jotka uskoivat eri tavalla kuin Anna-Marian seurakunta. Tuhon jälkeen Jumala rakentaisi maan raunioille paratiisin niille, jotka uskoivat oikein.

Tätä sanomaa Anna-Maria kiersi kertomassa ovelta ovelle. Kun ovi avattiin, hän kertoi, että haluaisi lukea kohdan Raamatusta ja keskustella tärkeästä kysymyksestä.

Aiheen, näkökulman ja vastauksen kysymykseen hän oli ottanut uusimmasta Vartiotornista. Miten voit löytää sisäisen rauhan? Luotatko todelliseen Jumalaan?

Vartiotorni tuli joka toinen viikko. Se oli luettava, jotta tietäisi, mitä ihmisille tarjoaa. Artikkeleiden lomassa oli kysymyksiä.

Kysymykset käytiin läpi kokouksissa, joita oli kolmena iltana viikossa.

”Se vei aikaa, tarkoituksella. Kun ei ehdi olla muiden kuin seurakuntalaisten kanssa, pysyy kilttinä. Minulla oli lisäksi viululäksyt ja kansanmusiikkikeikat isän kanssa.”

Kentällä kiertäessään Anna-Maria pelkäsi, että oven avaisi koulukaveri ja näkisi hänet hameessa.

”Vihasin hameita. Kun oli hame, laukku ja kaksi ihmistä, kaikki tiesivät heti, että sieltä tulee Jehovan todistajia.”

Silti Anna-Mariaa ei kiusattu koulussa. Hän oli kiva ja vähän pelle, kertoi vitsejä ja hauskutti muita niin kuin pohjimmiltaan ujot usein tekevät. Myöhemmin Anna-Maria kuuli naapurin äidin tähdentäneen tyttärelleen, ettei Helsingeille saa olla ilkeä: he ovat hyviä ihmisiä, he vain uskovat eri tavalla.

Anna-Mariakin tykkäsi naapureista. Monta kertaa hän kysyi kotona, miksi naapurit kuolevat Harmagedonissa, kun ilkeätkin seurakuntalaiset pelastuvat. Hänelle vastattiin, että täytyy olla Jumalan puolella. Jos ei ole, on siellä toisella.

Omituinen perhe

Kun Anna-Maria on kotona, keltaisessa talossa humisee takkatuli. Aika ajoin se peittyy pianon sointujen alle, kun hän tarkistaa sävellyksen vaikeita kohtia.

”Viime vuonna minulla oli 150 matkapäivää. Se tarkoittaa, että kotona ollessani teen hirveästi töitä. Valmistaudun koko ajan seuraaviin konsertteihin.”

Olohuoneen piano on yli satavuotias. Sen päälle asetettu Raamattu on kaksi kertaa vanhempi ja niin hauras, ettei sitä voi selata.

”Anitha osti sen minulle kirpputorilta. Nykyisin luen Raamattua harvoin. Viimeksi tarkistin jonkin kohdan, kun julkisuudessa keskusteltiin tasa-arvoisesta avioliittolaista.”

Uusi laki antaa Anna-Marialle ja Anithallekin mahdollisuuden mennä naimisiin ja juhlia hääpäiviä. Muita juhlia perheessä vietetään monta kertaa vuodessa. Lasten syntymäpäiville tulevat kaikki tarha- ja koulukaverit, ja lisäksi ovat joulu, pääsiäinen ja aikuisten syntymäpäivät. Anna-Maria on innoissaan. Jehovan todistajana hän ei voinut juhlia niistä mitään.

”Lahjat ovat minulle yhtä tärkeitä kuin lapsille”, hän sanoo ja nauraa vähän.

Välillä Anitha ja Anna-Maria kysyvät lapsilta, ovatko kaverit sanoneet jotain erityistä heidän perheestään. Vastaus on aina ei, vaikka kahden naisen perhe on erikoisuus kylässä, jossa asuu paljon lestadiolaisia.

Tosin kerran kauppareissulla Amanda puuskahti, että on meillä omituinen perhe. Anna-Maria ja Anitha katsoivat toisiaan: nyt se tulee. He kysyivät varovasti, että miten niin.

”Phöh, kun meillä on perheessä kapellimestari!”

Missä saa soittaa?

Pietarsaareen on tullut konservatorio! Siis ihan Munsalan naapuriin!

Kaikki kannustivat: Anna-Marian pitää hakea sinne peruskoulun jälkeen ja opiskella viulunsoiton opettajaksi.

Tai melkein kaikki. Osa seurakuntalaisista oli sitä mieltä, että oli typerää aloittaa pitkiä opintoja. Maailma loppuisi ennen kuin viisivuotinen koulu olisi ohi, ja viimeisinä aikoina ehtisi vielä pelastaa monta ihmistä.

Anna-Maria pääsi opiskelemaan. Kun tutkinto oli suoritettu, hän päätti keskittyä saarnaamiseen. Sitten tuli tilaisuus tehdä täydennystutkinto ja sen jälkeen diplomitutkinto Puolassa.

”Joka välissä ajattelin, että enää nämä vuodet, vain yksi tutkinto lisää. En malttanut lopettaa.”

Puolan Bydgoszczissa Anna-Maria soitti, soitti ja soitti. Ohessa hän opiskeli puolan kielen. Hän asetti pöydälle rinnakkain ruotsalaisen ja puolalaisen Vartiotornin ja alkoi treenata. Teksti oli yksi yhteen sama molemmissa. Kohta hän jo kiersi saarnaamassa Bydgoszczin ovilla.

Keväällä 2000 Anna-Maria palasi Suomeen. Hän etäseurusteli puolalaisen samanuskoisen poikaystävän kanssa, soitti viulua ja saarnasi. Ja voi hirveän huonosti.

Työssä tuli jatkuvasti seinä vastaan. Voiko soittaa kirkossa? Voisiko sittenkin soittaa joulukonsertissa, jos sitä markkinoitaisiin talvikonserttina? Minne hän lähtisi orkesterista Maamme-laulun ajaksi? Kristikunnan juhlapäivien viettäminen ja kansallislaulun laulaminen olivat kiellettyjä.

Entä jos hän saisi lapsia? Mitä hän heille opettaisi?

Anna-Maria alkoi vähitellen myöntää itselleen, ettei ollut pitkään aikaan uskonut totuuteen, jota saarnasi muille.

Syksyllä 2001 maallinen ystävä kysyi Anna-Marian mielipidettä jostakin, jota Anna-Maria ei enää muista. Hän kuuli sanovansa, että Jehovan todistajana hänen pitäisi vastata näin, mutta oikeasti hän ajattelee toisin.

”Ystävä sanoi, että ethän sinä voi elää tuolla tavalla. Oivallus tuli humahduksena. En voikaan.”

Anna-Maria soitti poikaystävälle, että suhteesta ei tulisi mitään, koska hän eroaisi seurakunnasta.

Elämän pahin hetki

Anna-Maria ei pysty palauttamaan mieleensä, mitä ruokaa äiti oli laittanut. Päivällisestä ei ole jäänyt hänelle ainuttakaan maku- tai tuoksumuistoa. Millainen sää mahtoi olla? Mistä he keskustelivat, äiti, isä ja tytär?

Anna-Maria muistaa ainoastaan vatsakivun, joka oli kouristanut koko matkan Pietarsaaresta Munsalaan. Häntä ei ollut ikinä pelottanut niin paljon.

Tänään se olisi pakko kertoa.

Ruoka oli syöty, mutta kaikki istuivat vielä keittiössä. Anna-Maria alkoi itkeä. Nyyhkytyksen keskeltä hän sai sanotuksi, ettei usko enää. Hän lähtee. Hänen on elettävä niin kuin oikealta tuntuu tai hän ei voi elää lainkaan.

”Niillä sanoilla vein heiltä tyttären ja toivon ja itseltäni perheen, suvun ja ystäväni seurakunnassa. Se oli pahinta, mitä olen koskaan joutunut tekemään. Jos olisi ollut edes yksi vaihtoehto, olisin valinnut sen.”

Äiti ja isä kysyivät, voisiko Anna-Maria tehdä jotain, jotta saisi uskonsa takaisin.

Sitten he sanoivat arvostavansa tyttären rehellisyyttä.

Kun isoin pommi oli pudotettu, Anna-Maria päätti räjäyttää saman tien toisenkin: hänestä oli alkanut tuntua, että hän tulee jakamaan elämänsä naisen kanssa. Hän ei ollut vielä aivan varma, sillä ei hän ollut uskaltanut aiemmin kunnolla ajatella koko asiaa. Homoseksuaalisuus oli ollut syntiä.

”En tiedä, kumpi uutinen oli pahempi. Jälkimmäistä saattoivat paheksua myös naapurit, jotka eivät kuuluneet seurakuntaan.”

Aluksi Anna-Maria lakkasi käymästä kokouksissa. Sitten seurakunnasta soitettiin ja pyydettiin tapaamiseen. Hän ei mennyt. Hän kirjoitti erokirjeen.

Seuraavassa kokouksessa uskonveli lausui julkisesti, että Anna-Maria Helsing ei enää kuulu seurakuntaamme. Anna-Maria lakkasi olemasta.

Syödä vai nukkua?

Anna-Mariaa hymyilyttää vieläkin, kun hän muistaa ensimmäistä viittä vuotta seurakunnasta eroamisen jälkeen. Hän leijui.

Hän sai lukea, mitä halusi. Hän sai pohtia itse mielipiteensä. Hän oli aina vihannut

sitä, että kaikkeen oli valmis vastaus Vartiotornissa.

Vielä enemmän Anna-Mariaa hymyilyttävät omat kuvitelmat siitä, mitä eron jälkeen tapahtuisi. Uskovana hän oli arvellut, että hänellä oli heikko moraali. Ajatukset olivat pyörineet synneissä.

”Kun vapaus tuli, huomasinkin olevani vastuullinen. Oma moraali syntyi, kun ei ollut pakko noudattaa ulkoa annettuja periaatteita.”

Niin syntyi myös kapellimestari.

Enää Anna-Marian ei tarvinnut miettiä, missä ja mitä saisi soittaa. Hän pääsi Sibelius-Akatemian kapellimestariluokalle, jossa opettivat Leif Segerstam, Atso Almila ja Jorma Panula. Englannissakin hän opiskeli, seurasi Esa-Pekka Salosen työtä ja johti Lontoon parhaita orkestereita.

Tuli Anitha, perhe, koti ja muutto pienelle pohjalaiselle kylälle. Tuli hienoja töitä oopperoissa ja orkestereiden kanssa. Tuli lämmin suhde seurakunnan ulkopuoliseen sukuun, johon ei ollut aiemmin päässyt tutustumaan.

Tuli suru.

Äidin ja isän kanssa voi olla tekemisissä niin vähän. Rakas isänäiti katosi elämästä kokonaan. Hän on jo 96-vuotias ja asuu 50 kilometrin päässä. Anna-Maria ei ole tavannut häntä 14 vuoteen.

”Myös pikkusisko lähti Jehovan todistajista, omista syistään. Nyt vanhempamme joutuvat päättämään, ovatko tyttäriensä kanssa vai sen yhteisön, johon ovat kuuluneet lapsesta saakka”, Anna-Maria sanoo.

”Se on kuin pitäisi valita syömisen ja nukkumisen väliltä: Kumpaa teet? Molempia et saa.”

Aina välillä Pietarsaaren kaduilla tulee vastaan seurakunnan ihmisiä, joita Anna-Maria ennen kutsui veljiksi ja sisariksi. Nyt he kääntävät katseensa pois.

Anna-Maria tietää, etteivät he tee sitä

ilkeyttään tai siksi, etteivät rakastaisi häntä enää. He uskovat hartaasti toimivansa oikein. Jos lähteneelle tulee tarpeeksi paha olo, hän ehkä tulee takaisin.

”Minulla se vaikuttaa päinvastoin. En voi koskaan palata seurakuntaan, joka tekee niin väärin. Kun koko elämä on ollut mustavalkoista ja sitten saa nähdä värit, niitä ei enää anna pois.”

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 5/2015.

Lue myös

Video: Anna-Maria Helsing puhuu musiikista ja elämästä

Tämä mies ratkaisi Viiltäjä-Jackin arvoituksen.

Pariskunta vietti vuoden metsässä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla